Taloustieteilijä Sixten Korkman teki muutamia vuosia sitten uudenlaisen avauksen. Sen myötä syntyi kirja jossa Korkman yhdistää toisiinsa, etäältä katsottuna, kaksi täysin erilaista asiaa; talouden ja humanismin. Sukellus uuteen oli valaiseva ja opettava. Kahden maailman väliin asettuminen oli rohkea ratkaisu ja taustatyötä oli tehtävänä paljon. Kirjan näkökulma on niin poikkeuksellinen että sille on vaikea löytää vertailukohtaa mutta mitä pidemmälle ja syvemmälle teksti etenee, sitä selvemmin lukija huomaa punaisen langan. Radio Suomen Markus Turunen haastatteli Sixten Korkmania maaliskuun lopulla jolloin kriisiytyneet pankit olivat talouden ykkösuutinen.

Mikko Maasola saarnaa. Mitä meidän tulisi ajatella uuden vuoden lupauksista? Pitäisikö niihin suhtautua kuin puolueiden lupauksiin? Että ne on tehty rikottaviksi - tai ainakin sovellettaviksi.

Mikko Maasola saarnaa. Aisteista tärkein on hajuaisti. Ainakin jos kysytään tillinhaistelijalta. Mutta miten vaikeaa aikaa Joulu on niin sanotulle sarjahaistelijalle?

Mikko Maasola puhuu. Hou hou! Ou nou! Joulupukki on suomalainen lelusalakuljettaja, mutta myös kaikkien rakastama lapsiasiavaltuutettu. Kun hän tulee tänä Jouluna taksilla, ja rahaa palaa, mikä muuttuu meidän perinteisessä Joulussamme?

Mikko Maasola puhuu. Mitä tunneli meille merkitsee? Ne ovat kalliita. Silti rakennamme niitä sinne, minne emme halua mennä.

Mikko Maasola puhuu. Ranskassa on nähty viime aikoina paljon keltaliivisiä mielenosoittajia. Kun tarkentaa katsettaan, huomaa, että Suomessakin on kaduilla keltaliivisiä. Miten he osoittavat mieltään?

Mikko Maasola puhisee. Vauvoja tulee koko ajan vähemmän. Syyllistäminen ei auta, mutta mikä? Pitäisikö lastentekoprosessi pelillistää? Tehdä nuorille monimutkaisemmaksi ja haastavammaksi?

Mikko Maasola puhuu. Patakakkonen yritti aikoinaan valistaa meitä terveellisen kotiruuan pariin. Hyvä yritys. Mutta ennen kaikkea se antoi meille Jaakko Kolmosen ja juuri edesmenneen Veijo Vanamon, jotka tulivat kehittäneeksi televisioon hienon Vapaan Kuittailun Genren. Me television katsojat olemme heille paljosta velkaa.

Mikko Maasola saarnaa. Linnan juhlissa on tänä vuonna ympäristöteema. Vieraista on nähnyt ennenkin, että heillä on tuohta, mutta tuleeko tuohen määrä nyt paremmin esille, esimerkiksi tuohivaatteissa? Maasola pohtii parasta luonnonmukaista juhla-asua.

Mikko Maasola puhuu. Peltipoliisi on ollut monelle tärkeä symbolinen isähahmo. Miten maailmamme muuttuu, kun isukin ulkonäkö stailataan moderniin suuntaan? Unohdammeko ihmisyyden, kun kukaan ei tee tolpalla enää äkkijarrutusta?

Mikko Maasola puhuu taas. Suomessa puidaan ankarasti, haluamme elää kesä- vai talviajassa. Kansa jakautuu. Emmekö voisi elää samassa ajassa? Maasola puntaroi aikojen eroja.

Mikko Maasola puhuu. Kotikaupungin kävelykadulla parveilee pultsariviisikko. Seikkailee. Meillä ei ole mitään rakentavaa mielipidettä puliukoista. Mutta mitä alkuperäiset Viisikko-kirjat opettavat meille elämästä ja kaveriporukan seikkailujen syvemmästä merkityksestä?

Mikko Maasola puhuu. Kun koululainen tekee julisteen tai piirroksen, se on aina meille aikuisille uhka. Suuttuminen on ainoa oikea ele. Maasola antaa nyt esimerkkejä peruskoululaisten moraalittomista kuvista.

Mikko Maasola puhuu ja puhisee. Media voi uutisoinnillaan leimata paitsi jonkun ihmisen myös jonkun paikkakunnan. Onko Airisto nyt pilattu? Eikä nyt tarkoiteta Lenita Airistoa.

Mikko Maasola puhuu. Ovatko tyttö- ja poikakalenterit menneen maailman ilmiöitä - vai sittenkin tulevaisuutta?

Mikko Maasola puhuu. Suomi on kierrätyksen ykkösmaita, mutta paljon on vielä tehtävää. Mihin astiaan kuuluu ihmisroska? Vai kuuluuko se astiaan ollenkaan? Mikko tarjoilee ihmisroskan kierrätysoppaan.

Mikko Maasola puhuu. Ilman värejä maailma olisi kauhea paikka. Meillä on jo siniset ja vihreät, jonkun verran otsikoissakin, mutta mitä muita värejä tarvittaisiin kipeästi puoluekenttäämme?

Mikko Maasola puhuu. Suomalaisten Facebookin käyttö hiipuu. Antaako se kasvutilaa uusille ja vanhoille epäsosiaalisille medioille?

Mikko Maasolan puheenvuoro. Oli aika jolloin kaiken kauhun, piinan ja pinnallisuuden sai palauttaa pois kotoaan seuraavana päivänä, puoleen päivään mennessä. Videovuokraamot ovat kuitenkin häviämässä. Mitä muuta menetetään kuin täytettyjä muovikoteloita?

Mikko Maasola puhelee. 60 täyttänyt Madonna on värikkäämpi täti kuin kaikki omat sukulaistädit. Mutta mitä voimme oppia Madonnalta?

Mikko Maasola puhuu ja analysoi. Suomesta on löytynyt jo kuihtuvaksi luultu ihmistyyppi: puhumaton nuori mies. Se antaa toivoa, että kulttuurimme säilyy sittenkin originellina myös jatkossa.

Mikko Maasola puhuu suunsa kuivaksi. Onko veteemme tulossa outo synnin sivumaku? Meille on sanottu, että veden viihdekäyttöä on syytä välttää. Mutta ensin täytyy määritellä mitä se viihdekäyttö on.

Mikko Maasola puhuu. Onko parempi, että hapanimelä porsas on ravintolassa lautasella vai henkilökunnan edustaja? Suomalaisen ravintolakulttuurin viihdyttävää muutosta on syytä pohtia ääneen.

Mikko Maasola puhuu, lämpimikseen. Maasola on huomannut, että suomalaiset miehet osaavat näyttää tunteitaan. He tekevät sen autossa. On analyysin paikka.

Mikko Maasola puhuu. Onko Suomessa viikonloppuisin luolasukeltajia ja miten heidät pelastetaan? Ja miten huono ohrasato voi saada keski-ikäisen miehen niin liikuttuneeseen tilaan?

Mikko Maasola puhuu. Televisio on parhaimmillaan näyteikkuna ulkopuoliseen maailmaan. Miten jalkapallopelejä voi katsella turistina, jos itse pallopelistä ei ymmärrä mitään?

Mikko Maasola puhuu kesän aluksi. Kesä on lyhyt ja kesäloma vielä lyhyempi. Herra Maasola muistuttaa, mitä pitää ainakin tehdä kesäloman aikana.

Mikko Maasola puhuu. Hämeenlinnassa tavattiin harvinainen Kyläpöllönen, mutta mitä muita kesäisiä hahmoja on jo bongattu?

Mikko Maasola puhuu. Viikonloppuna vietetään kuninkaallisia häitä. Miksi ne tuntuvat paremmilta kuin oman sukulaisen häät?

Mikko Maasola puhuu. Alkuperäiskansoja ei saa loukata, mutta mitä tässä uskaltaa enää leikkiä? Ja mitä kannattaa ? Maasola on leikkinyt Lännen miestä lähes 50 vuotta - ja huonolla menestyksellä.

Mikko Maasola puhuu. Ovatko eritteet suomalainen bioase - vai viimeinen hätähuuto tyhjennysharjoitusta tekevältä kuntouimarilta?

Mikko Maasolan puheenvuoro. Vappu on suomalainen karnevaali, johon hyyytävän kylmä sää sopii tavattoman hyvin. Mutta miksi keski-ikäisen on niin vaikea saada irrotteluvaihdetta pykälään, isompaa vaihdetta pienempään silmään?

Mikko Maasola puhuu viikonvaihteeksi. Mestaruuspokaalin seikkailut ovat jääkiekon viimeinen arvoitus. Ja niin sen kuuluu ollakin.

Mikko Maasola puhuu suunsa puhtaaksi. Oletko saanut viime aikoina pisteitä? Jos olet, niin onneksi olkoon. Olet osa yhteiskuntaa ja omaat markkina-arvoa.

Mikko Maasola puhuu hiljaisen viikon päättämiseksi. Mitä mahdollisuuksia tarjoaa uusi vapaaehtoistyö, jossa käydään saattamassa tuntematonta hautaan. Nyt, jos koskaan, on hyvä hetki pohtia kuolemaa ja olemista.

Mikko Maasola puhuu viikonlopuksi. Miten pimeä tunti eroaa valoisasta? Sen tietää hyvin suomalainen mies. Hyvää Earth houria, toivottaa hän!

Saara Aalto on harjoitellut lauantain UMK-showta Metro Areenalla tämän viikon. Iiris Arjanne nappasi Saaran kiinni ja kysyi miten vaatevaihdot,joille on kellotettu kuusi minuuttia, onnistuivat?

Miekkailu on monelle tuttu urheilulaji tv:n kautta katsottuna. Mutta mitä me tiedämme lajissa käytettävistä miekoista? Helsingin miekkailijoiden pyhäkössä Pasilassa, seuran puheenjohtajan Joonas Lyytisen kanssa miekkoja kilistelee Petri Rinne. Joonas Lyytinen kertoo, että länsimaisessa miekkailussa käytetään kolmea erilaista asetta: kalpaa, säilää ja florettia. - Näitä kaikkia käyttävät kilpavälineinä niin miehet, kuin naisetkin, yksilöinä sekä myös joukkueina. Maailman huiput miekkailevat vain yhtä asetta, sillä tekniikat ja ominaisuudet, joita vaaditaan ovat niin erilaiset, huomauttaa Lyytinen. Joonas Lyytinen kuvailee sähköistä pisteenkirjausta. - Kaikissa kolmessa miekkatyypissä aseeseen on kiinnitetty johto, joka menee miekkailijan hihan alta selkään, ja sieltä merkitsijälaitteeseen, joka kirjaa pisteet. - Kalpa ja floretti ovat pistoaseita, joissa aseen päässä olevan napin pohjaan painuminen, antaa signaalin sähköiselle merkintälaitteelle ja tuo miekkailijalle pisteen. - Säilä on lyömäase, jonka terällä lyödään. Säilässä pistesignaalin antaa sähköä johtava takki. Kun miekka ottaa kontaktin takkiin syttyy pistelamppu. Miekkailu harrastuksena ei ole kaikkein kalliimmasta päästä, arvelee Helsingin miekkailijoiden puheenjohtaja Joonas Lyytinen. - Kalvan hinnaksi tulee sen terän materiaalista riippuen noin 80-140 euroa. Floretti on suurin piirtein saman hintainen ja säilä on jonkun verran halvempi. Kokonainen miekkailusetti on noin 500-600 euron arvoinen investointi. Lyytinen kannustaa myös iäkkäämpiä henkilöitä miekkailu-harrastuksen pariin. - Veteraanimiekkailijat ovat Suomessa hyvin vireää väkeä, seniorit kilpailevat hyvinkin ahkerasti keskenään.

Laura Voutilaiseen liitetään usein termi "suorittaja". Voutilainen myöntääkin olevansa pedantti ja toteaa, että hänen elämänsä on ollut hyvin aikataulutettua jo lapsuudessa. Tänä keväänä Lauraa työllistää Abba-musikaali Mamma Mia, jossa hän näyttelee Donnan roolin. Myöhemmin tänä vuonna Lauralta ilmestyy myös uusi albumi. Anna Keränen jututtaa somettavaa Laura Voutilaista.

Tanssinopettaja Hanna Still opettaa latinalaistansseja ja myös kilpailee itse tanssiparketeilla. Hanna kantaa kassissaan useita erilaisia kenkiä, jotta pitkän opetuspäivän tunneille olisi kullekin tanssityylille sopivat jalkineet - lenkkarista aina korollisiin tanssikenkiin. Aloitteleva salsa-tanssin harrastajamme Ari Huomolin selvittää tanssikenkien salaisuutta.

Kirjailija, toimittaja Minna Lindgren on kirjoittanut vanhuskirjoja, kirjasarja Ehtoolehto kuvailee palvelutalo Ehtoolehdon asukkaiden elämää, hyvässä ja pahassa. Lindgrenin kirjoja on käännetty useille kielille ja eri maissa mainoskiertueilla vieraillessaan hän on törmännyt usein kysymykseen, että miten Suomi, jolla on Nokia, on Pisa ja kaikki on onnistunut rössimään vanhustenhoitonsa niin täydellisesti.

Suomen olympiahiihtäjien suksista huolehtii Etelä-Korean talviolympialaisissa tusinan verran huoltajia. Osa on pitomiehiä, osa luistomiehiä. Lahtelainen Jari Nieminen on pitomies ja sen lisäksi, että hän voitelee suksia, hän myös testaa niitä. Testaa niin, että hiihtokilometrejä kertyy hyvänä päivänä jopa 60. Nieminen paljastaa voitelun saloja ja kertoo samalla, miten verinen sotatila huoltoalueilla vallitsee esimerkiksi suomalaisten ja ruotsalaisten kesken. Toimittajana Sanna Pirkkalainen.

Lähetin postissa Vaiheet-lvyn Tom Cruiselle ja hän lähetti kirjeen, jossa kehui, että oli hyvin tuotettu levy ja hienot sovitukset. Että ainakin Tom Cruise on kuunnellut yhden suomenkielisen levyn muisteli Samuli Edelmann

Yksi maamme parhaita cyclocross -kuskeja on espoolainen Antti Kuitto. Kuiton urheiluvälineenä on BMC –merkkinen cyclocross -pyörä. Pyörä on valmistettu hyvin kevyistä materiaaleista, jotta se kiihtyisi paremmin ja lähtisi ylämäkeenkin ketterämmin. Kuiton kisapyörä painaa vain 7,6 kiloa. Kuitto esittelee pyöränsä teknisiä yksityiskohtia. - Runko, etuhaarukka, vanteet, poljinkammet ja satulakin ovat hiilikuituiset. Tanko on valmistettu alumiinista. Toimittajana Petri Rinne.

Mike Pohjolan kirjassa Sinä 1918 lukija valitsee oman kohtalonsa, kysessä on ns. immersiivinen kirja.

Sanna Pirkkalainen haastatteli Cheekiä eli Jare Tiihosta sekä Veljeni vartija -elokuvassa kaksoisroolin tehnyttä Antti Holmaa kutsuvierasnäytöksen jälkeen.

Aikuiset lakkaavat huomaamattaan liikkumasta ja tämä on monen vaivan alku, toteaa Terhi Summa liikuntatieteiden kandidaatti ja liikeäly-ohjaaja ja myös kouluttaja. Liikeäly perustuu siihen, että aktivoidaan sellaisia liikeratoja, jotka ovat meille luonnollisia ja joita osaamme syntyessämme, kertoo Terhi Summa. - Meillä on liikeäly DNA:ssamme ja sitä voidaan herätellä. Liikeälyn tavoitteena on pehmeiden ja luonnollisten liikkeiden avulla kehittää nivelten liikkuvuutta, kehon sopusuhtaista tasapainoa ja koordinaatiokykyä. Kun lapsi opettelee uutta, hän kehittyy kokeilemalla erilaisia tapoja. Meidän tulisi ottaa oppia lapsista, huomauttaa Terhi Summa. - Opettelussa on hyvä pitää mielessä, mitä enemmän teet väärin sen enemmän opit. Jalan älykkyyden turma on liian tekninen kenkä, puuskahtaa liikeäly-ohjaaja Summa. - Huipputekniset kengät linjaavat jalan niin, ettei sen tarvitse itse suorittaa linjausta. Myös liian kovat alustat pilaavat jalan normaalia liikkuvuutta. Toimittajana Petri Rinne.

Olympiavoittaja Sami Jauhojärvelle hiihtovälineet ovat tietenkin tärkeät, mutta saattaa urheilija tarvita menestyäkseen jotain sellaistakin, mikä ei heti ensimmäiseksi tule mieleen. Mitä ilman "Musti" ei kilpareissuille lähtenyt? Toimittajana Marko Miettinen.

Pro Lapinlahti on helsinkiläinen mielenterveys- ja kulttuuriyhdistys, joka perustettiin vuonna 1988 puolustamaan Lapinlahden psykiatrista sairaalaa, jonka toiminta haluttiin siirtää toisiin tiloihin. Syntyi kansanliike, jonka tehokas toiminta oli myötävaikuttamassa siihen, että sairaala sai jatkaa toimintaansa tiloissa vielä parinkymmenen vuoden ajan. Pro Lapinlahti viettää tänä vuonna 30-vuotisjuhlaansa. Anna Keränen vieraili sairaalarakennuksessa ja tapasi Pro Lapinlahti -yhdistyksen hallituksen puheenjohtaja Katja Liuksialan, Heimon toimitusjohtaja Jarno Alastalon ja vapaaehtoisena työskentelevän Risto Ruuthin.

Mikko Maasola puhuu viikon lopuksi. Kylmyys on miehestä vaikuttavimmillaan makuukammarissa. Oli sitten kyse Kittilän jääkylästä tai normaalista arava-asunnosta.

Amerikassa harjoittavat laillisesti viihdekäyttöä. Meilläkin löytyy jo elintarvikemyymälästä viihdekäyttöön tarkoitettuja sekoituksia. Vaan mitä on se tulevaisuuden viihdekäyttö, joka ei tuhoa päätä ja häntää - ja maksaa? Maallikkosaarnaaja Maasola saarnaa kuin viimeistä päivää.

Casting eli roolitus on tärkeä osa tv-sarjoja, mainoksia ja elokuvia. Roolittaja esittelee ohjaajille näyttelijöitä, jotka heidän mielestään sopisivat kyseisiin tuotantoihin. Mutta miten roolittaja käytännössä hommansa hoitaa ja millä perusteella suosituksia jaetaan? Muun muassa se selviää nyt, kun kurkistetaan valokeilan taakse. Pia Pesonen ja Tutsa Huuhka ovat ammattimaisen castingin pioneereja Suomessa. Heidän ansioluettelonsa on pitkä ja vakuuttava. Anna Keränen tapasi heidät.

Muusikko Iiro Rantala kuvaa värikkäästi improvisointiaan ja Tunteiden iltaan valmistautumista. Samalla hän esittelee uusia hiuksiaan Olga Ketoselle. Tunteiden ilta perjantaina 22.12.2017 klo 18-21 Helsingin Musiikkitalosta on seurattavissa äänellisenä Radio Suomessa ja kuvallisena Yle Areenassa.

Jouluviikko on erityinen viikko. Sen salaisuudet ja jännitys kietoutuvat tiettyjen aiheiden ympärille. Näitä aiheita avaa Maallikkosaarnaaja Maasola Joulusaarnassaan.

Isoisä kuoli kuulematta yhtään virallista jalankulkusäävaroitusta. Oliko hän kuollessaan pelottomampi kuin me? Maallikkosaarnaaja Maasola suuntaa katseensa taivaalle. Sananen.

Itsenäisyyden ymmärtää vasta, kun sitä ei ole. Tämän tietää juhlasumussa erityisesti Maallikkosaarnaaja Maasola. Juhlasaarna Sananen!

Milja ja Eemeli Utusella on yhteinen harrastus, espoolainen Yhteisöteatteri Jäänsärkijät. Milja sanoo, että teatteriharrastus on hyvä tapa purkaa omia tuntemuksia. Eemeli komppaa ja toteaa, että joskus on tarve päästä lomalle itsestään ja teatteri antaa siihen mahdollisuuden. Myös Milja sanoo, että tykkää harvoin esittää henkilöä, joka muistuttaa häntä itseään. Ammatikseen ei kumpikaan haluaisi teatteria tehdä. Yhteisöteatteri Jäänsärkijät on 20-vuotisen olemassaolonsa aikana tarjonnut mahdollisuuden matalan kynnyksen teatteriharrastukseen. Teatteriin ei ole pääsykokeita ja tuotantoja tehdään pitkälti yhdessä. Aviopari Utusella teatterin asioiden ruotiminen jatkuu myös kotona. Pari naurahtaakin, että he käyvät töissä rentoutumassa. Etenkin ensi-iltojen lähestyessä teatterin asiat tuppaavat viemään yöunetkin. Siitä huolimatta molemmat kokevat saavansa harrastuksesta energiaa. Toimittajana Paula Jokimies.

Pahvilaatikko yhdistetään yleensä epäonnistuneeseen muuttoon, mutta silloin unohdamme syvemmät vedet. Pahvilaatikosta olet sinä melkein tullut ja pahvilaatikkoon pitää sinun jälleen menemän. Niin. Tämänkin arvoituksen ratkaisee Maallikkosaarnaaja Maasola sapekkaassa arkisaarnassaan.

Äkkiseltään voi ajatella, että näin marraskuussa huvipuistot uinuvat talviunta, korkeintaan vartija valvomassa huvipuiston unta. Väärin ajateltu. Särkänniemessä Tampereella on täysi tohina päällä. Laitteita kunnostetaan, huolletaan ja valmistaudutaan vastaanottamaan joulua. Mitä kaikkea tekee huvipuiston ylläpitopäällikkö ja miten sellaiseksi tullaan? Timo-setä eli Timo Mäkinen Tampereelta kertoo Olga Ketoselle.

Suomalaiset käyttävät aika isoina annoksina alkoholia ja melankoliaa. Siksi jäähyväiset on meille hyvä juhlan aihe. Maallikkosaarnaaja Maasola saarnaa.

Näyttämömestari on juhlallinen ammattinimike, mutta onko työ yhtä juhlaa. Toni Lampela ajautui teini-iässä teatterin maailmaan, naisen takia. Nyt noin 25 vuotta Kansallisteatterissa näyttämömestarina työskennellyt Lampela kertoo, mitä näyttämömestari oikein tekee. Toimittajana Anna Keränen.

Urheilufanituksesta, sen hienoudesta ja hulluudesta keskustelevat Olga Ketosen kanssa urheilututkija Jouko Kokkonen ja urheilumies, toimittaja Petteri Sihvonen.

Vuosi sitten suomalaiset seurasivat Saara Aallon menestystä brittien X Factoryssä. Saara sijoittui kisassa toiseksi ja voiton nappasi brittien oma Matt Terry. X Factoryn jälkeen molempien elämä on muuttunut. Saara asuu nykyään Lontoossa, tuomaroi ensi keväänä Suomessa alkavaa uutta X Factor kautta ja on myös Suomen ensi vuoden euroviisuedustaja. Mutta mitä kuuluu X Factor kisan voittaja Matt Terrylle? Yle X3M:n toimittaja Kjell Simosas tapasi Matt Terryn Lontoossa. Haastattelussa muistellaan mm. artistin yllätysvierailua Saara Aallon Helsingin konsertissa ja kotiväen ensiarvioita marraskuun lopulla julkaistavasta Trouble -albumista. Anna Keränen toimitti haastattelusta suomenkielisen version. Kuva: AOP

Sinnikkyys on taito, jota voi opetella ja opettaa. Näin vakuuttaa perhetyöntekijä, positiivisen kasvatuksen kehittäjä Tiia Trogen. Sinnikkyyttä tarvitsemme päivittäin, hän muistuttaa. Sisu otetaan käyttöön vasta sitten, kun sinnikkyys ei enää riitä. Tiia Trogen sanoo, että pieni lapsi on jo valmiiksi sinnikäs opetellessaan koko ajan uusia taitoja. Vanhempien tehtävä on tukea lapsen sinnikkyyttä ja antaa lapsen itse yrittää. Turha siis mässyttää pullamössösukupolvista, jos on torpannut lapsen tarpeen käyttää sinnikkyyden taitoa. Myös aikuinen voi harjoitella sinnikkyyttä. Kannattaa muistaa maali, johon sinnikkyydellä tähtää, sekä ottaa riittävän pieniä askelia, jotta saa välissäkin onnistumisen kokemuksia.

Ihminen voi olla onnellinen, vaikka ei koskaan näyttäisi sitä. Jopa tietämättään. Me suomalaiset olemme originelleja. Kohti olennaista, syvään päähän, sukeltaa taas Maallikkosaarnaaja Maasola.

Kun Saara Aalto jäi keväällä 2016 toiseksi Uuden musiikin kilpailussa eikä päässyt edustamaan Suomea Euroviisuihin, hän päätti, ettei enää koskaan osallistu viisukarsintoihin. Hän oli ollut mukana karsinnoissa jo neljästi aiemminkin, kolme kertaa taustalaulajana ja omana itsenään vuonna 2011. Tuolloinkin tuloksena oli toinen sija ja toinen hopeapysti toissa keväänä oli kova pala. – Silloin sanoin itselleni ja läheisilleni, että enää en hae Uuden musiikin kilpailuun. Kun minut pyydetään mukaan suoraan, sitten voin mennä, Saara muistelee. Ja nyt Saara Aalto menee! Yle kutsui Aallon suoraan Suomen ensi vuoden viisuedustajaksi, ilman karsintaa. Käytäntö on yleinen monessa Euroopan maassa, mutta Suomessa näin tapahtui nyt ensimmäistä kertaa. Kun Suomi tänä vuonna jäi ilman finaalipaikkaa kolmatta kertaa peräkkäin, media ja viisufanit älähtivät. UMK:n viisuihin lähettämät artistit eivät menesty. Ongelmana on ollut se, että tunnetut suomalaisartistit eivät ole kisaan lähteneet. Uuden musiikin kilpailun tuottaja Anssi Autio kertoo, että tuleviin kisoihin haettiin mukaan tunnettuja esiintyjiä. Tarpeeksi moni ei kuitenkaan kisoille lämmennyt. Päädyttiin siis kutsumaan mukaan yksi artisti. Saara Aallolle kirjoitetaan viisuja varten kolme kappaletta, joista yksi valitaan esitettäväksi Euroviisuihin. Kappaleet tulevat suomalaisten kuultavaksi tammikuussa. Aalto esittää biisit UMK18-kilpailun suorassa tv-lähetyksessä 3. maaliskuuta Espoon areenassa. Lopullisen valinnan edustuskappaleesta tekevät katsojat ja kansainväliset raadit.

UMK:n uudistus "tuli puskista", sanoo UMK18 -kauden toinen juontaja Mikko Silvennoinen. Saara Aallosta vannoutuneinkin viisufani pitää, ja Mikon mielestä Yle olisi ollut hölmö, jos olisi jättänyt tilaisuuden hyödyntämättä. Silti Mikkoa jännittää, miten viisufanit ottavat uudistuksen vastaan. Silvennoisen mielestä tärkeää on nyt saada Saaralle hyvä kappale esitettäväksi. Hän itse kallistuu ajattelemaan, että balladin sijaan biitti voisi olla Saaran vahvuus.

Muistatteko vielä minkälaisia paineita isänpäivä ja äitienpäivä aikoinaan aiheuttivat? Sitten tuli onneksi läheisenpäivä. No -nyt nimi muuttuu taas! Maallikkosaarnaaja Maasola kertoo miksi.

Yksi tämän vuoden Nenäpäivä -kohteista on keski-afrikkalainen Uganda. Radio Suomen oma nenäpäivälähettiläs Juha Blomberg vieraili huhtikuussa 2017 Ugandassa, joka on erittäin köyhä maa, UNDP:n ns. inhimillisen kehityksen indeksillä mitattuna sijalla 164 kaikista tutkituista 187:ta maasta. Unicef on yksi Nenäpäivän yhteistyötahoista Ugandassa, jossa pakolaiskriisin vuoksi vesi- ja hygieniaongelmat vaikuttavat hyvin voimakkaasti varsinkin lasten mahdollisuuksiin selvitä elämässään eteenpäin. Avustusjärjestön tuella on leireille saatu rakennettua uutta teknologiaa, joka helpottaa elämälle tärkeän puhtaan veden saantia. Kuva: Juha Blomberg.

Erikoistehostesuunnittelija ja -teknikko Konsta Mannerheimon on ollut mukana yli tuhannessa produktiossa. Jos elokuvaan, tv-sarjaan tai mainokseen tarvitaan räjähdyksiä - tai vaativia luonnonelementtejä, paikalle tarvitaan myös erikoistehosteammattilainen. Muun muassa elokuvissa Napapiirin sankarit, Vares ja Rare Exports työskennellyt Mannerheimo paljastaa, millaista arkinen työ on. Anna Keränen tapasi Mannerheimon tämän firman tiloissa Tuusulassa.

Filosofi Esa Saarisen mukaan kohtaamme koko ajan uusia asioita ja tilanteita, koska olemme elossa. Vuorovaikutuksen laatuun meidän pitäisi kiinnittää enemmän huomiota, sillä nykyajalle tunnusomaista on että ajaudumme tilanteesta toiseen ulkopuolisten tekijöiden vaikutuksesta. Esa Saarinen nostaa haastattelussa esiin myös ajatuksen perimmäisestä motiivista ja muistelee sekä Nokiaa että lapsuudenkotinsä lämpöä. Filosofi Esa Saarisen ajatuksia kuultiin Radio Suomessa pyhäinpäivänä 4.11.2017. Toimittajana Markus Turunen.

Neuvolassa meidät punnitaan. Ja sitten mennäänkin vauhdilla huonoon suuntaan, kunnes keski-iässä havahtuu siihen, että kukaan ei ole kiinnostunut, tuskin itsekään. Onneksi Finnair alkaa punnita meitä! Maallikkosaarnaaja Maasola tasapainoilee elämän suuressa vaa´assa.

Kustannustoimittajat työskentelevät yhdyshenkilöinä kustantamon ja kirjailijoiden välillä. Tehtäviin kuuluu arvioida käsikirjoituksia, antaa palautetta teksteistä ja osallistua kirjojen markkinointiin. Millaista on sanoa "ei" ja onko kustannustoimittajalla lupa kyllästyä, ennen kuin käsikirjoitus saadaan hiottua painettuun muotoonsa? Valokeilan takana tavataan WSOY:n kustannustoimittaja Lari Mäkelä. Toimittajana Sanna Jussila

Hymyilevä ihminen on aina ollut meistä suomalaisista arveluttava, jopa pelottava. Mutta onko uusi aika ovella? Voiko muutos lähteä pienestä ihmisestä? Tunnekuohun vallassa Maallikkosaarnaaja Maasola.

Lokakuun puolen välin jälkeen päivän pituus on Suomessa vähän vajaat 10 tuntia. Kohti kaamosta siis kuljetaan. Kaikille pimeys ei kuitenkaan ole kammotus: esimerkiksi kosmologille pimeys avaa ikkunan maailmankaikkeuteen. Kosmologian tutkijatohtori Tommi Tenkanen kertoo, mitä kaikkea maailmankaikkeudesta löytyy ja miten niitä tutkitaan. Toimittajana Sanna Jussila

Pitkään luultiin, että Suomessa kukaan ei enää ajattele mitään. Nyt on kuitenkin putkahdellut julkisuuteen ideologisia ihmisiä, kuten ideologisesti työttömiä, jotka ovat ajatelleet asiat valmiiksi. Maallikkosaarnaaja Maasola sortui myös ajattelemaan ja huomasi olevansa ideologisesti vaikea.

Kun tv-sarjassa tai elokuvassa päähenkilö istahtaa esimerkiksi ravintolapöytään, taustalla on usein ihmisiä. Nämä ihmiset eivät ole sattumanvaraista porukkaa, vaan heidät on hankittu paikalle juuri tätä tehtävää varten. Valokeilan takana -sarja tutustuu avustajan työhön. Eijariina Vartiainen on työskennellyt useiden elokuvien, tv-sarjojen ja mainosten avustajana. Anna Keränen vieraili Eijariinan kotona Helsingin Laajasalossa.

Uudet talot ovat energiapihejä. Autot keräävät jarruttamalla akut täyteen. Mutta ihminen on edelleen niin typerä, että tuhlaa energiansa kaikkeen joutavaan, päästää parhaat höyryt pakenemaan. Ikuista hämärähyssyä viettää Maallikkosaarnaaja Maasola. Sananen.

Luetko sinä, mitä kriitikko kirjoittaa elokuvasta, näytelmästä tai taidenäyttelystä? Monet nimittäin lukevat - esimerkiksi hakeakseen kulttuuriarvioista omille ajatuksilleen vahvistusta. Toisia taas eivät kriitikkojen arvioinnit hetkauta. Heidän mielestään kriitikot kehuvat vain monimutkaisia taide-elokuvia, joita kukaan ei katso. Valokeilan takana - sarjassa Olga Ketonen tapasi elokuvakriitikko Kalle Kinnusen. Mistä konkari vielä innostuu vai innostuuko mistään? Onko kriitikko vain arvostelija, joka ei itse osaa tehdä taidetta?

Arki on se kovin juttu. Arjessa punnitaan ihmisotuksen mielenrauha ja kestävyys. Ihan tavallinen jamppakin osaa pistää pystyyn megalomaanisen shown, mutta eläppä huomenna arkea onnistuneesti! Maallikkosaarnaaja Maasola veisaa arjesta. Sananen.

Oravannahka, kolikot, setelit, pankkikortti ja älypuhelin - millä suoritamme maksamisen seuraavaksi? Voiko bitcoinin kaltainen raha syrjäyttää nykyisenlaisen maksamisen? Osakesäästäjien Keskusliiton analyytikko Henry Huovinen kertoo virtuaalivaluutta bitcoinista. Toimittajana Markus Turunen. Kuva: Jerome Favre / EPA

Olihan se päivänselvää. Me emme tarvitsekaan lisää vauhtia, vaan kaltevia kosketuspintoja omaan arkitodellisuuteemme. Kun Linnanmäki purkaa riemuliiterinsä ja lopettaa tämän tarjoilun, meidän täytyy nähdä elämämme vekkulat muualla. Maallikkosaarnaaja Maasola saarnaa. Sananen.

Televisiosarjassa Atlantin yli viisi julkisuudesta tuttua henkilöä on istutettu purjeveneeseen tekemään matkaa. Venettä kipparoi Hjallis Harkimo ja tähtien lisäksi matkalla oli miehistön jäseniä sekä tuotantoyhtiön äänittäjä, kaksi kuvaajaa ja käsikirjoittaja, edit-ohjaaja Emilia Valentin. Emilia kertoo, että projektin suunnittelu aloitettiin varhain. Tuotantoryhmä teki myös koepurjehduksen testatakseen, onko kuvaaminen veneessä ylipäätään mahdollista. Varsinaisella kuvausmatkalla matkaa ja työtä tehtiin 23 päivää ja tuotantoyhtiön väki oli koko ajan tähtien kanssa samassa veneessä. Kaikki siis tapahtui ja kuvattiin yksissä ja samoissa tiloissa. Sekä ennen että reissun aikana Emilia myös haastatteli tähtiä. Kun varsinainen matka oli ohi, alkoi ehkä projektin tuskaisin vaihe, eli kertyneen materiaalin työstäminen. Materiaalia kertyi valtavasti, sen tarkemmin Emilia ei yksilöi. Tällä kertaa ohjelman käsikirjoitustakin tehtiin koko projektin ajan, jotta tarinoista saatiin eheitä. Käsikirjoittaja Emilia Valentin sanoo, että hänen muista töistään Atlantin yli -sarja poikkeaa erityisesti siksi, että se oli kaikille tekijöilleen hyvin henkilökohtainen. Jokaisen roolit riisuuntuivat matkan aikana, koska tila oli niin pieni. Toimittajana Paula Jokimies.

Kun ihminen ikääntyy, sukupuoli käytännössä häivytetään. Ongelma on, että kielestä sukupuoliasiat eivät meinaa hävitä. Maallikkosaarnaaja Maasola niin sukupuolineutraalina ja turtana kuin osaa. Sapekas arkisaarna Sananen.

Poke eli portsari, vaksi eli vahtimestari - Valokeilan takana tutustuu ravintolan portsarin työhön. Tällä tunteita herättävällä ammattikunnalla on monta nimeä. Hanna Jussila jutteli helsinkiläisen ravintola Kosmoksen vahtimestari Tero Haapasen kanssa. Portsarin ammatti on vahvasti luottamuspohjainen korostaa Tero Haapanen. Haapasen portsari isän tärkein neuvo noviisille oli, kuuntele asiakkaita herkällä korvalla. Jokaisella ihmisellä on tarina, niistä voi aina oppia.

Radio Suomi esittelee tänä syksynä elämysten tekijöitä, tapahtumien taustalla puurtavia työmyyriä, jotka harvoin pääsevät tai edes tahtovat parrasvaloihin. Konsertissa aplodit saa artisti, baletin jälkeen ruusukimppu kiikuketaan tanssijoiden käsiin. Festivaaleilla järjestäjät saavat yhteydenottoja yleensä silloin, kun vessajonot ovat liian pitkiä tai kalja lämmintä. Elokuvien ensi-iltojen punaisella matolla pasteeraavat pääosien esittäjät. Ja kuitenkin jokainen näistä kulttuurielämyksistä vaatii toteutuakseen huomattavasti suuremman joukon työpanoksen. Manageri Carla Ahonius sanoo olevansa mahdollistaja. Hän päätyi alalle musiikkitoimittajan työn, Idolsin pr- päällikkyyden ja levy-yhtiössä työskentelyn kautta. Ahonius on ehdolla Musiikki & Media -tapahtumassa vuoden 2017 manageriksi. Ahonius korostaa ammattimaisen managerin suurta vastuuta. - Se, että artisti antaa koko uransa sinun käsiisi on äärettömän suuri luottamustehtävä. Jos et 110 prosenttisesti sydämessäsi tiedä, mitä artistin uran eteen teet, niin älä ryhdy toimeen. - Et voi lähteä kuseksimaan toisen leikkikentälle, pelkästään suurella halulla tehdä managerointia. Tämä on intohimolla tehtävää työtä, joka vaatii paljon duunia - kaikkea muuta kuin shampanjaa ja vaahtokarkkeja. Toimittajana Olga Ketonen.

Kiimaisia poliiseja ei näe oikein missään. Televisiossakaan niitä ei ole nähty sitten vuoden -93. Nyt Yle Areenaan tulee jotain muuta kuin viihdettä. Maallikkosaarnaaja Maasola on loihtinut katsomisoppaan Turkan Kiimaisiin poliiseihin. Jos se auttaisi. Siis - Sananen.

Eläimet ja ihmiset ovat niin tottuneita valkoisiin rehupaaleihin, että niihin voisi kadota kenenkään kyselemättä. Tässä on munan muotoinen markkinarako johonkin suurempaan. Maallikkosaarnaaja Maasola suurten symbolien äärellä. Sananen.

Suomen katsotuin tv-ohjelma on sellainen, jossa kätellään monta tuntia. Me niin odotimme, miten Trump ja Niinistö kättelevät. Terassilla samat miehet kättelevät kymmeniä kertoja. Me todella osaamme tehdä sen kädellä, jonka muut hoitavat puhumalla. Maallikkosaarnaaja Maasola ja Sananen!

Yli 300 yllätystä on jo järjestetty ja merkityksellisiä biisejä on roppakaupalla kuultu SuomiLOVE -ohjelmassa. Marko Miettinen kävi jututtamassa ohjelman tekijöitä. Ohjaaja Aleksi Sariola kertoo, miten sai ujutettua itsensä sarjan tekoon. - Sitkeyteni palkittiin, kävin kinuamassa vastaavalta tuottajalta mukaan pääsyä. Mukavaa oli että pääsin mukaan työryhmään jo formaatin suunnitteluvaiheessa. Kapellimestari Ako Kiiski kehua retostelee törkeen hyvää bändiään. - Sain itse valita muusikot, heistä jokainen lähti innolla mukaan SuomiLOVE'en. Kaikki ohjelman biisit ovat muuten live-vetoja, jopa studion ulkopuolella tehdyt musiikkiesitykset. SuomiLOVE' n juontajat Mikko Leppilampi ja Jenni Pääskysaari kertovat aamutreenien merkityksestä. - Saamme ohjelman käsikset yöllä ja seuraavana aamuna harjoitellaan. Illalla ollaan sitten jo tositoimissa nauhoituksessa, eikä ole oikein varaa mokailla. Yllätettävien henkilöiden ensireaktiot pitää saada kerralla purkkiin.

Ihmisluontoa on hyvä kuunnella. Toisia asioita me teemme automaattisesti, toisia taas vain automaatilla. Maallikkosaarnaaja Maasola syventyy siihen maailmaan, joka löytyy tuulikaapista. Se on maailma, jossa humisee - ja taustalla tuoksuvat raha ja intohimot. Sananen.

Paperikirja on julistettu uhanalaiseksi jo vuosia sitten. Mutta aina joukossamme on paperikirjan puolustajia, joiden mielestä paperille painettu kirja on paras käyttöliittymä. Sitä ei tarvitse ladata, se selviää vaikka tipahtaisikin kylpyammeeseen, eikä siitä lähde sinistä valoa, joka valvottaa. Lukuvalmentaja Sini Turunen työskentelee Helsingin Kallion kirjastossa ja uskoo, että paperikirja ei katoa ainakaan hänen elinaikana. Sini auttaa ihmisiä, joille kirjojen valinta on syystä tai toisesta vaikeaa. Osa ei löydä itselleen sopivaa luettavaa, osa ei ehdi etsiä sellaista. On myös ihmisiä, jotka haluavat laajentaa lukukokemustaan. Nykyihmiselle vaikeuksia tuottaa rauhoittua kirjan ääreen. Heille Sini vinkkaa, että voi lukea vain hetken, voi lukea myös lyhyttä kirjallisuutta, eli esimerkiksi novelleja ja voi lukea montaa kirjaa päällekkäin. Lukuvalmentaja myös lupaa, että kirjan saa jättää kesken. Toimittajana Paula Jokimies.

Taiteilijaprofessori Jorma Uotinen oli jo nuoruusaikanaan Porissa erilainen ilmestys. Nuoruudessaan hermotulehduksen halvaannuttama Jorma päätti, että jos hän tästä selviää, ei muuta vaihtoehtoa ole kuin tanssi. Nykyään jokaisella on Jorma Uotisesta jokin mielikuva. Huomio on vain lisääntynyt televisiotuotantojen ansiosta, mutta öisin Jorma Uotinen nauttii omasta ajasta. Uotinen ei halua jakaa muille elämänviisauksia, hän itse uskoo johtajankin ominaisuudessa koeteltuihin avoimeen keskusteluun ja muiden kuunteluun. Ystävienkään ei tarvitse olla samanmielisiä. Jorma Uotinen on urbaani ihminen, telttailu tai retkeily eivät to-del-la-kaan kuulu hänen harrastuksiinsa. Parinkymmenen metrin siirtymä Hyrsylänmutkan lähimetsikössä makkaranpaistoon on jo melkein sekin liikaa. Kesäteltta-ohjelma on uusinta viime kesältä. Toimittajana Paula Jokimies.

Suomalaiset eivät enään voita urheilussa. Se on ihan luonnollista. Tässä voittoa tavoittelemattomien yhdistysten maassa. Maallikkosaarnaaja Maasola viihtyy myös verkkareissa, mutta saarnaa mieluummin kuin hikoilee. Arkisaarna Sananen.

Onko viileä sää vaikuttanut niin, että ihmiset eivät enää esittele itseään? Siltä vähän näyttää. Toisin on maailmalla, jossa kokonaiset nahkaiset näytöt on räpsäytetty auki, kansan ihmeteltäväksi. Maallikkosaarnaaja Maasola ja viikkosaarna, Sananen.

On jäätelö hyvää, kun yksin syö. Muissa yhteyksissä jakaminen on parempi ajatus. Maallikkosaarnaaja Maasola on tullut uskoon. Mitä Jakamistalous todella tarkoittaa - ja pitääkö kotitalouksissa olla huolissaan? Tuorein saarna Sananen paaluttaa teesit.

Jotkut onnistuvat valokuvassa niin, että tuntuu kuin kaikki valo olisi jäänyt jonnekin syvälle sisälle kohteen kammioihin. Ulos on päässyt vain säikähtänyt jänis ja lupsahtanut suupieli. Maallikkosaarnaaja Maasola purkaa traumaa viikkosaarnassaan Sananen.

Kuluneen sanonnan mukaan Lahti on Suomen Chicago. Lempinimellä viitataan yleensä kaupungin sangen värikkääseen ja lainvastaiseen menneisyyteen - etenkin 60- ja 70 -luvuilla kaupungissa sattui ja tapahtui enemmän kuin muualla. Vaikka ajat ovat muuttuneet, istuu maine tiukassa ja osin siksi, että lahtelaiset itse pitävät siitä yllä ja jotkut ovat siitä jopa ylpeitä. Ja miksi eivät olisi, historiaa se on rikollinenkin historia. Me pääseme nyt mukaan kiertoajelulle Lahden synkeille ja syntisille kaduille. Oppaina ovat Mato Valtonen ja Riku Routo. Toimittajana Sanna Pirkkalainen. Kuvassa Chicago-tourin käytössä oleva alkuperäiseen asuunsa entisöity linja-auto. Se on ainoana lajissaan säilynyt 35-paikkainen Büssing TU 4500 Emmelmann. Se on valmistettu Saksassa 1960 ja tuotu Suomeen 1963. Se palveli tilausajossa ja reittiliikenteessä. Vieressä bussin ainoa kuljettaja, Yrjö Iskala.

Jos tulevaisuuden mopoautosta löytyy rajoitin, niin tuttu se on kapistuksena keski-ikäiselle miehellekin. Rajoitin varmistaa, ettei vaan satu mitään. Rajoitin estää myös ostamasta värikkään paidan. Maallikkosaarnaaja Maasola ja sapekas arkisaarna, Sananen.

Näyttelijä Anna-Maija Tuokko esittää päähenkilö Annia kesän radiomusikaalissa Mä halusin olla suffragetti. Sen on käsikirjoittanut ja säveltänyt Maija Vilkkumaa. Tuokko osallistui keväällä Tanssii tähtien kanssa -tv-ohjelmaan yhtaikaa radionauhoitusten kanssa. Musikaalikomedian Anni on 24-vuotias lavarunoilija ja Suffragetti-ryhmän perustajajäsen. Olga Ketonen tapasi Tuokon kahvilassa.

Hikeä, verta ja kyyneleitä? Vai litroittain kahvia, pari kuumailmapuhallinta ja paljon naurua? Radio Suomen kesää ilahduttaa Maija Vilkkumaan kirjoittama ja säveltämä radiomusikaali "Mä halusin olla suffragetti". Musikaalin ohjaa Mika Kurvinen, pääosan esittäjä on näyttelijä Anna-Maija Tuokko. Ennen kuin homma on niin sanotusti paketissa vaatii se paljon ihan raadollista työtä. Helmikuun alussa musikaalilla ei ollut vielä edes nimeä, kun näyttelijät, ohjaaja, käsikirjoittaja, tuottaja ja äänisuunnittelija kokoontuivat lukuharjoituksiin Pasilaan. Viileää kuunnelmastudiota lämmitettiin kuumailmapuhaltimilla ja puolet väestä köhi talviflunssan jälkitiloissa. Paula Jokimies sujahti lukuharjoituksiin seuraamaan, miten tekstiä puhalletaan eläväksi. "Mä halusin olla suffragetti" -radiomusikaalin ensimmäinen jakso Radio Suomessa maanantaina 3.7.2017 klo 17.35. 20-osainen musikaali kuullaan joka arkipäivä samaan aikaan neljän viikon ajan.

Kirjailija Paula Noronen sekoaa laskuissa miettiessään, montako Supermarsu -kirjaa on kirjoittanut. Kymmenen kappaletta niitä on ja parhaillaan kuvataan ensimmäistä elokuvaa. Se tulee ensi-iltaan tammikuun lopussa. Supermarsu -elokuva kertoo alakouluikäisestä Emiliasta, joka huomaa omaavansa lemmikkimarsunsa pureman jälkeen salaisia supervoimia. Marko Miettinen pakkasi mankan ja pari lasta autoonsa ja lähti seuraamaan elokuvan kuvauksia vesipuisto Serenaan Pohjois-Espooseen. Taisipa juttutuokiossa käsikirjoittaja Paula Norosen kanssa olla sisäänkirjoitettuna Markon salainen toive avustajan pestistäkin.

Suomen ainoalla sonniasemalla Hollollassa seurataan tällä kertaa vasikansiementen matkaa laboratoriosta maailmalle. Ennen vanhaan homma hoitui niin, että sonni astui lehmät ja tuloksena oli vasikka. Nykyään lähes kaikki karja siemennetään eikä ihan millä tahansa litkulla. Laboratoriopäällikkö Anne Olonen kertoo, että sonnin sperma käy läpi todella tarkan syynin sen jälkeen, kun se on otettu talteen. Sanna Pirkkalaisen tapaa vierailulla myös Hollolan sonniaseman tuotantojohtajan Harri Mäkivuokon. Kuvateksti: Sonnin siemenneste laimennetaan ja pakataan "olkiin". Yhdessä oljessa on yksi siemenannos eli noin 15 miljoonaa siittiötä. Kuva: Viking Genetics

Kaukana ovat ne ajat, kun kylään hankittiin yksi komia sonni, jonka luo kaikki lähiseutujen lehmät kulkivat miehelään. Perinteistä "sonni ja lehmä ne yhteen soppii" -menetelmää ei maataloudessa enää juurikaan käytetä, etenkin lypsykarja lisääntyy maassamme lähes yksinomaan keinosiemennyksen avulla. Ja sama pätee pitkälti myös hevosiin, luonnollinen astutus on hevostalleillakin harvinainen tapahtuma. Jos olet koskaan päässyt näkemään, kun sonni ja lehmä, tai ori ja tamma, kohtaavat lapsenteko mielessä, ymmärrät myös syyn siihen, miksi tähän on tultu. Harva tilallinen kun haluaa menettää hyvää lypsylehmää tai kelpo ravuria vain siksi, että jalka katkeaa lemmentöissä. Siinä nimittäin aitaa kaatuu ja tanner tömisee, kun sonni oikein lemmekkääksi ryhtyy... Sanna Pirkkalainen pääsi harvinaiselle vierailulle maamme ainoalle sonniasemalle Hollolaan. Oppaina ovat eläintenhoitajien esimies Tuula Nyström ja eläinlääkäri Henri Simonen.

Liftarit televisio-sarjaa varten ohjaaja Pia Asikainen ja kuvaaja Joona Pettersson tekivät kesällä 2016 neljä eri liftireissua. He reissasivat ympäri Suomea ja tutustuivat ennakkoluulottomasti matkalla tapaamiinsa ihmisiin. Maija Salmisen haastattelussa Pia Asikainen antaa vinkkejä liftausreissuun varustautumisessa. - Tärkein varuste on iloinen mieli. Aikarajoja ei matkalle kannataa liikaa suunnitella. Ota mukaan myös kynä ja pari pahvia määränpään kirjoittamiseen. Hyvä liftauspaikka kannattaa tsekata kaupungin laitamilta. Värikkäät vaatteet lisäävät havaittavuutta ja älä unohda sadevarustusta. Perinteinen paperikartta on liftarin kenties paras kaveri. Kartasta saa hätätapauksessa vaikka sateensuojaa, kun sen taittaa harjanteeksi pään ylle. Ilman pientä evästä ei reissuun kannata lähteä. Autoilijan ja liftarin ensikatse on tärkein hetki, korostaa Asikainen. -Sen pienen hetken ajan katseet kohtaavat ja silloin autoilija tekee valinnan, ottaako kyytiin vai ei. Liftarin ei kannata pitää aurinkolaseja silmillä, jotta saa paremman katsekontaktin. Liftarit -kesäsarja TV1:llä tiistaisin alkaen 13.6. klo 20.00.

Näyttelijä, käsikirjoittaja Sanna Stellan on kantajäsen televisio-sarjassa Siskonpeti. Parhaillaan kuvataan kolmatta tuotantokautta ja se nähdään televisiossa ensi syksynä. Kuvaustauon lomaan järjestyi yhteinen juttutuokio toimittaja Maija Salmisen kanssa. Stellan kuvailee Siskonpetin kuvausrupeamaa leirikouluksi. - Meillä on tosi hauskaa kuvauksissa ja teemme työtämme suurella kunnianhimolla. Mitenkään varman päälle tekemisen tuntua ei ole, vaan yritämme kehitellä myös uusia jutttuja. Työryhmämme on ihmeellinen ja hirveän taitava. Lokerointi naisviihteen tekemisestä ärsyttää Stellania, mutta toisaalta hän pitää hyvänä sitä, että asiasta keskustellaan. - En usko, että miehiltä koskaan kysytään, teettekö miesviihdettä tai mikä teidän agendanne on. Kun naisille esitetään nämä kysymykset, taustalla on usein se, että saako nainen olla hauska vai ei, ja miksi naisia on vähemmän hauskan tekijöinä. "Kaikki äitini, kaikki tyttäreni" teatteriesityksen tekstin Sanna Stellan työsti yhdessä Pirjo Heikkilän ja Miitta Sorvalin kanssa Kodin Kuvalehden lukijatekstien pohjalta. Keväällä meni esityksessä 60 000 katsojan raja rikki, mikä on iso määrä näinä päivinä, kun yhtenäiskulttuurin aika on mennyt.

Meditaatio on itsetutkiskelun ja rentoutumisen keino, jolla voi jopa avata ovia uusien tietoisuuksien tiloihin. Tyypillisesti suomalainen voi löytää sielunrauhaa vain lähtemällä kaupungin melusta kesämökille saunomaan. Ville Syrjälä kävi sen sijaan etsimässä oikoreittiä syvään rentoutumiseen kelluntatankissa Tuusulan Rusutjärvellä.

Täysi nolla, yhenlainen, kaksimielinen. Siinä esimerkkejä numeroilla arvioinnista. Vaan kumpi on lopulta pahempi - numeroarvostelu vai sanallinen arviointi? Maallikkosaarnaaja Maasola purkaa traumaa Sanasessa, sappinestesaarnassaan.

Maailma on täynnä puhetta ja sanoja. Pahimmillaan tulee joka tuutista mielipiteitä, joilla yritetään saada ihmiset reagoimaan. Tähän saumaan tulee norppalive. Se muistuttaa, miten kaunista voisi elämä olla. Maallikkosaarnaaja Maasola tarjoilee arkisaarnassaan livelähetykseen vain muutaman parannusehdotuksen.

Ennen kesä tuli keikkuen. Nyt toinen käsi on palanut ja toisessa on paleltumia. Säänmukainen pukeutuminenkaan ei onnistu. Maallikkosaarnaaja Maasola pureutuu kuin toukokuinen halla älyttömien vaatteiden maailmaan.

Interaktiiviset kauhuesitykset ovat rantautumassa Suomeen. Emme tyydy enää olemaan passiivisia havainnoitsijoita ja todistajia, vaan haluamme olla osa kauhutarinaa. Toimittajamme Justus Laitinen laittoi itsensä likoon ja syöksyi päätä pahkaa After Dark Helsingin järjestämään interaktiiviseen kauhuesitykseen nimeltä Motel. Esityksen ohjaaja Antti Wuokko valottaa Motellin taustoja. Kanssakokijoina Motel-kauhuesityksessä Justuksen kanssa olivat Sofia ja Erkko.

Ei ole hyvä, jos ihminen on ihan alussa tai ihan lopussa. Puolessa välissä tapahtuu kaikki oleellinen. Siksi kai hallituskin fiilistelee puoliväliriihessä. Elämänsä puolitangossa on myös Maallikkosaarnaaja Maasola. Se ei estä häntä saarnaamasta, siis - Sananen!

Jotenkin sitä ajattelee, että Suomen juhlavuonna yritetään vähän tsempata kulttuurituotteittemme laadussa. Että tulee originellia ja hätkäyttävää. Ja sitten kerrotaan jääkiekon MM-95 -elokuvasta. Maallikkosaarnaaja Maasola kertoo, mistä kaikesta kauniista jäät paitsi.

Näyttelijä, käsikirjoittaja ja sekatyömies Kai Lehtinen elää perheensä kanssa Karjalohjalla suurten metsien keskellä. Alkuvuodesta tulipalo vei Lehtisiltä maatilan lisärakennuksen ja samalla mm. kaikki näyttelijän kirjoitukset ja työkalut. Pääsiäisviikolla hän saatteli matkaan tyttärensä, joka suuntasi vuodeksi USA:han vaihto-oppilaaksi. Kai Lehtinen kertoo myös vaativista vaelluksistaan pohjoisen erämaihin, yksinäisistä hetkistään mökillä ja kymmen vuotta sitten kuolleesta esikoispojastaan, joka kulkee aina matkassa taivaspoikana. Toimittajana Markus Turunen.

Runo kiteyttää kaiken oleellisen, mitä ihminen voi toiselle sanoa, sanoi Jennikin. Vielä hienompia kiteytyksiä elämän lainalaisuuksista tarjoavat jääkiekkoilijat. Maallikkosaarnaaja Maasola melkein hiljentyy kuunteluoppilaaksi `härkien kaukalon` laidalla. Viikkosaarna Sananen kertoo enemmän.

Lottoruudun jälkeen meni pitkään, että mikään ruutu innosti. Nyt Maallikkosaarnaaja Maasola suorastaan kerjää lisää ruutuaikaa keittiön ikkunan äärellä. Pitäisikö keski-ikäisten ruutuaikaa rajoittaa?

Jos oma sisäinen ääni on kovalla, sitä ei jaksa kuunnella toisten puheita. Onko se ongelma? Jos vielä vaalit lähestyvät ja kahvia tekisi kävelykadulla kuitenkin mieli. Puheen ja hiljaisuuden suhteesta saarnaa Maallikkosaarnaaja Maasola.

Vaaliehdokkaat houkuttelevat tällä hetkellä luokseen grillimakkaran tuoksulla. Yhä useampi kiertää kojun kaukaa ja suuntaa kohti korvikkeita. Voitaisiinko ihmisiä houkutella äänestyskopin sisälle härkäpapuseoksella? Maallikkosaarnaaja Maasola ja Sananen.

Kaikki pienetkin taka-askeleet, joita otamme teknologiassa ovat tervetulleita. Ne muistuttavat, mistä tulemme ja miten ihastuttavan erilaisia me olemme. Uusi puhelin sai Maallikkosaarnaaja Maasolan kumartumaan p-pisteen kaarelle.

Maallikkosaarnaaja Maasolalla on takanaan yömiehen tuumaustunti. Kuun valossa mieleen on kirkastunut ihmiskunnan perimmäisin kysymys: onko meille luontevampi yhteislähtö vai väliaikalähtö? Sananen, sapenkatkuinen arkisaarna, sinulle.

Kännykällä kuvaaminen ei ole aina mahdollista, jos haluaa taltioida oikeasti unohtumattomia hetkiä. Sitä varten on olemassa riistakamera, saalistajan pyyteetön apulainen. Hei kaikki Erä-Jormat ja muut luonnonystävät! Tervetuloa tämänkertaisen riistaruudun pariin. Nyt kun luonto heräilee ja kutsuu seikkailemaan, meillä onkin ajankohtainen aihe. Mitä pitää ottaa huomioon, jos aikoo asentaa riistakameran makuuhuoneeseensa. Riistakamerathan ovat yleistyneet ihan jokamiehen käytössä, puhumattakaan niistä jotka tiedostavat olevansa niin sanottuja intohimoisia kutsumussaalistajia. Ja kun hinnatkin ovat halventuneet, jää rahaa muuhunkin elämiseen. Riistakamerahan tuottaa nykytekniikalla jo niin hyvälaatuista kuvamateriaalia, että moni on muuttanut saalistuskäytäntöjään pysyvästi. Enää ei välttämättä tuijoteta sitä pesän suuta ase tanassa ja täydessä latingissa, vaan nautitaan ennen muuta hyvästä kuvasta. Saalista ei siis haluta lopullisesti itselle, vaan ainoastaan käymään näyttäytymässä. Karvan kiiltoa ja lajityypillistä käytöstä on mukava tarkastella kaikessa rauhassa omalta koneelta. Pitää muistaa, että catch and release- ajattelu ei ole vain sillimiesten yksinoikeus. Yleisesti ottaen suomalainen on vielä ujo riistakameran käyttäjä. Sen asentamista makuuhuoneeseen pohditaan usein kuukausikaupalla. Moni herkullinen pätkä jää tallentumatta, kun kameraa ei ehditä ottaa edes esille, kun tilanne, eli varsinainen silmin havaittava toiminta, on jo ohi. Odotettu vieras on vihdoin saatu käymään ”ruholla”, ja kun kuvaa ei ole, kukaan ei usko. Ei edes siskon mies. Moni riistakameraan rakastunut, ikuisen eräpäivän ystävä, ei enää nykyisin edes puhu saaliista tai lihan himostaan. Monelle riistakamera on mökkikokemustenkin pohjalta jonkinlainen tavaran tarkastaja. Moni on niin tarkka tavarastaan, että haluaa kameran ikuistavan sen pysyvyyden jatkuvalla valvonnalla. Kun viikolla ei ehdi mökille, riistakamera tallentaa onko kaikki paikoillaan. Kun kaupunkilainen alkaa asentamaan riistakameraa makuuhuoneeseensa, on syytä muistaa pari keskeistä asiaa. Riistakamera on hyvä asentaa paikalleen ilman vaatteita, jotta kameraan ei tartu tekstiilin haju. Se on myös syytä laittaa sen verran korkealle, että vauhkon naaraan sorkat eivät potkaise kameraa rikki. Kuvauspaikalle on hyvä levittää houkuttelevia hajuja. Riistakamera kannattaa piilottaa lähelle mahdollista kohdetta, jolloin kiinnostavimmat yksityiskohdat erottuvat. Mikään ei ole veikeämmän näköistä, kuin suoraan kameraan pällistelevä viaton luontokappale kaikessa epätietoisuudessaan. Se on tullut paikalle vain nautiskelemaan, eikä miellä kameraasi uhaksi. Kun olet tietenkin itse kuvauspaikalla ja riistakamera tekee jo pyyteetöntä työtään, muista olla mahdollisimman hiljaa. Vaikka tapahtuisi mitä. Vaikka kuvattava kohde olisi arvaamattoman oloinen, venkoileva ja ahnas. Tämä on yleensä suomalaiselle miehelle helpoin osio, hiljaa oleminen. Loppuönähdyksenkin voi tukahduttaa tennissukallaan. Pitää muistaa, että saalis voi paeta kovia ääniä. Se ei jaksa kauaa kuunnella sortuvaa epärytmistä huohotusta, ja jos vielä tiputat riistakameran kesken turhan zoomaamisen, hetkesi on mennyt. Ennen oli ketun turkit seinällä rivissä. Nyt kaikki mahtuu pienempään tilaan. Siinäkin vaiheessa kun sinä olet jo pehmeä, sinulla on kuitenkin kovalevy. Edullisen riistakameran mahdollistama arkisto. Joillakin SE on kuulemma xl-kokoa - arkisto. Ystäväni, entinen Pohjois-Helsingin riistanhoitopiirin aktiivi Ilkka, käyttää elämäntyöstään nimitystä Ilen elävä arkisto. Maallikkosaarnaaja Maasola

Sananen, salaviisas arkisaarna, odottaa taas pöntössä tulemistaan. Mistä tunnet sä ystävän, kysytään näinä päivinä. Mistä tuntisi edes itsensä? Vaikka miten yrittäisi olla täydellinen, silti saattaa sairastua ja mieli lähtee kävelylle. Maallikkosaarnaaja Maasola yrittää ymmärtää..

Puhuin liian halvalla, tokaisi entinen mies kuolinvuoteellaan. Niin. Mikä voisi olla relevantille puheelle oikea hinta? Se on ikuinen kysymys, joka vaatii vääjäämättä myös Maallikkosaarnaaja Maasolan sanallisen puntaroinnin. Sananen. Menköön tasarahalla ja tulkoon tässä...

Maailmassa on kaikkea älytöntä. Jotkut eivät taas käytä älyään, esto-ohjelmat ovat päällä. Ehkä siksikin äly SIIRTYY tällä hetkellä luontevasti muualle, tavaroihin, muun muassa myymäläkalusteisiin. Maallikkosaarnaaja Maasola ja viikon sapekas arkisaarna Sananen.

Sanomme, että ihminen on kokonaisuus. Mieli ruokkii kehoa, keho ruokkii mieltä. Ja meidän itse pitäisi tietysti ruokkia kumpaakin. Kuinka hyvin lopulta tunnemme itsemme? Ja miten paljon voimme luottaa omaan arviointikykyymme, kun kyse on omasta terveydestä? Paula Jokimies on punttien nostelun ohessa pyöritellyt terveysasioita mielessään ja päätti kutsua salille seurakseen Hilla Blombergin ja Minna Korhosen, tekijät Hillan ja Minnan Akuutista.

Liikenneasiat ovat pinnalla, ihmisiä kun ollaan. Maallikkosaarnaaja Maasola on huomannut, että maamme hallitus opastaa meitä näissä asioissa osuvammin kuin Ensio Itkonen konsanaan. Että miten äkkijarrutetaan, ohitetaan toinen ja jäädään liikenneympyrään.

Muusikko, musiikkipedagogi Klaus Järvinen täytti 24.12.2016 80 vuotta. Nokialla syntynyt Järvinen jäi isättömäksi vain vuoden vanhana ja kasvoi naisjoukon ympäröimänä. Muutto Lappeenrantaan kymmenen ikäisenä oli kauhistus, mutta oljenkorreksi löytyi musiikki. Ja oljenkorsi se on myös tänä päivänä. Suomalaisille Järvinen on tullut tutuksi television Levyraadin Klasuna ja Oulunkylän Pop & Jazz Opiston perustajana. Oulunkylässä eläkepäiviään viettävä Klaus Järvinen kertoilee ohjelmassa vanhenemisesta, lapsuutensa jouluista, soittamisen voimasta ja elämästään Seijan kanssa. Toimittajana on Paula Jokimies.

Kun lahtelaiselta Annikki Aaltoselta kysyy, että saako sinua kutsua kissamummoksi, hän pohtii tovin ja vastaa, että "kyllä kait mua saa". Aaltosella on kotonaan kahdeksan kissaa ja sen lisäksi hän on huolehtinut muiden kissoista ja muistakin lemmikeistä jo 40 vuoden ajan. Aaltonen on eläinsuojeluihminen henkeen ja vereen, hän puhuukin itse mieluummin elämäntavasta kuin työstä. Viime vuonna Aaltonen sai Helsingin eläinsuojeluyhdistykseltä eläinsuojelun Topelius- palkinnon tunnustukseksi siitä työstä, jota hän on tehnyt eläinten eteen. Eläinsuojelu-uransa alkuvuosina Aaltonen kertoo itkeneensä paljon; eläinten kohtaloa, ihmisten julmuutta ja typeryyttä. Mutta karujen kohtaloiden ääreen ei voi jäädä märehtimään, muuten työtä ei jaksa tehdä. Aaltonen sanoo, että ikävien eläinkohtaloiden vastapainoksi työ on tarjonnut lukemattomia onnen hetkiä. Kuten nyt vaikkapa se Päijät-Hämeen eläinsuojeluyhdistyksen löytötalolle postitettu kuvakirja Peikko-Eemelistä. Kissasta, jota Annikki Aaltonen hoivasi kahdeksan vuotta sitten. Lautakasaan jumiin jäänyt pennunrääpäle oli kasvanut komeaksi kolliksi, joka opasti omistajiensa nuoria kissoja talon tavoille. Kuvakirjaa selatessakin tuli kyynel. Mutta se oli Aaltosen mukaan onnenkyynel. Sanna Pirkkalainen vieraili Päijät-Hämeen eläinsuojeluyhdistyksen löytötalolla.

Auto oli pitkään vapauden symboli. Miehen väylät tuntemattomat, metsäautotie viimeinen pakopaikka. Nyt meidän suomalaisten näkemys liikenteestä on vanhentunut. Tuleeko sellaiset tiemerkintäkokeilut, että maalaisjärki puikkaa oikealta ohitse ja näkymättömiin? Maallikkosaarnaaja Maasola puristaa tuolia kuin repisi sompaa.

Torvimyyrä eli degu on meillä suht' harvinainen lemmikki. Eikä niitä luonnonvaraisenakaan riesaksi asti elele, degut elävät villeinä vain Andien vuoristossa Chilessä. Lahtelaisen Johanna Kiviluodon kotona asuu kaksi torvimyyräpoikaa, Bruno ja Hugo. Ne ovat uteiliaita, suloisia, vikkeliä ja eläväisiä. Kujertavat kuin kanarialinnut ja ovat vilkkaimmillaan iltasella. Juuri silloin, kun ihminen kaipaa piristystä pitkän päivän jälkeen ja jotain, joka irrottaa ajatukset arkisesta aherruksesta. Kiviluodon degukaksikko asuu niille varta vasten rakennetussa kaapissa, joka on muutettu monikerroksiseksi degu-taloksi. Pohjakerroksessa on kuopsutus-, kaivautumis- ja uimalaatikko, ylemmät kerrokset on varattu kiipeilyyn, kurkisteluun ja nukkumiseen. Degut sairastuvat helposti diabetekseen, joten ruoan kanssa on oltava tarkkana. Muutoin torvimyyryläiset ovat sangen helppohoitoisia ja tarjoavat omistajilleen ehtymättömästi iloa. Toimittajana Sanna Pirkkalainen.

Maallikkosaarnaaja Maasola havahtui olevansa keski-iässä tyypillisen perusmenokokeilun piirissä. Mitä perusmeno mahdollistaa? Voiko perusmenon varaan ladata onnellisuusodotuksia? Ja mitä ylipäätään tuo vaatimattoman näköinen puuhastelu pitää sisällään? Vuorossa laajasti vieroksuttu sapekas arkisaarna, Sananen.

Siili on elänyt ihmistäkin kauemmin maapallollamme. Tämä kompakti paketti valloittaa yhä useamman kodin nyt myös lemmikkinä. Puutarhasta tuttu eurooppalainen siili on rauhoitettu, mutta Päiväntasaajalta kotoisin oleva afrikkalainen kääpiösiili viihtyy Suomessakin, kunhan lämpötila sekä valaistus on kunnossa ja orja, eli siilin omistaja kantaa ruokaa eteen. Kirsi Tapanaisella on noin kymmenvuotinen historia niin siilin omistajana kuin kasvattajanakin. Nyt hänellä on kotonaan kaksi vanhempaa siilirouvaa, kumpikin asustaa omassa hyllykössään. Suomen siiliyhdistyksen aktiivina toimiva Kirsi hankki ensimmäisen siilinsä heräteostona, nykyisin siilit hankitaan pääosin kasvattajilta, ei lemmikkieläinliikkeistä. Kääpiösiili on aikuisen lemmikki, sillä välillä kiukkuisestikin tuhahteleva piikkipallo on virkeä vasta iltaisin. Luonteeltaan siilit ovat erakkoja, mutta luottamuksen osoituksena se antaa omistajansa rapsutella vatsaansa. Paula Jokimies tutustui siilien elämään.

Keskellä arktista hysteriaa peräänkuulutamme intohimoa, nyt enemmän kuin koskaan. Jos pikkuleijonat eivät onnistu, intohimo on ollut kateissa. Työhaastattelussa intohimon esiintuominen on tärkeämpää kuin ammattitaidon. Tuleeko meistä maailman intohimoisin kansa?! Maallikkosaarnaaja Maasola kaivelee sisintään.

Joulu on taas suoritettu, ja nyt ei tarvitse vähään aikaan olla tuntemattomista syistä pahalla päällä. Kaupungille on paljon asiaa, virheitä yritetään paikata sen minkä pystytään. Maallikkosaarnaaja Maasola haluaisi vaihtaa muitakin lahjoja kuin pukilta tulleita.

Johanna Uskia voisi lemmikkiensä ansiosta kutsua suurperheelliseksi. Silti kylään mennessä on hiirenhiljaista, kukaan ei ryntää vierailijaa ovelle vastaan tai hauku tulijaa. Johanna on herppiharrastaja, eli hänellä viisi liskoa, yhdeksän käärmettä ja kilpikonna. Tosin määrä on tainnut lisääntyä jo ainakin yhdellä kuningaspytonilla. On Johannalla ja puolisollaan Janilla myös kani ja marsuja, mutta niitä ei tässä jutussa nyt noteerata enempää. Allergian takia kissasta luopunut Johanna hankki omilla rahoillaan huolellisen selvittelyn jälkeen ensimmäisen kilpikonnansa joskus 90-luvun alussa. Nykyisin Suomen herppiharrastajiin kuuluva Johanna käy kertomassa lemmikeistään myös messuilla tai lemmikkieläinkaupoissa. Johanna sanoo olevansa television luontodokumenttien kasvattama, jo aikanaan ohjelmissa nähdyt matelijat sykähdyttivät. Herppieläimissä Johannaa kiehtoo niiden erilaisuus ja eläinten salaperäisyys. Yrittäessään ymmärtää lemmikkejään Johanna opiskelee ja ottaa koko ajan selvää uusista asioita, liittyen esimerkiksi biologiaan, kemiaan, vitamiinien imeytymiseen ja villikasveihin. Herppiharrastukseen liittyy paljon myös tekemistä itse. Muovilaatikoista voi rakennella väliasumuksia kasvaville käärmeille ja sirkkojen ja matojen kasvattaminen säästää niinikään kuluissa.

Ruokamestari Jussi Soini on tehnyt vuosikausien työn lihan oikeaoppisen myynnin ja valmistuksen sanansaattajana. Hän on opeissaan korostanut mm. sitä, että ruoan valmistuksessa käytettävän lihan tulisi olla sopivan lämmintä, ennen kypsennyksen aloittamista. Radio Suomessakin Soini opasti vuosikaudet kuuntelijoita etenkin joulukinkun valmistuksessa. Jussi Soini kehuu nuorien ennakkoluulottomuutta ruoan valmistuksessa. Äitien antamia ohjeita jalostetaan nykypäivään sopiviksi, mm. maustamisessa ollaan hyvinkin ennakkoluulottomia. Reportterimme Olli Ihamäki kävi tapaamassa ruokamestari Jussi Soinia Somerolla.

Osa vanhemmista ei halua kertoa lapsilleen tarinaa Joulupukista. He eivät halua valehdella heille, vaan pysyä aikuismaisesti totuudessa. - Ja sitten Joulupukki saattaa kuitenkin pärähtää aattona ovelle! Eikö se muka pelota!? Joulusaarnassaan Maallikkosaarnaaja Maasola pui (nyrkillä) totuuden ja valheen käsitteitä ja melkein mennyttä vuotta.

Onko se outoa, että joku tulee nopeasti ja toisaalta häipyy myös äkkiä suorituspaikalta? On se hämmentävää ja jotenkin suomalaista. Ja pop up -kulttuuri on tullut jäädäkseen. Maallikkosaarnaaja Maasola pohtii arkisaarnassaan, onko ikivanha pukki kuitenkin kaikkien äkkiväärien pop up -liikkeiden henkinen isä.

Mistä syntyy syvä tunneside kotiin ja miten ruokkia sitä? Ettei pääsisi käymään kuten ihmissuhteissa, että ensihuuma väljähtyy ja alkaa tympiä? Kodin ytimessä oltiin Kaikki kotona -lähetyksessä, kun vieraina olivat arkkitehti Sanna Meriläinen ja kiinteistönvälittäjä Jani Pomell. Juontajina Paula Jokimies ja Sanna Pirkkalainen. Arkkitehti Sanna Meriläinen kuvaa kotinsa luonnetta nöyräksi, käytännönläheiseksi ja arkiseksi 50 -luvun asunnoksi. - Huolellinen käsityön fiilis ja arjen arvokkuuus ovat läsnä asunnossani. Kiinteistönvälittäjä Jani Pomellin kerrostalokodissa on 20-luvun henkeä. Sisustuksessa on käytetty paljon vanhoja huonekaluja, mutta oman mausteensa tuovat myös nykyaikaiset esineet. - Kun tulen kotiini, sellaista fiilistä ei tule, että astun antiikkiliikkeeseen. Mennyt ja nykyisyys paiskaavat siellä sulassa sovussa kättä. Sanna Meriläinen on kuvannut Tavallisia koteja -kirjassaan 1900-luvun suomalaista asumisen arkkitehtuuria ja asuntoja. - Valitsin tarkastelun kohteeksi 1900-luvun, koska asuntokannastamme on tehty noin 90 % viimeisen 100 vuoden aikana. On televisio-ohjelmia, joissa näytetään Suomen kauneimpia koteja ja huippuasuntoja, mutta me halusimme nostaa suurta massaa, tavallisia koteja. - Kirjaa tehdessäni vierailin kodeissa, joissa asukkaat olivat vuosikymmeniä asuneet. Kodin ja asukkaiden suhde oli jopa symbiootinen, jokainen esine oli juurtunut kotiin. Kodin ominaispiirteet ja arkkitehtuuri viehättivät heitä vielä vuosikymmenien jälkeenkin. Yksinelävien ja ikääntyvien ihmisten määrä on kasvamassa ja se näkyy pienien asuntojen myynnin kasvuna. Leimallista tämän hetken asuntomarkkinoille on, että yksiöitä ja kaksioita haetaan todella paljon. Valitettavasti niitä on tosi vähän myynnissä, toteaa Jani Pomell. Keittiösaarekkeet ja asuntokohtaiset saunat ovat oman aikakautensa villityksiä. Ensimmäiset asuntokohtaiset saunat rakennettiin Espoon Olariin 70-luvulla. Arkkitehti Sanna Meriläinen kertoo, että saunojen sijainti asunnossa oli aika erikoinen. Niiden löylyhuoneesta mentiin suoraan ulos parvekkeelle, ilman mitään väli- tai vilvoittelutilaa. Saunat olivat jättimäinen hitti siihen aikaan ja hyvin nopeasti niistä tuli standardi suomalaisiin koteihin. Asunnonostajan kiinnostuksen asteen aistii siitä, kuinka paljon hän kyselee myynnissä olevasta kohteesta, kertoo kiinteistönvälittäjä Jani Pomell. - Taloyhtiön tiedot ja naapurit kiinnostavat aina ostajia. Osa näytöllä kävijöistä alkaa välittömästi sisustaa asuntoa, mikä on myös vahva kiinnostuksen merkki. Kyllä sen aika helposti huomaa, kuka on varteenotettava ostaja.

Sanotaan, että peili kertoo totuuden, ja varsinkin naisilla peilikuva saattaa nostaa ankaran itsekritiikin. Tissit roikkuu, niihin pitäisi kyllä saada vähän kohennusta ja terhakkuuttakin voisi korjata. Otsaa ja suupieliäkin voisi entrata, ruttuja on - kanjoneita suorastaan. Yllättävän monet näitä asioita miettivät, mutta silti harva vie ajatusta pidemmälle, aina kirurgin pöydälle asti. Karsastammeko kauneuden kohentamista kirurgisin keinoin? Kaikki kotona -lähetyksen vieraina plastiikkakirurgian erikoislääkäri Kaarlo Ståhlberg ja kauneusleikkauksin kehoaan muokannut Minna Klintrup. Juontajana Sanna Pirkkalainen.

Miten armeijassa tehdään pojista miehiä? Onko tarkoituksena kasvattaa karskeja tappajia, jotka eivät suotta tunteile vai sallitaanko siellä koko elämän tunnekirjo? Kaikki kotona -lähetyksen molemmat vieraat ovat palvelleet myös rauhanturvatehtävissä, kenttärovasti Janne Aalto Afganistanissa ja Mika Virta tiedotusupseerina Kosovossa. Toimittajana Sanna Pirkkalainen. Saako armeijassa sanoa että pelottaa? Kenttärovasti Janne Aalto vakuuttaa, että kyllä saa sanoa. - Sotilaspappina olen pelosta monesti keskustellut varusmiesten ja henkilökunnankin kanssa. Kun asiasta ollaan keskusteltu ääneen "mörkö" on kutistunut pienemmäksi. Sitä on vaikea arvioida, kuinka pieneksi pelko on asettunut, mutta ainakin "mörköä" on juostu sen verran karkuun, ettei se ole sillä hetkellä kiinni saanut. Mitään tehtävää tai koulutusta ei ole pelon vuoksi keskeytetty. Sanoja tappaminen, väkivalta tai kuolema ei Taistelijan oppaassa vuodelta 1980 esiinny, mutta jos ihan kaikki kiertoilmaukset ja kruusaukset riisutaan, niin siitähän sodassa on kyse - tappamisesta, äärimmäisestä väkivallasta ja kuolemasta. Puolustusvoimilla on tehtävänä puolustaa maata kaikissa olosuhteissa ja tietyissä tilanteissa siinä tullaan käyttämään myös väkivaltaa, selventää kenttärovasti Janne Aalto. - Ilman kruusailua se tarkoittaa sitä, että tapetaan myös ihmisiä. Ihmiset eivät juurikaan halua arjessaan miettiä tätä asiaa. Se on kuitenkin asevoimien lopullinen tehtävä, josta ehkä vähän vaietaan. Mika Virta huomioi, että armeijalla on pitkä perinne vihollisen epäinhimillistämisessä. Vihollinen ei ole ihminen tai henkilö samalla tavalla kuin kanssatoverit, eikä myöskään ole samalla tasolla ihmisyydessä kuin oma joukko on. Tällä ajattelulla pystytään torjumaan mahdolliset omantunnon kysymykset. - Sotilas voi olla opetellut tappamista vaikka kuinka monella eri tavalla, mutta kun se hetki koittaa, ei siihen ehkä pystykään. Ihminen on tunteva psykofyysinen olento, eikä välttämättä toimi tositilanteessa kuten on harjoiteltu.

Miten syntyy suomalainen presidentti? Kuinka paljon taustavoimat voivat muokata ehdokasta? Kaikki kotona -lähetyksen vieraina olivat päätoimittaja, politiikan tarkkailija Jussi Lähde ja Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija Erkka Railo. Juontajina Paula Jokimies ja Sanna Pirkkalainen. Milloin kannattaa ilmoittautua kisaan mukaan? Harvoin ensimmäiset presidenttikisaan ilmoittautuneet ovat olleet mukana viimeisten joukossa kun valintaa tehdään. Jatkuva kampanjointi on nykyaikaa huomauttaa Jussi Lähde. Hän varoittaa kaikkia ehdokkaita siitä, että lähtisivät ensimmäisinä puolueen vaaleissa ehdolle. - Hyvä vaalistrategia on sellainen, että puolueella on ns. lume-ehdokas tai jänis, joka avaa ketsuppipullon. Ei saa olla liian innokas. Puoluevetoisten kampanjoiden ongelma on Lähteen mukaan se, että monet kansalaiset kokevat että kampanjoihin ei pääse mukaan kuin "puolueen kielellä" keskustelevat ja sitä ymmärtävät henkilöt. - Siinä on puolueilla mietinnän paikka, että miten pitää puolueen oma väki aktiivisena ja toisaalta ovet auki myös ulkopuolisille. Mustat hevoset politiikan ulkopuolelta eivät presidentinvaaleissa juurikaan juokse kisaan mukaan, muistuttaa Erkka Railo. - Suomessa presidentinvaalikampanja on valtava koko maan kattava operaatio, joka vaatii organisaation, jonka vain puolue pystyy tarjoamaan. Jos ei ole puolueen virallinen ehdokas, on kyllä vaikea nähdä, miten Suomessa voisi päästä ehdokkaaksi. Jalkatyö on kunniassa vaaleissa kuin vaaleissa. Presidentin- ja eduskuntaavaliehdokkaiden yksi keskeinen taito on se, että pystyy kävelykaduilla ja toreilla saamaan kasvokkain kontaktin tavallisten ihmisten kanssa. Jussi Lähde antaa neuvon ehdokkaille. - Jos kampanjointiin on varattu 1000 euroa, käytä siitä 500 euroa kahden tai kolmet hyvät kengät. Muuten tule vilu, menee ääni ja selkäkin kipeytyy, ettekä tule menemään läpi vaaleissa. Tunteet kampanjoinnin välineenä Suomessa oli pitkään tilanne, että julkista tilaa hallisi televisio ja sitoutumattomat sanomalehdet. Erkka Railo kuvailee, että julkinen tila oli kuiva ja asiapitoinen paikka, jossa puhuvat päät keskustelivat tiukkaa asiaa ja politiikkaa. Kontakti äänestäjiin saattoi asiapuheessa jäädä ohueksi. Naistenlehdissä ja myöhemmin myös blogeissa yksityiselämän verhoa hieman jo raotettiin. - Mauno Koivisto toi pehmeämmän puolensa esiin vaimonsa Tellervo Koiviston kautta. Vaimo kertoi naistenlehdissä, että parsii Maunon sukat ja sai ihmisten sympatiat tällä puolelleen. Jussi Lähde arvioi että presidenttiehdokkaiden välinen tunteiden osoittaminen korostuu, jos ehdokkaina ovat mies ja nainen. - Silloin tunteiden osoittaminen ei ole pelkästään miesten välistä hylkeiden urahtelua. Suomessa ehdokkaat ovat niin pitkään samoissa televisio- ohjelmissa ja tilaisuuksissa jopa piinallisen paljon. Silloin ehdokkaiden välisellä dynamiikalla on valtava merkitys. - Naisehdokkailla ei hyväksytä politiikassa eikä muuallakaan työelämässä samaa tunnerekisteriä kuin miehillä. Suomessa voisimme pikkuhiljaa kasvaa tässä asiassa aikuiseksi. Suomessa on aina arvostettu asiapitoista kampanjointia, loanheiton määrä on ollut vähäistä. Vastustajan panetteluun syyllistynyttä on arvosteltu ankarasti, muistuttaa Erkka Railo. - Esim. Tarja Halosta yritettiin epävirallisia väyliä pitkin leimata henkilöksi, joka oli puhunut aikoinaan DDR:stä myönteisesti. Minusta se pikemminkin toimi hänen hyväkseen kuin vastaan. Seuraavissa presidentinvaaleissa epävirallisten tahojen, aktiivisten ja innokkaiden kannattajien harjoittama loanheitto tulee kasvamaan ennakoi Erkka Railo. Kampanjaväki ja puolueen puurtajat Jussi Lähde intoutuu kehumaan ehdokkaan puolison merkitystä kampanjoinnissa. - Hän on se, joka laskee kierroksia kiihkeässä kamppailussa. Suomessa on valtava määrä nais- ja miespoliitikkoja, joiden ura on tuhoutunut siihen, että puoliso on elänyt liian voimakkaasti poliitikon puolesta uraa, kuluttanut hänet henkisesti loppuun. Kampanjapäällikön toimenkuvaan kuuluu pitää langat käsissään ja antaa ehdokkaalle tilaa keskittyä oman viestinsä ylläpitämiseen tiivistää Erkka Railo. - Eräs eduskuntavaaliehdokas kertoi kampanjapäällikönsä pitävän aina mukana suklaata, jotta ehdokas itse pysyy hyvällä tuulella ja pystyy voittamaan tehokkaammin kansalaiset puolelleen. Kampanjapäällikön ei tulisi olla liian poliittinen henkilö, aprikoi Jussi Lähde. - Jos molemmat sekä ehdokas että kampanjapäällikkö ovat poliittisia, kampanjasta jää ihmisiä kiinnostavia sävyjä pois ja koko kampanja ei tule menestymään. - Kampanjan aikana mennään ihmissuhteissa niin syvälle ihon alle, että irrottautuminen vaalien jälkeen voi olla hankalaa. Kampanjapäällikölle kamppailun jälkeinen aika, miten purat ja irrottaudut siitä on vaikeaa, erilaiset vertaistukiryhmät olisivat heille tarpeen. Molemmat keskustelijat Jussi Lähde ja Erkka Railo arvioivat ulkopolitiikan nousevan seuraavissa presidentinvaaleissa keskeiseksi teemaksi. Siinä presidentillä on vielä Suomessa merkittävä rooli.

Työpaikalle mahtuu monenlaisia persoonia ja monenlaista tapaa tehdä työtä. Jossain hierarkia määrittää nokkimisjärjestyksen, toisaalla taas vallitsee luova kaaos. Parhaassa tapauksessa työ tuo iloa ja sisältöä elämään, huonommissa sen mukana tulee törkyä, joka seuraa kotiin ja jopa uniinkin. Työpaikan riitoihin haetaan yhä useammin ulkopuolisen sovittelijan apua. Kaikki kotona -lähetys puhui työelämän riidoista ja hyvästä työilmapiiristä. Vieraina olivat työsovittelija Timo Pehrman ja Työterveyslaitoksen organisaatiokonsultti Susanna Kalavainen. Juontajana Paula Jokimies. Sovittelun asiantuntija Timo Pehrman on kehittänyt mallin, jolla konflikteja sovitellaan työpaikoilla. Useimmin hän selvittelee esimiehen johtamistapaan liittyviä riitatilanteita. Työyhteisöjä hiertävät usein myös työn jakautuminen ja tapa, miten työt suoritetaan. Vuosien sovittelukokemuksella Pehrman arvioi eniten skismaa olevan esimies-alainen suhteissa, työntekijöiden keskinäinen kiistely on vähäisempää. Työterveyslaitoksen organisaatiokonsultti Susanna Kalavaisen mukaan työyhteisön ongelma pitäisi tunnustaa silloin, kun työ ei suju, ja riitelystä tulee suurempi juttu kuin työnteosta. Jos ongelmiin ei puututa ajoissa, ne usein kärjistyvät. - Arki saattaa hoitaa pois ihan pienet kiistat. Isompien ristiriitojen ja oikeiden pulmien ratkaisuun suhtaudutaan monesti odottaen, katsellaan tilannetta nyt vähän aikaa, ennen kuin ryhdytään toimeen. Joskus odottelu voi viedä monia vuosia, jolloin ongelmavyyhti syvenee ja siihen liittyy yhä useampia henkilöitä. Työelämän asiantuntijat Kalavainen ja Pehrman määrittelevät hyvää työilmapiiriä seuraavin kysymyksin. Miltä sinusta tuntuu lähteä työhön? Onko enimmäkseen sellainen olo, että on mukava lähteä sinne? Millainen perusvire on työpaikalla? Entä tuntuuko työsi kiinnostavalta ja ajatteletko, että työlläsi on merkitystä? Miten välttää riitoja, kyräilyä, kyttäystä ja kiusaamista työpaikalla? - opettele vuorovaikutustaitoja - ota oma vastuu ilmapiiristä: mitä minä levitän ympärilleni työpaikalla? - miten minä voin tukea työkaveria? Miten työkaveri voi ja miten hänellä menee? - hyödynnä esimiehiä: Suurin osa esimiehistä haluaa hoitaa hommansa hyvin. Kerro esimiehelle mitä tarvitset.

Suomalaiset saattavat olla maailman kateellisin kansa. Mutta silloin kun käyrä korventaa verisuonta paineellaan, pitää muistaa että hyviä tuloja ja menoja on ilman rahaakin. Kateus on inhottava tunne. Nimenomaan Suomessa. Täällä se vain kalvaa ja nostaa pahanhajuista suodattamatonta verenpainetta läskin läpi uutteena pintaan. Monessa maassa ja kulttuurissa kateus saa ihmiset toimimaan ja pinnistelemään, että itselläkin menisi paremmin. Varallisuus kasvaisi ja onnellisuus lisääntyisi. Ei täällä. Täällä suomalainen on valmis maksamaan siitä, että naapurilla menisi huonommin. Tämän kaiken takia Suomessa on niin säälittävän vähän rikkaita. Pieni porukka kerää enemmän ja enemmän, jahtiklubilla ei näy uusia naamoja. Me muut sairastumme vuosi vuodelta pahemmin kateuden kuumotukseen. Keho on alkanut tuottamaan semmoisia salpaajia, että hyvä kun pääsee koiran kanssa ulos. Olen käynyt varakkaan ihmisen talossa. Onnistuin olemaan kateellinen, vaikka en itse olisi halunnut asua kyseisessä. Materiaalit, uutuudenviehätys ja ilmapiiri eivät puhutelleet. Silti kihisytti. Iso raha antaa arominsa sisäilman laadulle. Tuloerot ovat eroja. Ero on aina kipeä asia, syvä haava. Meillä on ainutlaatuinen lahjakkuus kääntyä sisäänpäin. Oma elämä jää tänään melkein elämättä, kun kauna ja kateus tulevat tervehtimättä sisään. Taas tulee omituinen olo, vailla mitään todellista syytä. Kun on tulva ja lukuja roiskuu silmille, pääväriksi nousee punainen. Kun jää vahingossa tuijottamaan kaikkia niitä nollia joita on ennen pilkkua, pelinkehittäjän vuosikertomuksessa, sitä jää miettimään mitataanko ihmisen arvo rahassa. Onko tuloton tuottamaton? Eikö hän ole saanut viime vuonnakaan mitään aikaan? Ei mitään mainitsemisen arvoista? Oikeastaan hän on pahantekijä, koska ei ole maksanut verojakaan, ei osallistunut niin sanotun hyvinvoinnin rahoittamiseen. Jonkun Ekin, joka kyllä näyttää pahoinvoivalta. Oma kysymyksensä on, mitä rahalla saa? Lisää huolia? Jos pistää kaiken rahansa aina vääriin asioihin, niistä ei irtoa ainakaan mielihyvää. Kuormitat luontoa ja itseäsi, tarjoat vääränlaisen mallin tulevaisuudelle, lapsillesi. Juot itsesi hengiltä. Sitä ennen kompastut kalliiseen leluun ja murrat lonkkasi, ehdit sairastuttaa kaikki entiset kaverisi kateellisiksi ja hukata elämäsi virta-avaimen. Karkeasti ottaen elämässä on tuloja ja menoja. Tässä kuva pitää nähdä isona, ei veroilmoituksen kokoisena. Kiitollisuus on lääkettä kateuteen. Sitä olisi saatava äkkiä, ja suoraan verenkiertoon. Ne jotka panostavat veronkiertoon, eivät typeryyttään osaa sitä suloista seerumia kaivata. Siksi olisi tehtävä vuosittain henkilökohtainen tulo- ja menoarvio. Rahasta ei tarvitse puhua, olemme sen yläpuolella, me kohti kuolemaa kulkevat. Mikä verotti, vaikkapa tunnelmaa, sen saa mainita. Siis mitä on tullut ja mitä on mennyt. Tyyliin: tukka on nyt mennyt, mutta ripaus mielenrauhaa tullut. Tulopuolella olivat ystävät, jotka pysyivät, eivätkä jättäneet tulematta. Nuoruuden rippeet olivat menopuolella. Itsetuntoa verotti viimeinen ravintolavierailu. Olin näkymätön mies. Uusia ajatuksia tuli, tulopuolelle, silloin kun niitä kipeimmin kaipasi. Nukkumaan meno oli taas niitä parhaita menoja. Ja lapsi on kasvanut niin, tullut ja mennyt. Sitä kassavirtaa katsellessa tuntee itsensä vihdoinkin rikkaaksi. Maallikkosaarnaaja Maasola

Kirja syntyy pääosin kahden ihmisen työpanoksesta. Kirjailijan me ehkä tunnemme, kustannustoimittaja pysyy useimmiten piilossa. Miten tämä kaksikko työnsä jakaa? Onko kirjailijan ja kustannustoimittajan liitto järkiliitto vai suuria tunteita ruoppaava viha-rakkaussuhde? Kaikki kotona -lähetyksen vieraina olivat 18.10.2016 kustannustoimittaja Salla Pulli ja kirjailija Mike Pohjola. Haastattelijoina Sanna Pirkkalainen ja Paula Jokimies. Mike Pohjolan ja Salla Pullin yhteistyön hedelmänä syntyi Turun palosta kertova romaani "1827". Kirjaa työstettiin viisi vuotta, työparilla oli koko ajan tekeillä tämän kirjan rinnalla myös muitakin projekteja. Mike Pohjola ja Salla Pulli olivat yhteistyön alkaessa toisilleen tuntemattomat henkilöt, joiden työliitto oli ylemmältä taholta järjestetty. Pohjola kertoo molemminpuolisen luottamuksen kasvaneen yhdessä tekemisen myötä. - Yhdessä tekemällä, keskivertolukijan ajattelua tunnustelemalla haemme teokselle yhteistä säveltä ja kieltä. Kustannustoimittajia ei juurikaan julkisuudessa näe, roolia ei tuoda sen suuremmin esiin ja palkintoja ei jaeta. Eikö kirja kuitenkin ole työryhmän yhteinen teos, pikemmin kuin kirjailijan aikaansaannos? Mike Pohjola on pohtinut kysymystä blogissaan. Hän poimii esimerkin elokuvamaailmasta. - Puhumme, että elokuva on ohjaaja Dome Karukosken elokuva tai tuottajan elokuva, harvemmin puhutaan käsikirjoittajan elokuvasta. Elokuvan teossa on mukana valtavan iso työryhmä, jonka nimet on lueteltuna lopputeksteissä, jopa kuvausryhmälle voileivän tekevän henkilön nimi mainitaan. - Kirjoissa ei ole lopputekstejä, sanoma- ja aikakauslehdistäkin ne löytyvät. Miksi ei kirjan taittajan ja kustannustoimittajan nimeä näy missään? Mielestäni kirjaformaatin kiinteänä osana pitäisi olla nämä tiedot. Tekijäsivulla kerrotaan kirjan painopaikka ja kustantaja sekä kääntäjä, siellä pitäisi olla myös kustannustoimittajan nimi, vaatii Pohjola. Kustannustoimittaja Salla Pulli kokee olevansa enemmän taustatiimiläinen kirjan kätilöinnissä. - Valmisteilla oleva kirja ei ole minun teokseni, vaan nimenomaan kirjailijan henkinen tuotos. En pidä tärkeänä, että nimeni on kanteen kirjattu. Sen sijaan kääntäjän nimen kirjaamista tekijätietoihin Salla Pulli puolustaa vankasti. - Käännös on uusi kaunokirjallinen kokonaisuus, joka on tehty alkutekstiin pohjautuen. Näen siinä suuren taiteellisen työn ja siksi kääntäjän nimen kirjaaminen teokseen on perusteltua.

Kuntourheilu on muuttunut niin överiksi, että tavallinen tennarinkuluttaja ei uskalla ostaa enää hyvännäköisiä lenkkareita. Vaatimus maratonista seuraa, ehkä jopa hautaan asti. Tein sen virheen, että ostin lenkkarit. Luulin, että ne olivat vain lenkkarit. Keski-ikäisen miehen rumat tummansiniset kajakit. Mitäänsanomattomat umpiot, joihin piilottaa varpaat tuulelta suojaan - ja pohjassakin jotain kuminkaltaista, joka pehmentää elämästä raskautetun askelta. Vaan ei. Minähän ostin kuulemma elämänmuutoksen. Ostin intohimon ja kaiken tarkoituksen. Kuudella kympillä! En ole vielä testannut niitä. Oikeasti olen sitä mieltä, että uudet lenkkarit ovat parhaimmillaan kirjahyllyssä. Juostessa ne muuttuvat jotenkin likaisiksi. Kirjahyllyssä ne ovat kuin Dalin veistos: muistuttavat absurdilla tavalla kaiken katoavaisuudesta. Jonain päivänä juokseminen loppuu. Silloin punnitaan mitä ihminen todella on, ilman laadukkaita juoksukenkiä. En saanut tennareita ulos leivinpaperista, kun jo kuulin korvissani sanat: syksyllä sitten maratonille! Yhdessä treenataan ja työ alkaa Nyt. Ennen lause olisi ollut huumoria. Nyt se on ihailtavaa määrätietoisuutta ja uuden elämän vähimmäistavoite. Muutuin uimahallipyyhkeeksi, menin kasaan. Ei auttanut vaikka sanottiin, että huumoriahan tämä, kun ei se ole. Juoksemisen aloittamisessa tuskaisinta ovat ensimmäiset kolme kuukautta. Siksi en ole koskaan aloittanut. Kokeillut olen munasti, pieniä repäisyjä. Katseet ovat kertoneet, miten ihmiset ovat ilahtuneet nähdessään Fingerporista karanneen hahmon harjoittavan omintakeista kulkuaan. Suussa ei viivy ainoastaan verenmaku, se sekoittuu väljähtänyttä Portteria muistuttavaan vatsahappoon ja jostain on lurautettu ylivuotista sillilientäkin sekaan. Siinä sorbetissa ei haaveile marathonista. Mielessä on vieläkin ylevämpää: ihmisarvoinen elämä. Liikunta on muuttunut. Huippu-urheilijan pitää olla ankara itselleen, jos haluaa olla. Nyt tuo ankaruus ja rajut aikataulut ovat hiipineet tavallisten arkeen. Jos ostat juoksukengät, niin kuin minä idiootti krapulassa tein, se on sitten menoa. Missä on sykemittari? Mobiilikunto-ohjelma? Exeltaulukot. Seuranta. Proteiinijauheet. Kisakausi. Herkistely. Intervallit - ja nirvana. Sosiaalinen media on kuin luotu juoksupäiväkirjaksi. Punoittavia naamareita, kuin kahden tunnin jörnimisen jäljiltä. Alla kilometrit, aika ja keskisyke. Kukaan ei jää siitä tiedosta paitsi kuinka usein meidän perheessä lihan iloja harjoitetaan. Voisin kuvitella, että kävisin jolkuttelemassa kevään kunniaksi kerran viikossa. Löysästi. Kääntyisin katsomaan perseet rytmin rikkoontumatta. Pysähtyisin Lounaispuiston grillin kohdalle vähäksi aikaa nuuhkuttelemaan. Kyseessä on kuitenkin maailman toiseksi parhaat hajut. Mutta kun en uskalla! Maailma ehti jo muuttua. Media teki elämästämme sietämätöntä. Sukeltajakin tietää, että ympäristön painetta ei pysty kiertämään. Olen niin heikko, että saattaisin lähteä mukaan hulluun urheiluun. Kohta jo juoksisin viisi kertaa viikossa ja lihaskuntoharjoitteet päälle. Olisin mennyttä miestä. Häpeäisin itseäni. Luin tänään terveysuutisen. Se oli päivän kahdeksas. KOVA HIKILIIKUNTA VÄHENTÄÄ KUOLEMANRISKIÄ. Minä kun luulin, että kaikki kuolevat. Ei. Ne jotka juoksevat kovaa säilyvät ikuisesti hengissä. Reippaan ilmekin kertoo uskosta. Jos nyt saisin mielenhäiriön ja survoisin jalkani niihin uusiin lenkkareihin, juoksisin pakoon kuolemaa. Näyttäisin hätääntyneeltä. Halveksisin lahjaa, hetken kauneutta. Maailman vanhin ihminenkin kuoli. Mietin eilen, miksi se on uutinen. Tänään tajuan, että kirjoittaja oli joku lahjakas harrastajajuoksija. Hänen maailmankuvansa sai jarrutusjäljen. Maallikkosaarnaaja Maasola

Äänellä on valtava voima. Ääni on käyntikortti, se antaa ensivaikutelman, äänen perusteella luomme vahvan mielikuvan siitä, millainen ihminen on. Ääni voi olla myös työkalu. Sitä pitää hoitaa ja huoltaa, jotta se kestää. Elämme maailmassa, joka on täynnä ääniä. Toiset niistä ovat miellyttäviä, toiset inhottavat. Miksi jonkun ääni kietoo meidät turvallisuuden tunteeseen ja toisen ääni taas riipii luita ja ytimiä myöten? Ääni voi myös parantaa. Äänellä ja ääntelemällä voi hoitaa kipua, hyräily tekee hyvää sekä sille, kelle hyräillään, että hyräilijälle itselleen. Hiljaisuus on arjen monipuolinen voimavara. Ystävykset voivat istua pitkänkin tovin hipi hiljaa, koska hiljaisuus on mitä suurin luottamuksen ja ystävyyden osoitus. Mutta hiljaisuus voi olla myös mitä julmin sosiaalisen vallankäytön väline esim. perheissä ja työpaikoilla. Kaikki kotona heittäytyi äänen voiman vietäväksi Nuuksion kansallispuistossa, keskellä pimeää metsää, kodan uumenista. Vieraiden kera intouduttiin kokeilemaan niin naurun rentouttavaa vaikutusta kuin harmonisella äänen kuljetuksella tapahtuvaa rentoutumistakin. Sanna Pirkkalaisen ja Paula Jokimiehen luotsaamassa keskustelussa mukana olivat: muusikko, mainosääni Pasi Ruohonen, vokologi, äänenkäytön asiantuntija Bianca Hösli, synnytyslauluvalmentaja, muusikko Johanna Hytti, ääniparantaja Michael Schirmer ja retriittiohjaaja Simo Kuurne, hiljaisuuden tutkija Outi Ampuja ja kokenut luonnossa liikkuja Annu Huotari

Kaikki kotona -lähetys pisti puikot heilumaan ja uppoutui käsitöiden kiehtovaan maailmaan. Perustimme ompeluseuran radioaalloille. Kuinka neulomisesta syntyy levollinen mieli ja onnistumisen ilo? Keskustelussa mukana kässämartta Ilona Laulajainen ja Hupsistarallaa -käsityöbloggari Terhi Viinikanoja sekä toimittajamme Sanna Pirkkalainen. Kässämartta Ilona Laulajaisella on studiokutimena työn alla sukkapari, jonka neulonta aloitetaan kärjestä. Erikoista on se, että kutominen tapahtuu pyöröpuikoilla. Käsitöitä paljon tekevä Ilona on tällä hetkellä hurahtanut pussukoiden ompeluun ja uteliaana ihmisenä hän innokkaasti kokeilee myös kaikkea uutta. - Olen mukana Marttaliiton järjestämässä kässämartta -toiminnassa. Käyn Martta -yhdistysten käsityöiltojen vetäjänä. Meillä on kässäkahviloita, paikkoja jotka ovat avoimia Martoille ja ei Martoillekin. Siellä tutut ja tuntemattomat tekevät käsitöitä yhdessä, mikä luo yhteenkuuluvuutta. Yksin näpertely ei aina riitä, on myös kiva nähdä, mitä muut tekevät. Bloggari Terhi Viinakanoja toi mukanaan studioon hieman isomman neulontaprojektin, vauvan peitto lahjaksi tuttavalle valmistuu vauhdilla. Terhi kertoo aloittaneensa Hupsistarallaa -blogin kirjoittamisen keväällä 2008, kun insinööriopinnot olivat loppusuoralla. - Silloin tuntui, että nyt on aikaa taas harrastaa. Blogini nimi Hupsistarallaa viittaa siihen, että minunkaan tekeleeni eivät aina onnistu ihan nappiin. Kahdeksan ja puoli vuotta bloggaajana on nyt takana ja edelleen laitan blogiini niin pienet kuin suuretkin käsityöni näytille. Kun käsityöni ovat julkisia, kyllä se kannustaa ja inspiroi minua. Kun liitän valmiista käsityöstä kuvan blogiin, tuntuu se itsellekin palkinnolta valmiista työstä.

Moni haluaa, että tuhkat ripotellaan aikanaan metsään. Kansanedustaja haluaisi ripotella metsään jo nyt - ja vielä elossa olevia ihmisiä! Kotimaassa on jo monta päivää ihasteltu kansanedustaja Susanna Kosken reseptiä nuorten miestemme toimettomuuteen. Kansanedustaja tiesi, että metsässä on paljon tekemätöntä työtä, ei tarvitse kuin junan ikkunasta katsoa. Siitä tekemään. Nuoret ovat valitettavasti fiksuja. He tietävät, että motivaatio on piilossa puun ja kuoren välissä. Samassa paikassa on myös nila, puun pehmeä solukko, johon motivaatio ajan saatossa liukenee. Kaikessa tässä hepulissa unohtuu, että kyse on vakavasta asiasta. Miten Suomen huoltosuhde saadaan paremmaksi, verotuloja kassaan ja miten saadaan se iso joukko kotiin jääneitä nuoria miehiä ymmärtämään jotain yhteiskunnallisen ansaintalogiikan päälle. Pitäisikö nuoret miehet päästää metsään? Poliittinen broileri ei siellä selviytyisi, mutta hieman villimpi otus saattaisi. Ainakin työn pitäisi olla tuottavaa. Risusavotta on enemmän vapaa-ajalle kuuluvaa toimintaa, johon vanhemmat vielä täysi-ikäisenkin pakottavat. Varmasti kansanedustajakin tarkoitti kunnon tukkien kaatamista ja luonnollista karsintaa. Ja joku pilaa aina kaiken! Ammattilaiset eivät tietenkään kouluttamattomia julleja metsään päästäisi. Yksityismetsätalouden työnantajien puheenjohtaja Antti Teivaala sanoo metsätöiden olevan nykyään ammattilaisten itsenäistä työtä ilman valvovia esimiehiä. Ammattitaidoton saa lyhyessä ajassa paljon tuhoa aikaan. Puuliiton mies säestää Husqvarnalla. Muutenkin metsurien keski-ikä on noussut. Juuri valmistuneet nuoret metsurit ovat alalla vain muutaman vuoden, koska työ on kuulemma henkisesti ja fyysisesti rankkaa ja yksinäistä. Poliitikoilta tulee niin vähän laadukasta mahlaa, kuin rikkinäisestä pipetistä, että vielä en teilaisi kokoomuslaisen nuoren kansanedustajan neronleimausta. Kansallinen kokeilu voisi tulla kyseeseen. Kaikki nuoret miehet, joilla opinnot jäävät kesken ja energiajuoma kasvaa käteen, kuljetettaisiin määräajaksi metsään. Ehdotan puolta vuotta, mutta nokkela kansanedustaja näkee isomman kuvan kuin minä ja näkisi mielellään varmaan kollit havujen siimeksessä ainakin pari vuotta. Tai siis olisi näkemättä. Nimittäin maailmalla, meilläkin, joutilaat parikymppiset miehet ovat se kallein aines. Heillä on tuskastumisgeneraattorin kehittämää voimaa ja konepellin alla luontainen kuohunta. He saattavat ajaa liian kovaa ja lyödä vastaantulijaa. Jos nämä saataisiin metsään, olisivat poissa muusta pahanteosta. Osa poimisi kansanedustajan liisteisessä unessa poroille jäkälää ja brittiläinen lihava turisti saisi Jouluna ratsastaa pullealla porolla. Toiset tallentaisivat kännykameroilla viimeisiä aarniometsiämme tulevien sukupolvien iloksi. En tiedä miten ruumiillinen työ saa tulevaisuudessa nuoret julperomme innostumaan. Hiki ja luonto ovat monelle kännykän kasvatille luonnottoman tuntuisia asioita. Maallamme on edessään ihania haasteita. Meidän täytyy olla realisteja ja kehittää yhteiskunnan kannalta ihan uudet tuottavuus- ja ansaintamallit. Mielikuvitusta ei ole enää varaa kahlita. Puiden sijasta pitää nähdä seuraavat jatkojalosteet. Siksi tervehdinkin suurella ilolla uutista, jonka mukaan tulevana Jouluna meidän kinkkurasvamme saavat uuden elämän biodieselinä ja mäski vieläpä lahjoitetaan hyväntekeväisyyteen. Tunnen lähipiirissäni veijareita, jotka paistavat jo nyt kaksi joulukinkkua. Nyt he paistavat varmasti kolmannen ja syövät itsensä lähelle kuolemaa. Ja nauttivat ajatuksesta, että kaikella tällä sulaneella laardilla Suomi lähtee väkisinkin nousuun! Lisää ideoita tarvitaan. Kyyneleet voidaan pullottaa, niin kuin nais-kisu laulussa jo suosittaa. Työtehoseuran entinen aktiivi oli ehdottanut siemennesteen keräämistä tapettiliisteriksi, mutta hieno idea kuulemma torpattiin viime hetkellä tasa-arvon vastaisena. Maallikkosaarnaaja Maasola

Rajojaan voi ja pitääkin koetella. Nykyisin puhutaan muun muassa epämukavuusalueelle menemisestä. Sillä tarkoitetaan yleensä, että tehdään jotain henkisesti haastavaa, eli esimerkiksi julkista esiintymistä pelkäävä pitää puheen, tai vaikkapa tanssitaidoton päättää osallistua burleskiesitykseen. Mutta eikö sekin ole epämukavuusalueelle menemistä, että tajunnan hämärtyessä jatkaa matkaa kohti maaliviivaa tai että roikkuu nahkaan työnnettyjen koukkujen varassa katossa? Ja mikä on niin mahtavaa, että on valmis kestämään kipua uudestaan ja uudestaan? Kaikki kotona -lähetyksen vieraina olivat entinen kilpakävelijä, TUL:n liikuntapäällikkö Antti Kempas ja friikkishow-esiintyjä, kehonmuokkausartisti Lassi Sidoro. Antti Kempaksen mukaan 50 km:n kilpakävely on äärimmilleen viety suoritus, jossa kontrolli pysyy kävelijällä aina 35 kilometriin saakka. - Viimeisen 15 km:n ajaksi kytkeytyy autopilotti päälle, silloin alkaa näkyä sammumisia, oksentelua ja pyörtymisiäkin. Jos urheilija ei kuuntele omaa elimistöään ja ei osaa lukea kehon lähettämiä ennusmerkkejä, suoritusteho alkaa laskea. - Siinä kamppaillaan pääosin itseään vastaan, vaikka kilpakavereitakin radalla on. Perusduuni tehdään harjoituksissa maanteillä, ja kisat ovat vain huipentuma, jossa nautitaan euforian ja hyvänolon tunteesta. Lassi Sidoro huomauttaa, että sideshowhun ei liity jatkuvia treenaamiseen liittyviä kiputiloja kuten urheilutreenissä. - Emme juurikaan treenaa teknisesti temppuja etukäteen, vaan kipukokemus otetaan vastaan esityksessä. Teoria, tekniikka ja muut seikat voidaan harjoitellessa käydä läpi. Ei kukaan joka päivä ala tökkiä neuloja kehoonsa ihan vain treenatakseen. Mieluummin kannattaa treenata sitä, miten temppu rakennetaan showhun sisään. Kipu ei ole tavoite, vaan hyvä show. - Kipu on työväline, välttämätön paha ja tärkeä asia, johon joutuu keskittymään päästäkseen hyvään lopputulokseen showssa. Kipu myös kertoo suoritukselle rajat. Se koettaa asettaa rajoja jo aikaisemmin, kuin olet niitä valmis vastaanottamaan. Aina kuitenkin saat vähän neuvoteltua kivun kanssa ja katsottua vielä, missä oikeesti mennään. Kaikki kotona -lähetys kuultiin tiistaina 27.9.2016. Toimittajina Paula Jokimies ja Sanna Pirkkalainen.

Ajanhenki on raaka. Mikään ei ole enää varmaa. Ja kun suomalaisen miehen elämä on perustunut kaikessa siihen, että suoritusvarmuudesta nautitaan. Suomessa ei muuten olla kiinnostuneita enää matematiikasta, mutta yhden korottaminen potenssiin kiehtoo. Jos sen yhden saisi edes tuplasti suuremmaksi, sitä olisi vähän aikaa tyytyväinen. Suomalaiset käyttävät potenssilääkkeitä kolme kertaa enemmän kuin muut pohjoismaalaiset. Ja tämä on vasta pitkän (ja paksun) tarinan alkua. Potenssilääke on kaikista lääkkeistä kutkuttavin. Vaikka kuulemma se ei sillä lailla varsinaisesti kutkuta, niin kuin silloin teinivuosina oikein mahan pohjasta kutkutti ja kun tuntui, että elämä juilii luontevasti vain navan ja häpyluun välisellä taistelukentällä. Potenssilääke on lääke. Se nostaa viileästi kaukoputken kohti ilmakehää, niin kuin Pekkaniskan pojat aloittavat uuden työpäivän, turhia fiilistelemättä. Isossa kuvassa näyttää siltä, että monilla potenssitabletti on korvannut suussa mynthonin. Pelkästään viime vuonna potenssilääkkeiden kulutus kasvoi Suomessa 14 prosenttia. Näitä syödään meillä paljon. Sitä ei ole tutkittu kuinka moni seisottaa niin sanotusti turhaan. Dosentti Saastamoinen pitää huimaa kasvua uuden halvan rinnakkaislääkkeen ansiona. Salainen sininen markkinajohtaja on saanut rinnalleen monta kertaa halvemman nappulan. Rinnakkaislääke kutkuttaa. Samaan tapaan kuin Yleisradion rinnakkaisohjelma kutkutti. Oli se virallinen ja asiallinen yleisohjelma ja sitten tuli vuonna -63 viihteellisempi rinnakkaisohjelma. Sieltä saattoi naapurille kertomatta nauttia pienet syntiset mielihyvänsävytteiset ohjelmanamupalat. Kainalot kostuivat, tunne vavisutti. Todellisuudessa me suomalaiset miehet napsimme jo aiemmin kallista Viagraakin paljon muita pohjoismaalaisia hemputtajia enemmän. Mikä tätä selittää? Onko kyse suoritusvarmuudesta? Käsitteen alle mahtuu koko elämä. Me olemme Corolla -kansaa. Arvostamme vauhdin, aistillisuuden ja kosketuksen sijaan sitä, että vain pääsemme perille. Että kyyti on tasainen ja kohta tankki taas tyhjä. Nautimme hintatietoisina siitä, että meidän oma linimenttitankkimme täyttyy itsekseen, aina uudestaan. Suomalainen mies on mestari häpeämisessä. Luin juuri Jouko Turkan Häpeä –teoksen ja se voitaisiin ottaa peruskoulun opetusohjelmaankin. Siihen emme osaa keskittyä, että tulisimme paremmiksi rakastajiksi ja hellemmiksi koskettajiksi. Silläkin energiamäärällä pelkäämme kuollaksemme sitä, että höpsisvatkain nyypähtää. Että mekanismi ei toimi. Että ulospäin näyttää kuin sinällään hyvä hevonen kieltäytyisi esteellä. Suoritusvarmuus on lääkettä häpeään. Vaikka olisimme ihmisinä miten tunteettomia typeryksiä hyvänsä. Sekin on tutkittu fakta, että suomalaiset miehet ilmoittavat kärsivänsä erektiohäiriöistä paljon useammin kuin esimerkiksi ruotsalaiset. Joku siis vie erektiomme. Kuka? Minulla on antaa vain kolme teoriaa. Ensinnäkin me miehet vain kerta kaikkiaan murehdimme nykyään niin paljon ja intensiivisesti, että verenkierto on keskeisiltä osin otsalohkolla. Se on pois muualta. Toiseksi meidän ruokavaliomme ja -määrämme ovat pielessä. Itse tykkään paljon ranskanleivästä ja uunimakkara kuuluu syödä muussin kanssa. Nostan vuosi vuodelta enemmän penkistä. Kolmanneksi .. en voi sanoa. Mut.. voisiko olla niin, että naisemme leikkaavat meidän ikiaikaisesta erektiostamme terän? Katsokaa ympärillenne. Tossun alta kurkistelevia ukkeleita on kaikkialla, kiltteydestä kipeitä. Naiset määräilevät ja ovat itsetietoisia kaikesta, ovat ottaneet ihan uuden asenteen ja asennon. Mies ei enää tiedä mikä on. Hän tekee kaiken väärin, muuttuu ihan pieneksi ja neuvottomaksi. Siinä ympäristössä matsutake ei turpoa täyteen kukoistukseensa. Maallikkosaarnaaja Maasola

Lökäpöksyistäkin puhuttiin, kun maailmantähdille muotia suunnitellut Sasu Kauppi saapui Olga Ketosen vieraaksi. Vaatesuunnittelija Sasu Kauppi työskenteli Los Angelesissa mm. Kim Kardashianille ja Kanye Westille. Kaupin vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä kun Olga K kysyi Kardashianin takamuksesta. - Ei ole retusoitu, se on just niin iso kuin kuvissa näkyy. Laulaja Kanye Westin ensimmäinen Yeezy-vaatemallisto esiteltiin vuosi sitten helmikuussa New Yorkissa. Sasu Kaupin nimi on yhdistetty Yeezy-mallistoon ja suunnittelija Kauppi myöntää, että asialla on totuusperää. Kalifornian auringosta Sasu Kauppi on kotiutunut Helsinkiin. - Tuli tunne, että pitää päästä kotiin. Helsinki on yksi hienoimpia kaupunkeja maailmalla ja haluan nyt asua täällä. Los Angelesin Santa Monicasta jäin kaipaamaan tuoretta ruokaa ja hienoja pyöräilykelejä. Järvenpäässä, Sibeliuksen varjossa kasvanut Kauppi soitti pienenä poikana kitaraa, fagottia ja pianoakin. Musikaalinen perhe kannusti musiikkiharrastuksen pariin. Haaveissa oli jopa muusikon ammatti ja tälläkin hetkellä joitain pieniä musiikkiprojekteja on työn alla. Muotimaailman kiihkeärytminen kausien vaihtelu ihmetyttää Kauppia ja hän peräänkuuluttaa hommaan järkeä. - Haluaisin tulevaisuudessa tehdä oman merkin kanssa enemmän klassikkoja ja vähemmän sesonkiin suunniteltuja vaatteita. Tekisin tuotteita, jotka kulutetaan loppuun, eikä heitetä puolen vuoden päästä roskiin. Suomesta on lähtenyt paljon hienoja suunnittelijoita maailman muotitaloihin, huomauttaa Sasu Kauppi. - Heistä eivät tavalliset kuluttajat juurikaan tule tietämään mitään, elleivät he kohoa muotitalon pääsuunnittelijaksi. Oman merkin alla työskentelevistä ehkä kuullaan, mutta muotitaloissa työskentelevät hyvät suunnittelijat jäävät valitettavan usein ilman huomiota.

Miten ihmeessä hermo kestää viiden mukulan kanssa, kun tuntuu, että yhdenkin kanssa on tekemistä? Ovatko suurperheen vanhemmat arjen sankareita ja mestarijärjestelijöitä, joilla on salattuja voimia? Vai ovatko he sittenkin ihan tavallisia isejä ja äitejä? Kaikki kotona -lähetyksen vieraina olivat viiden lapsen äiti Anne Ruottinen kera 10 kuukauden ikäisen Jade-tyttären ja neljän tyttären isä Mikko Rusama. Toimittajina Sanna Pirkkalainen ja Paula Jokimies. Ajanhallinnan superammattilaiset keskustelevat mm. perheen menojen aikatauluttamisesta. Anne Ruottinen kertoo pärjäävänsä vielä ilman kalenteria. Joskus lipsahduksia muistissa sattuu, tänä syksynä pari vanhempainiltaa unohtui. Mikko Rusaman perheessä on tiettyjä vakiomenoja, joiden aikataulutus on helppoa. Kimurantimpia ovat lasten vanhempainiltoihin osallistumiset. - Vanhempainiltoihin osallistumisesta huolehtii vaimo, joka kertoo minulle, mihin iltaan osallistun. Haasteena on se, että useampi lapsi on samassa koulussa ja joskus pitää samanaikaisista tilaisuuksista valita kenen vanhempainiltaan osallistuu. Jakamaton aika vanhemman kanssa on lapselle arjen luksusta. Anne Ruottinen kertoo, että jokaiselle lapselle pyritään tasapuolisesti järjestämään kahdenkeskistä aikaa. Mikko Rusama kertoo tekevänsä pieniä "arjen seikkailuja" yhden lapsen kera. Arkinen asia, kuten hampurilaisretki kaupunkiin tai jätskillä kruunattu kauppareissu toimii hyvin. Välillä syntyy kilpailua siitä, kuka reissulle pääsee mukaan.

Kotimaassamme ahkerin kymmenesosa juo puolet kaikesta viinasta. Trendikäs after work on jo monin paikoin korvautunut rouhealla after all-ilmiöllä! Meillä Jyväskylässä on yleistynyt niin sanottu after all-kulttuuri. Se on sillä lailla sukua after work-ilmiölle, että siinäkin juodaan viinaa, keskellä päivää. Sen verran olen löytänyt itsestäni harrastaja-antropologia, että verkkatakki on kauttaaltaan nukkaantunut. Lähipubissa kannattaa käydä. Siellä näkee aitoja suomalaisia omassa liemessään. Meillä suomalaisilla on harvaan asiaan mutkaton suhde, alkoholiin on. Sitä juodaan niin paljon kuin ehditään. Huolellisella tankkaamisella teemme yhä uudestaan toisistamme glamourmalleja ja sisäisiä sankareita. Olen nähnyt sen läheltä, kunnes luolan sisäilma on sokerihuurruttanut silmälasini jonkun toisen laseiksi. Vasta muutama vuosi sitten tohistiin, että after work-kulttuuri tulee Suomeen. Tarkoitti suoraan töistä ravintolaan purjehtimista. Tarjouskuohuviinejä kannettiin pöytään. Viereiseen pöytään teki hajuraon viimeistään tilaamalla rakastamilleen työkavereille aitoa shampanjaa. Jyväskylän korkeudelle after work ei koskaan ehtinyt. Jo silloin oli luontevampaa rytmittää työkaverin katseleminen humalan pyöristämin linssein muutamaan isompaan rykäisyyn vuodessa. Täällä seitinohut huppeli on itsensä kiusaamista. Vielä jos joku pyörittelee auton avaimia vihreässä teessä, niin johan tässä joutaa kotiin jo itsekin. Pikkujouluissa on seuraava mahdollisuus näyttää todellinen luontonsa, silloin viina penslaa karstat elimistöstä ja ihmissuhteista. Silti olin aavistuksen yllättynyt, että meidän muunnelmamme, tämä after all, on niin iso ilmiö täällä. Kaupungin suosituin halpaolutpubi on jo iltapäivällä kuhiseva pesä ja karaokelaitteisto on kaakotettu ääriasentoon. Kaikki tuntuu niin kauan tahmealta, kunnes itse on muuttunut saman tuntuiseksi. En tiedä muista kaupungeista, mutta after all-kulttuuri tuntuu voimistuvan Jyväskylässä koko ajan. Missään ei törmää niin sakeisiin ja pörheisiin puliukkoparviin kuin Jyväskylän keskustassa. He varistavat, kujertavat, sulkiaan toisiaan vasten. Kun yksi horjahtaa, koko retkikunta piirtää tampaten kävelykatuun kasinmallisen ikuisuusmerkin. Eivät ole maltaan haukkoja, nauttivat tasavaltaa. After all-kulttuuri elää meillä vahvasti myös monissa ravintoloissa. After work-ilmiöstä se eroaa niin, että työ ei ole mukana ajatuksen tasolla eikä enää edes tunteen tasolla. Työtä ei ole ollut herran aikoihin. Työkavereita oli joskus muinoin, mutta yhdenkään nimi ei tule just nyt mieleen. After all voisi tarkoittaa: jälkeen kaiken. Kaikki elämää joskus rytmittäneet asiat ovat poissa. Työ menetti merkityksensä, rytmi menetti luontaisen komppinsa. Toiset menivät ohituskaistalta ohi niin kovaa, että ei ehditty näkemään oliko bemari vai audi. Monesta pubista on tullut kohtu, jossa on aina tasaisen kosteaa ja lämmintä. Jos kaikki märkyys hulahtaisi nyt lattialle ja sitten vedettäisiin päivän valoon, itku ei ehkä loppuisi. Meillä on ihan oikeasti iso after all-ilmiö. Itsestä ei ehkä löytynyt sitä sitkeyttä ja voimaa, joku oli pehmentänyt tärkeät paikat. Mutta ei yhteiskuntakaan tullut vastaan. Työtä ei ollut, joku halusi lakaista syrjään. Piti luoda uusi oma kulttuuri. Silti tiedän, että moni odottaa selvää päivää. Semmoista, jolloin kaikki on hetken oudon kirkasta ja selkeää. Napanuora sieltä uudesta kohdusta on yllättäen niin pitkä, että pystyy kävelemään satamaan ja takaisin. Soittamaan lapselleen. After all on englantia. Se ei oikeasti tarkoita jälkeen kaiken, e-hei. Se tarkoittaa loppujen lopuksi, kuitenkin. Siitä voi jatkaa. Maallikkosaarnaaja Maasola

Riitely on universaalia ja ihan mahdottoman henkilökohtaista. Se on niin henkilökohtaista, että sitä ottaa henkilökohtaisesti nekin asiat, joita ei sellaisiksi ole tarkoitettu. Ja mitä läheisempi ihminen, sitä pahemmat aseet hänellä on käsissään riidan alkaessa. Toisinaan riitelijä ampuukin tykillä kärpästä. Voiko riitelemään oppia ja onko mahdollista riidellä rakentavasti? Kaikki kotona -lähetyksen vieraina parisuhdekouluttaja Sari Liljeström parisuhdekeskus Katajasta ja Helsingin Paavalin seurakunnan kirkkoherra Kari Kanala. Riitaa ei tarvita ollenkaan, täräyttää parisuhdekouluttaja Sari Liljeström. - Ristiriidat pitää selvittää ja tunteet kuuluvat elämään ja niitä saa ilmaista. Mutta vihaan sitä, että ihmisille sanotaan, että on terveellistä riidellä. Näin sanoessamme annamme hirveät valttikortit ihmisten koteihin - sitten siellä huudetaan ja lytätään sanoilla ihmisiä. Monille riiteleminen on sitä, että jos ei lyödä fyysisesti, niin sanoilla ainakin lyödään ja niitä ei saa ikinä takaisin. Ei pidä puhua rakentavasta riitelystä, vaan ristiriitojen selvittämisestä niin, ettei anna pahalle valtaa itsessään. Kirkkoherra Kari Kanala puolestaan uskoo anteeksiantamiseen, armoon ja uuteen mahdollisuuteen. - Jos riita pysyy tietyissä rajoissa, se voi olla ihan hyväkin, koska silloin nousee puolustamaan omia ajatuksia ja toiveitaan. Raamattu sanoo sananlaskuissa, että rauta rautaa hioo ja ihminen hioo ihmistä. Riitelyn kautta meistä hioutuu ne pahimmat särmät. Kanala korostaa, että armo ja rakkaus ovat kuitenkin tärkeimmät asiat elämässä. Kaikki kotona -lähetys kuultiin tiistaina 13.9.2016. Toimittajina Paula Jokimies ja Sanna Pirkkalainen.

Kotikaupunkini Anttila lopetti. Jotenkin tuntuu, että se jatkaa elämäänsä nimenä ja käsitteenä. Minulla saattaa jopa olla se. Kotikaupunkini Anttila lopetti viikonloppuna. En olisi arvannut, että tyhjyydentunne on näin lamauttava. Ihan kuin olisin itse uretaanin ja teryleenin tuoksuinen tyhjä halli, jossa on sisällä vain yhdet yhdenkoon sukkahousut. Haarakiila on pingotettu ehkä iäksi sieluuni. Anttila oli koko kansan kauppa, jossa en juuri koskaan käynyt. Mutta haaveilin kaikki nämä vuodet tulevani kansan mieheksi, tavalliseksi ja vahingossa onnelliseksi. Anttilassa moni koki ensimmäisen kerran vapauden huuman, irtaantumisen painovoimasta ja raskaan askeleen raskauttamasta arjesta. Puhun tietenkin liukuportaista. Se oli rakkautta ensi nykäisyllä. Se oli ensimmäinen paikka äidin sylin jälkeen, josta ei ollut kiire mihinkään. Siihen olisi halunnut jäädä. Kunpa nuo Anttilan liukuportaat olisivat kuljettaneet läpi koko elämän. Tasaisesti ja kuitenkin juuri sopivasti huipaten. Ensikänni on tärkeä etappi muistojen possujunassa. Sen hohto kuitenkin muuttuu mattapinnan suuntaan, varsinkin jos muistikuvat ovat yksittäisiä efektejä. Ja kun ikä piikkaa nousuhumalasta siivet. Liukuportailla ajelu on kestävämpi juttu. Olen itse ajellut Anttilan liukuportaita itkuun asti, nuoren järkahtämättömällä uskolla, että nyt ihmiskunnan teknologinen murros on saavuttanut päätepisteensä. Muutamaa vuotta myöhemmin sain todistaa kun maakuntien lapset ja erityisesti aikuiset tulivat ajelemaan. Maakuntamatkoillaan he kokivat ihmeen. Jokin suurempi voima kuljetti. Me kaikki saatoimme vain antautua. Ei siitä niin kauaa ole, kun ajelimme suu auki ääriasentoon retkahtaneena ja Anttilan henkilökunta yritti totutella jatkuvaan kovaääniseen kiljahteluun. Ja mikä tuska heillä on täytynyt hapottaa rinnassa, kun eivät itse päässeet työaikana koko ajan ajelemaan liukuportailla. Meitä vietiin - ja se on maaginen tunne. Nykyisinkin meitä viedään, mutta tavat ovat kierompia ja enemmän pahoinvointia aiheuttavia. Elämäämme viedään pysyvästi verkkoon. Pankki vie rahamme uusilla tuotteillaan. Meidän aikamme on lyhyttavaraa. Meitä viedään nyt valon (ja valokuidun) nopeudella. Liukuportaat tuntuvat monista nykyään liian hitailta. Nautinto on tapettu. Anttila oli synagoga. Se oli tavallisuuden paratiisi. Ympärillään tauotta risteilevät ihmeet, liukuportaat. Kun halusin päivästäni tavallisen, menin Anttilaan. Etenin niin hitaasti levyosastolla, että aikakin pysähtyi. C-kasetteihin oli talletettu kaikki maailman ihanuus kompaktiin muotoon. Nykyajan designliikkeet ja halpakaupat ovat toista maata. Ne eivät ole tavallisuuden, puhtaan maalaisjärjen, asialla. Pikkuliikkeet ovat sairaalloisen kalliita. Halpakaupat taas ihan liian halpoja. Pitääkö minun ostaa nämä kaikki, koska voin? Ihmisten suhteellisuudentaju ja rahan arvo on hämärretty, lisäksi vielä todellisten tarpeiden arvomaailma. Se ei ole ihan vähän. Anttila-kaupat häviävät. Pitääkö käsitteen hävitä? Meille monelle anttila ei ole enää ollut viime vuosina kauppana välttämätön, mutta nuoruutemme ja kauniin kohtuullisuuden nimenä, ja käsitteenä, sen soisi säilyvän. Anttila saattaa olla mielentilamme! Meidän on usein vaikea sanoa, olemmeko juuri nyt kohmelossa, masentuneita, ahdistuneita vai itse aiheutetussa autistisessa tilassa. Mikään näistä ei yksinään natsaa. Muuttomyynnin jälkeinen tyhjyys, pieni loppu, ohkanen onttous ja selittämätön kaipuu yhdistyvät usein katseessamme liikutukseen ja passiiviseen hyvyyteen. Minulla on tänään anttila. Jos haluat tietää tarkemmin, tule viereeni tuijottamaan lampea. Maallikkosaarnaaja Maasola

Kuuntelijat osallistuvat ja kertovat huolistaan psykologi Pekka Saurille alkuperäisen ohjelman tapaan. Pekka Saurin juontama Yölinja oli Radio Suomen ohjelmistossa vuosina 1997-2002.

Ihan pihalla -lähetyksessä pohdinnassa oli 90-vuotias Yle. Mikä merkitys Ylellä on nyt ja millainen se on ollut menneiden vuosien aikana? Olga Ketosen vieraana oli entinen Ylen toimitusjohtaja Mikael Jungner. Hän oli toimitusjohtajana vuosina 2005-2010. Jungner mainitsee oman toimitusjohtakautensa suurimmaksi saavutukseksi digitaalisuuden. - Omassa päässä oli niin vahva visio, jota juuri kukaan ei jakanut. Oli aika vimmainen juttu kääntää Yleä verkkoon, melkeinpä väkisin. Jälkeenpäin paljastui, että se oli ihan fiksua, syntyivät Yle Areena ja Elävä arkistokin. Tiukkoina aikoina panostettiin 15 miljoonaa vuodessa verkkoon. Tämä työ kaikkineen on määritellyt suomalaista mediamaisemaa. Suomi on ainoa maa pohjoismaissa, jossa Netflix ei ole käytetyin palvelu, vaan Yle Areena. Tämä johtuu siitä että Yle aloitti Areena -julkaisun ajoissa. On mahtavaa, että Ylen rahoituksessa päästiin sopuun ja rahat säilyivät, tuumaa Mikael Jungner. - Samalla kuitenkin tuntuu, että Yle ajaa vähän käsijarru päällä. Kun on sellainen asenne, että meitä vainotaan ja piiritetään, se heijastuu siihen, että otetaan turhankin varovaisesti. Yle on täynnä rohkeita ihmisiä, mutta jostain syysta se ei välity. Ehkä itsesensuuri on liian suuri. Eipä pääse Ylen entinen toimitusjohtaja Jungner Ihan pihalla -lähetyksestä kuin koira veräjästä. Olga Ketonen haastaa hänet pitämään juhlapuheen Ylelle ja toki yllätyksistä pitävä Mikael Jungner tähän haasteeseen tarttuu. - Yle, kun sinä olit nuori, sinä käyttäydyit kuin vanha ja viisas. Talutit suomalaiset kädestä pitäen läpi sotien, läpi teollistumisen, kaupungistumisen - läpi kaiken sen, jossa suomalaiset tarvitsivat viisasta Yleä itseään johdattamaan. - Nyt Yle, kun sinä olet vanha, sinun tulisi käyttäytyä kuin nuori ja intohimoinen. Aivan uudet haasteet pyörivät edessämme - pakolaisaalto ja työpaikatkin katoavat ulkomaille. Kaikki se, mihin on uskottu romahtaa, instituutiot eivät nauti enää arvostusta ja kaiken tämän kaaoksen keskellä Yleisradion ei suinkaan tulisi taluttaa, vaan ottaa suomalaisia kädestä kiinni. - Yleisradion tulee tulevaisuuteen luottaen, intohimosta rinta pahkuen, hypätä huomiseen käsi kädessä yhdessä suomalaisten kanssa. Mikael Jungner oli Olga Ketosen vieraana Ihan pihalla -lähetyksessä tiistaina 8.9.2016.

Hevosia vaivaa nykyään sama tauti kuin meitä ihmisiä. Keskittymiskyvyn puute. Haahuillaan Facebookissa ja mietitään sitä, tätä ja tuota eikä ollenkaan keskitytä siihen, mikä on tärkeää. Sanan "Facebook" voi tietysti hevosten kohdalla laittaa lainausmerkkeihin, mutta sitä sanaa Kari Vepsä käyttää, kun hän puhuu hevosista, jotka eivät keskity työskentelyyn, vaan kuikuilevat ihan jonnekin muualle. Eikä hevonen tee sitä ilkeyttään, kyse on kouluttamisesta. Vepsä on suomalaisille tuttu laulajana ja muusikkona, mutta hän on tehnyt vuosikymmenten uran myös hevosten parissa. Kari Vepsä on yksi lännenratsastuksen pioneereista Suomessa, hän kasvattaa lajissa käytettäviä quarter-hevosia ja pitää omaa hevostilaa Karkkilassa. Mutta Kari Vepsä on myös hevoskuiskaaja. Mies, joka saa tuulessa lentävää muovipussia pelkäävän hevosen kulkemaan suhisevista muovipusseista rakennetun portin läpi. Mies, joka saa kuljetusautoa hysteerisesti kammoavan hevosen nousemaan kyytiin ilman taluttajaa, omasta halustaan. Mies, joka tekee pukittelevasta, purevasta ja potkivasta hevosesta kiltin ja uskollisen kumppanin. Hevoskuiskaaja -termille Vepsä hieman hymähtää, sillä ei hevosen kouluttaminen mitään magiaa ole. Siinä on kyse luottamuksesta ja kunnioituksesta. Ja siitä, että ymmärtää, millainen eläin hevonen on, mistä se on tullut ja miksi se käyttäytyy, niin kuin käyttäytyy. Kari Vepsän haastattelu kuultiin Kaikki kotona -lähetyksessä 6.9.2016. Toimittajana Sanna Pirkkalainen.

Monessa maassa jalkapallo ja elämä ovat synonyymejä. Jos ne ovat Suomessa lähellekään, pahalta näyttää. En ymmärrä mitään jalkapallosta. Onneksi siitä ei ymmärrä Suomessa kukaan muukaan. Siksi tämmönen taikinaihoinen pitkän linjan harrastajanäyttelijäkin uskaltaa analysoida julkisesti kotimaista jalkapalloa. Se näyttää niin hirveältä, että sitä ei pysty katsomaan. Me, jotka seuraamme urheilua lähinnä teksti-tv:n tulosseurannasta, sen tiedämme: meillä ei mene mitenkään. Kauhea ajatus hiipii mieleen. Mitäs jos nyt on saavutettu monissa asioissa lakipiste? Kehitystä ei ole kerta kaikkiaan enää luvassa. ”Eteenpäin on menty” piti paikkaansa vielä 2000-luvun alussa. Nyt lausahdus naurattaa yhtä paljon kuin Vintiöiden uusintajaksot. Tulee autonominen oksettava olo ja tekee mieli rakennella ajattelematta valtava määrä voileipiä. Jalkapallomenestys on kuin onnellisuus. Mitä kauemmin ja kiihkeämmin sitä odottaa, sitä kauemmaksi se karkaa. Maajoukkueen peli-illat on ladattu mahdottomilla odotuksilla. Syytän television asiantuntijoita. He ovat työssään liian hyviä. Olemme maailman ujoin kansa, mutta kun sanoja alkaa tippua, mannaa sataa. Entiset jalkapalloilijamme osaavat hurmata ja maalata sanoilla, he ovat onnistuneen esileikin raudanlujia ammattilaisia. Uskaltaisin väittää, että lajissaan maailman parhaita. Heidän vaiettuaan peli on aina suuri pettymys. Ei nähdä kunnon puikotusta, harvoin edes säällistä erektiota. Maajoukkueen peli-ilta on mahdottoman paikka. Suunniteltu onnen täyttymys. Se on sama kuin päättäisi, että marraskuun 14. on vuoden onnellisin päiväni. Silloin kaikki on kohdallaan. Mistään ei kolota, hymy työntyy naamaan luontevana, minä sulkeutunut avaudun yht`äkkiä kuin lihansyöjäkasvi. Onni pääsee esteettä sisään ja pystyttää minuuteni camping-alueelle pysyvän leirin, jatkuvalämmitteisellä kiukaalla varustetun. Näinhän ei tietenkään koskaan tapahdu. Tulee se kalenterin päivämäärä. Arki on tehdyt ympäröivässä maastossa tehtävänsä ja kaivanut poteroita pimeään tuttuuteen. Niissä nyrjäyttää pieni ihminen itsensä matkalla kohti hekumansa huippua. Mikään ei onnistu suorituspaikalla. Jo ensimmäinen lause on niin vino, että toinen ei saa siitä koppia. Valot saa sammuttaa. Säästetään energiaa. Ihan hirveitä ajatuksia risteilee mielessäni. Suomen jalkapallo oli odottanut jo jonkin aikaa lopullista kuoliniskuaan ja pyöveliä etsittiin. Eikö pirulauta kuvaan lipunut piilopyylevä ruotsalainen Hans Backe. En ole uskaltanut katsoa, mutta tuloskimaroiden valossa hän on sekoittanut jalkapallostamme loputkin. Haluaako ruotsalainen kostaa kaiken: sen, että meillä Kypärämäessä naureskellaan säännöllisesti Kalle Kustaan harrastuksille ja katsotaan hirnuten joka viikko kovassa kännissä Allsång på Skansenia. En osaa ruotsia, mutta tarkoittaako hans backe suomeksi hänen peräloosterinsa?? Ruotsi on jalkapallon maailmanlistalla noin sijalla 36 ja Suomi puhaltaa armotta niskavilloihin sijalta 61. En yllättyisi, jos länsinaapurissa olisi komitea, joka miettii miten rakoa saadaan vauhdilla isommaksi. Muita murheita Ruotsista on vaikea löytää. Inhottavia ajatuksia suorastaan tulvii päälleni, kuin liian pienestä laskiämpäristä. Jospa jalkapallo onkin meidän maamme kuva. Lakipiste on saavutettu jo aikaa sitten. Kaikki lajit eivät vain istu kaikille. Päätä voi lyödä seinään ja analysoida kauniimmaksi, mutta kannattaako se? Kuinka monta hyvää ghanalaista suurpujottelijaa tunnet? Suomikin on standby -tilassa. Talouskasvumme oli uskomaton tarina, elintasomme kohosi, nyt voidaan sanoa, liian korkealle. Vauraus jaettiin lopulta niin, että muutamat rikastuivat tolkuttomasti ja köyhät köyhdytettiin nälkärajalle. Surkein tilanne on keskituloisilla. Me meinaamme tukehtua kammottavaan keskinkertaisuuteemme. Vuodesta 2008 lähtien meillä on ollut aikaa sopeutua ajatukseen, että siirrymme painimaan alasarjaan. Sielläkin voimme menestyä ja ennen kaikkea nauttia aidosta liikunnan ilosta. Päättäjämme ja taloususkovaisemme eivät vielä ymmärrä mitään. Jääräpäisyys on samaa viskoelastista materiaalia kuin jalkapalloliitossa. Ehkä tarvitaan taas joku ruotsalainen konsultti: Joakim och hans backe?!? Me suomalaiset tykkäämme pienistä jutuista. Meidän pitää opetella se uudestaan. Talot pienenevät, talous pienenee. Lapsi on ihan terve kun se haluaa potkupallotella takapihalla. Maallikkosaarnaaja Maasola

Urho Kekkosen kuolemasta tuli kuluneeksi 30 vuotta 31. elokuuta 2016. Oliko Kekkosen presidenttinä ollessa kaikki paremmin? Intohimoinen Kekkos-fani Sanna Pirkkalainen pohtii tätä kysymystä väitöskirjan Kekkosesta tehneen tutkija, kirjoittaja Timo J. Tuikan kanssa. Nämä "Kekkosen lapset" puhuvat myös muustakin kuin politiikasta, läpi käydään mm. Kekkosen rakkauksia ja sitä, millainen ystävä ja vihamies UKK parhaimmillaan ja pahimmillaan oli. Suomalaisiin iskostui ikuisen vahvan johtajan kaipuu Kekkosen pitkän valtakauden jälkeen. Presidentin valtaa rajattiin Kekkosen kauden jälkeen, mutta Tuikka kertoo suuren johtajan kaipuun silti ajoittain palaavan. - Aina kun asiat menevät päin mäntyä muistutetaan, että kyllä se Kekkonen osasi asiat hoitaa. Mutta toisaalta, aika paljon on heitäkin, jotka Kekkosta arvostelevat. Timo J. Tuikka kertoo Kekkosen harjoittaneen "ruoska-parlamentarismia". Hallintatapa oli kyseenalainen, mutta toisaalta kansalaiset arvostivat poliitikkoja kurmuuttavaa presidentttiä. Kansallinen yhtenäisyys oli Tuikan mielestä Urho Kekkosen tärkein perintö meille suomalaisille - pääsimme eroon sisällissodan traumoista. - Kekkonen viihtyi hyvin kansan parissa, mutta toisaalta pukeutui myös mielellään frakkiin. Tuikka odottaa nyt innostuneena uutta tutkijasukupolvea, jolla ei ole mitään muistikuvaa Kekkosesta eikä Neuvostoliitostakaan. - Kekkos-tutkimus ei ole suinkaan loppunut, vielä voi tulla paljon mielenkiintoisia tutkimuksia.

Kun delfiinit uivat, ajatuksetkin lipuvat syvään päähän. Sieltä on äyskäröitävä helmet, kuinka suhtautua eläimiin ja niiden oikeuksiin. Maahanmuuttajia on alettu vihdoin kohdella niin kuin pitää. Sillä lailla, että joku huolehtii kaikesta ja varmistaa, kulkee mukana uuteen maahan, putkikassissaan muuttajien tutut lelut. Onnellisin maahanmuuttotarina vuosikausiin koettiin juuri Suomesta Kreikkaan, Tampereelta Ateenaan. Veera, Leevi, Eevertti ja Delfi muuttivat. Nyt niiden hyvinvointia ja kotoutumista seurataan sekä suomalaisten että kreikkalaisten huippuammattilaisten toimesta. Saako ihminen olla kateellinen? Tarvittiin tamperelaiset delfiinit. Se mikä lähtee Tampereelta pysyvästi, herättää aina tunteita. Tarvittiin eläimistä älykkäimmät, vaikka kyllä ne muutkin saattavat olla viisaampia kuin me. Eläinten oikeudet olivat jotenkin unohtuneet. Se, että niin tärkeä aihe unohtuu ja jää ajattelematta, johtuu todennäköisesti ähkystä. Syömme niin paljon ja olemme koko ajan kylläisiä, kaukana normaalista näläntunteesta, että ei siinä ajatus lennä. Verenkierto on siellä minne olemme sen halunneet. Suomalainen syö 80 kiloa luullista lihaa vuodessa. Määrä on nelinkertaistunut lyhyessä ajassa. Se on pastapuhetta, että lihasta olisi tulossa meille joku pittoreski ylellisyystuote ja eksoottinen maistelunöppönen. Lihanhimomme on valtava. Itse voisin syödä heti aamusta frisbeenkokoisen verisen pihvin, jos rehellisiä himojani oikein kuulostelen. Vielä muutama vuosi sitten tämmöistä poltetta ei ollut. Kiitän mainontaa, kauppaketjuja, lapsellisen halpaa lihaa - ja olen ähkyssä. Etsin turhaan ajatusta. Tamperelaiset delfiinit, puolenkymmentä, pyydystettiin lastemme iloksi Meksikonlahdelta 80-luvun puolivälissä. Silloin ei puhuttu paljoakaan eläinten oikeuksista, saati kärsimyksistä. Ihminenhän oli aina hyväksikäyttänyt löytämiään eläimiä omiin tarkoitusperiinsä. Jos maatilalla joku eläin näytti kärsivän, se lopetettiin ääntä nopeammin. Ennen tosin lihaa syötiin ihmistä kohden paljon vähemmän kuin nykyään. Oikein todella hankalaan ähkyyn saattoi päästä lihalla vain Jouluna. Silloin oli lupa maata ja olla ajattelematta mitään. Nyt moni on koko ajan joulukunnossa. Ihminen on viisaimmillaan lapsena. Sitten se alkaa tyhmentyä. Vauhti kiihtyy keski-iässä äärimmilleen. Siksi ehkä lapset ajattelevat niin viisaasti. Heille eläinten oikeudet ovat itsestäänselvyys. Jokainen eläin, elollinen ihmeellinen olento, on ansainnut parhaan mahdollisen kohtelun, hoivan ja välittämisen. Lapset eivät ajattele ensimmäisenä rahaa, eivätkä toisenakaan. Heillä on korkeammat motiivit, korkeammat ajatukset. Voisi melkein sanoa, että synnynnäinen taito ajatella vaistomaisesti koko maapalloa ja sen hyvää. Mikä voisi olla tärkeämpää? Aika usein tunnen itseni tyhmäksi. Tyhmemmäksi kuin ennen. Olen väsyneempi, aloitekyvyttömämpi ja nälkäisempi kuin koskaan. Mitä enemmän syön, lihaa(sitä menee paljon!) ja lisukkeita, sitä vähemmän jaksan ajatella. Paino on jo noussut. Mitä tänään kattelin kävelykadulle, niin monilla muillakin oli! Jos ihminen tyhmenee tätä vauhtia, me olemme ihan kohta nisäkkäistä tyhmimpiä. Silloin viimeistään eläinten oikeuksista pitää tempaista joku popup-seminaari, johon tulevat tosimielellä muutkin kuin 19-vuotiaat yliopistotytöt. Esimerkiksi delfiini pystyy ratkomaan pulmia, käyttämään työkaluja ja ymmärtämään käsitteitä. Itseltä mikään näistä ei luonnistu enää kovin hyvin. Onko maamme hallitus hyvä ratkomaan pulmia? Meillä on taloyhtiössä rima-aita rakentamatta, kun kukaan ei osaa käyttää vasaraa ja nauloja. Käsitteet aiheuttavat kyllästetylle nykyihmiselle, konttorialtistetulle, jo sanana ihottuman kaltaista hermostoperäistä kutkaa. Kehitys on kuitenkin vääjäämätön. Tulee se päivä, että meidän on hetkeksi lakattava miettimästä omaa riittämätöntä elintasoamme. Sitten otetaan kuuriluontoisesti porkkanat. Sitten voisi ajatella niitä eläimiä - eläviä eläimiä. Maallikkosaarnaaja Maasola

Sanataituri Petri Kejonen paljastaa Perspektiivi-pakinoissaan, miten linnut laulavat. Naurettavia pakinoita kaivettiin arkistosta Suomi-kierrokselle Suomen luonnon päivän kunniaksi. Kejonen riemastutti radion kuuntelijoita aikoinaan Perspektiiveissään myös muilla aihepiireillä. Niitä on koottu kuunneltavaksi Ylen Elävään arkistoon.

Vanhalla ihmisellä on oikeus olla sellainen kuin hän on. Tätä korostaa vanhuudesta kirjan kirjoittanut sosiaalipsykologian emeritusprofessori, tietokirjailija Antti Eskola. Puolileikillään hän lanseeraa käsitteen erilaiset vanhukset. Eskola tulistuu sellaisista käsitteistä kuin ”onnistunut vanheneminen”. Hän muistuttaa, että sanoilla vaikutetaan, eli joku onnistuu vanhenemisessa, joku toinen vastaavasti epäonnistuu. Eskolan jakaa vanhuutta osiin, ensin eläkkeelle pääsyä seuraa helpotus ja uudenlainen vapaus, myöhemmin vanhuuden vaivojen lisääntyessä huoli omasta pärjäämisestä kasvaa. Antti Eskola muistuttaa, että vanheneminen on normaalia, kaikkea ei esimerkiksi tarvitse muistaa, eikä liialla huolestumisella kannata kuormittaa itseään. Antti Eskola käyttää itsestään termiä ”kokemusasiantuntija”, hän ei halua neuvoa tai ohjeistaa ketään, vaan tarjota ajattelemisen aihetta. Kuten että keskeneräisiksi kokemansa asiat kannattaa saattaa päätökseen ja erilaisista asioista kannattaa kiinnostua läpi elämän. Myös voimien vähenemisestä ja kuolemasta pitää puhua rehellisesti. Nautiskeluun Eskola jaksaa kannustaa, hänen mielestään vanhana saa syödä ja nauttia ruokajuomat vailla tunnontuskia. Kaikki kotona -lähetys kuultiin tiistaina 23.8.2016. Toimittajana Paula Jokimies.

Olympialaisten jälkeen olisi helppo ajatella, että me suomalaiset olemme hitaita - ja muutenkin jälkeen jääneitä. Tämähän ei pidä paikkaansa. Olemme monessa maailman nopeimpia. Traagista on vain se, että nopeus pilaa kaiken. Jamaikalla on maailman nopeimmat juoksijat, mutta Suomi on muuten maailman nopein. Koska nuoret ovat täällä maailman nopeimpia kyllästymään, suomalaisia ei kohta enää nähdä olympialaisissa. Ei se mitään. Suomessa tehtiin juuri nettiverkon nopeudessa maailmanennätys. Tuleva 5G-verkko on sata kertaa nopeampi kuin nykyinen 4G. Kunpa vain ehtisi tajuta kaiken ihanuuden. Elämämme on jo pääsääntöisesti verkossa. Se on ekologisesti ihana asia. Se, että verkko muuttuu koko ajan nopeammaksi, linkoaa meille kutkuttavan haasteen. Äärimmäisessä nopeudessa on huonoja puolia vain kaksi. Siinä ei ole aikaa ajatella, eikä tuntea. Pupilli supistuu ja laajenee, syke seuraa pienellä viiveellä. Sormi tekee pyyhkivää nypytystä. Katsokaa pitkään modeemin elämän ja kuoleman rajalla tahdottomasti räplättävää vihreää valosilmää. Siinä on meidän elämämme kiteytettynä. Hyviä impulsseja. Nopeus tarttuu meihinkin, jotka pidämme itseämme hitaina. Minä olen niin nopea kyllästymään, että kun harkitsen uutta harrastusta, kyllästyn jo luettuani kansalaisopiston kurssiselosteen kaksi ensimmäistä lausetta. Savenvalaminen tuntuu tappavan tylsältä ja hitaalta, vaikka vielä puoli minuuttia sitten olin innoissani ja täynnä tarmoa. Olen huomannut, että nuoremme ovat tavattoman nopeita väsymään. Lamauttava väsymys saattaa iskeä jo kolmen otetun askeleen jälkeen matkalla autolle, vaikka auto näkyy jo parkkipaikalla. Jos saan ennustaa, joku keksii ihan lähiaikoina niin sanotun teinikärryn, johon salamannopeasti väsynyt teini voidaan hulauttaa ja kahvoista kuskata kohti määränpäätä. Into ja hirvittävän nopea väsyminen vuorottelevat kasvavan nykyihmisen kehossa koko ajan, kuin operaattorin kentän teho. Tämä vaikeuttaa opinnoissa etenemistä ja työssä jaksamista. Millainen on työntekijä, joka väsähtää tehtaassa hihnalle ja joutuu koneen nieluun? Rakastelu on meillä suomalaisilla jo niin nopeaa, että varmuusvälineitäkään ei tarvitse kaivaa esiin. Lihasten sätkyt ovat tahdottomia ja kaikki on ohi ennen kuin mieli ehtii mukaan. Lisäksi rakastelu on muuttunut niin, että perinteinen yhdyntä on korvautunut itsetyydytyksellä. Siinäkin olemme niin nopeita, että mielikuvaharjoitteita ei tarvita. Kaikki on nopeasti ohi. Autoillessa olemme erityisen nopeita. Meillä on kiire kiihdyttää ja hirvittävä kiire jarruttaa. Törmäämme melkein koululaisiin, mutta sekään ei vähennä nopeuttamme. Meillä on kiire kotiin ja töihin, maitokauppaan ja motonettiin. Kun pääsemme perille, emme tiedä missä olemme ja mitä haluamme. Meillä on kiire kadota täältä. Jos olemme oikein nopeita, ennen sitä ehdimme saada paljon pahaa aikaan. Syömme nopeasti. Nautimme proteiineista, mutta vain siksi että olemme etukäteen niin päättäneet. Jos tunteistamme kysytään, hoidamme puhumisen nopeasti. Mikä sulla on? Ei mikään. Eikä tarvitse edes valehdella. Nukahdan nopeasti sohvalle. Näen niin nopeita unia, että herään hengästyneenä. Yö meni nopeasti, sen virkistävä vaikutus vielä nopeammin. En odota nopeampaa nettiä, mutta tiedän sen tulevan. En tiedä onko siinä lopulta mitään pahaa, että tässäkin maassa nopeus on korvannut syvällisyyden. Hetkeen tarttuminen on aina vaikeaa. Jos ei ehdi ajatella mitään, saattaa joskus vahingossa tuntea itsensä tyytyväiseksi. Onnellisuus-sanaa en tohdi käyttää. Sitä päivää en näe, kun adressit tulevat hautajaisiini snapchatillä. Jotta kaikki viihtyisivät ja jaksaisivat. Maallikkosaarnaaja Maasola

Ukki vuoli Antille puisen keihään sen jälkeen, kun tämä oli puhkaissut saunan katon heittämällä suksisauvaa. Antti myös voitti kolmen koulun yhteiset koulukilpailut, vaikka ei itse ollut vielä edes aivan kouluikäinen. Näin muistelee keihäänheittäjä Antti Ruuskasen äiti Aulikki Ruuskanen poikansa urheiluinnostuksen alkua. Toimittajana Pielavedellä on Antti Karhunen.

Hymyilevä mies on Juho Kuosmasen ensimmäinen pitkä elokuva ja heti tuli voitto Cannesista. Elokuva kertoo nyrkkeilijä Olli Mäestä. Mäki otteli ensimmäisenä suomalaisena nyrkkeilyn maailmanmestaruudesta Helsingin Olympiastadionilla vuonna 1962. Hän hävisi lopulta ottelun tyrmäyksellä täyden olympiastadionin edessä. Hymyilevä mies -elokuvassa pohditaan mm. toteuttaako omaa unelmaa vai elääkö elämäänsä tyydyttääkseen muiden menestyksen janoa. Olli Mäestä haluttiin tehdä suuri urheilusankari ja mediasirkuksen tähti, mutta hän ei suostunut toisten pelinappulaksi. Ohjaaja Juho Kuosmanen tietää, miltä epäonnistumisen pelko tuntuu. - Hymyilevää miestä tehdessäni meinasin tukehtua epäonnistumisen pelkoon. Istuin yksin työhuoneessani kellarissa, sormet kylminä näppäimistöllä ja mietin, että ensimmäinen pitkä elokuvani näytetään Cannesissa. Siitä täytyy tulla mestariteos, vähempi ei riitä. Siinähän kiipeää perse edellä puuhun, jos alkaa ensin miettiä elokuvan vastaanottoa. Millainen Juho Kuosmanen on ohjaajana? Sen tietää Hymyilevä mies -elokuvassa Elis Askin, legendaarisen nyrkkeilymanagerin roolin näyttelevä Eero Milonoff. Hän kehuu vuolaasti ohjaaja Juho Kuosmasta. - Juho luo vahvan luoton ilmapiirin koko työryhmään - cateringista aina pukuassariin asti. Hänellä on vahvat omat havainnot elämästä ja maailmasta, joista hän uskaltaa pitää kiinni. Silloin tekee oman näköista ja syntyy myös kiinnostavaa elokuvaa. Ihan pihalla -lähetys kuultiin torstaina 18.8.2016. Toimittajana Olga Ketonen.

Suomalaisurheilijat ovat Rion olympialaisten kymmenen ensimmäisen kisapäivän aikana saaneet saaliikseen vain yhden mitalin. Penkkiurheilija repii pelihousujaan, mutta onko kiukkuun syytä? Eikö se, että tekee oman tai Suomen ennätyksen olympialaisissa, riitä? Pitääkö niistä mitaleista aina puhua? Kaikki kotona –ohjelmassa ruodittiin huippu-urheilua, menestystä ja tulevaisuuden toivoja. Mitä pitää tehdä, että pikkupuroista syntyy joki, eikä mitalisadetta voi estää? Vieraana on Olympiakomitean huippu-urheiluyksikön kestävyyslajien lajiryhmävastaava Olli-Pekka Kärkkäinen. Hyviin suorituksiin Riossa Kärkkäinen lukee mm. uimareiden ennätykset. Kolme Suomen ennätystä, jotka eivät kuitenkaan finaaliin tällä kertaa riittäneet. Kotikatsomosta kisoja seuraavilla on Olli-Pekka Kärkkäisen mielestä oikeus vaatia pistesijoja ja mitaleitakin. - Meidän pitää tehdä töitä urheilijoiden kanssa enemmän, jotta mitalikandidaatteja olisi enemmän. Realistista on sanoa, että tällä hetkellä heitä ei montakaan ole. Kaikki urheilijat eivät millään voi onnistua niin, että se paras päivä sattuisi juuri kisoihin. Jos meillä on oikeasti parikymmmentä urheilijaa, joilla hyvällä suorituksella on mahdollisuus mitaleille, niin silloin sieltä voidaan niitä mitaleitakin odottaa. Toimittajina Sanna Pirkkalainen ja Paula Jokimies.

Jos olimme unohtaneet, että kuvilla yritetään vaikuttaa meihin ihmisiin, muikkari tuli saman tien. Ansaitulla tupakkatauolla uutta askia tutkiessa voi ihan kohta törmätä kutkuttavaan kuvamateriaaliin. Eikä kuvien tarve tähän lopu. Nyt ne vihdoin tulee: varoituskuvat tupakka-askeihin. Yhteensä kuvia on 42 erilaista. Niistä 19 nauratti ääneen, muiden kohdalla onnistuin pidättelemään. Suomessa meitä tumman huumorin harrastajia on yllättävän paljon. Nyt riskinä on, että uuden tupakkalain, ja uusien kuvien myötä, moni haluaa kerätä koko sarjan ja näin uudet askit aiheuttavat todellisen ryntäyksen tupakkahyllyille. Meitä varoitetaan aika säännöllisesti. NURMIKOLLE ASTUMINEN SAKON UHALLA EHDOTTOMASTI KIELLETTY- tyyppisiä klassikkokylttejä löytyy edelleen joka paikasta. Usko sanojen voimaan on säilynyt. Mitä enemmän ulkomailla tehdään terrori-iskuja, sitä hienosyisempiä varoituksia laaditaan meille mökkiostoksia laativille suomalaisille. Sadevaroituksen kynnys madaltuu koko ajan, kohta sireenit ulvovat hajanaisesta ripottelusta. Tuulivaroitus saa kansalaisemme pitämään lippalakistaan tuimasta kiinni, vaikka haapakaan ei vielä havise. Viranomaisradiosta kumajava jalankulkusää saa orastavaan paniikkiin. Tupakka-askien kuvavaroitukset ovat haastavampia. Me olemme turtuneita kuviin. Uutisten raajanpätkät ja veriset jarrutusjäljet tulevat säännöllisesti iltapalamme yhteyteen. Netissä näkee päivittäin inhottavia kuvia. Voi ennustaa, että askikuvien vaikutus on maltillinen. Uusia tupakka-askikuvia tutkiessani sain ulvoa. Kun olin kuivannut itseni, aloin pohtia taiteentekijöiden, tunnelmatakojien, työtä. Ketä ovat nuo avonaisen arkun äärellä seisovat ihmiset ja miten savuketta hipelöivän pikkupojan naamalle on saatu loihdittua noin monipuolinen ilme. Poitsu on samaan aikaan surullinen tulevasta kohtalostaan ja välinpitämättömän määrätietoinen otteessaan. Hän itkee näkymättömästi sisäänpäin vanhemmilleen tuottamaansa pettymystä ja jotenkin jopa täydellistä epäonnistumistaan ihmisenä. Yhdessä sameassa kuvassa! Kuva, jossa isi on vuoteessa sininen ja muu perhe lepäsi hänen kylkiluillaan, sai ajattelemaan. Tekstinä oli: pysy elossa läheisiäsi varten. Näiden kuvien ympärille saadaan vielä hyviä filosofisia keskusteluja, kun aski putoaa mökkiterassin pöydälle. Jotkut kuvat tuovat mieleen Manaaja-elokuvan vuodelta -73. Muut tunnelmat ovat samalta vuosikymmeneltä. Ajalta jolloin tupakansavu oli vain savua ja sen seasta ei nopeasti laskenut kuinka monta lapsen päätä keittiöstä löytyykään. Syystäkin on kysytty, miksei alkoholijuomiin tule varoituskuvia. Syitä monen mielestä olisi. Pelottaako laatijoita, että vaikutuksen alaisena nuo kuvat naurattaisivat väkisin ja merkitys kääntyisi päälaelleen. Lihavuus ja sen oheissairaudet meitä tappavat. Miksei kukaan varoittanut?! Miten monta vuotta pitää vielä elää vastuuttomasti omien mielitekojensa orjana, ennen kuin elintarvikkeisiin saadaan varoituskuvat? Sipsipussiin mahtuu sarjakuva herkuttelijan kohtalosta. Nutellapurkissa on kylkiasennossa lekottelevan rouvan ja merinorsun yhdistelmä ja kantta ruuvatessa kajahtaa Keski-Suomen pelastuslaitoksen tunnussävel. Mönkijöihin tarvittaisiin Suomessa myös varoituskuvat. Isoin varoituskuva, se jossa päätön mönkkärikuski kysyy vastaantulijalta tekstiviestillä tietä, liehuisi kolmen metrin korkeudessa ajokin piiskalipussa. Kun meitä varoitetaan, voidaan sanoa, että on varoitettu. Pohjimmiltaan on kyse elämänlaadusta, valinnoista ja siitä miten päivä ja elämä voi yllättäen mennä pilalle, itseltä ja muilta. Siksi haluaisin varoitustekstit myös ihmisiin. Kuvat ovat valmiina. Selässä lukisi monella Sosiaali- ja terveysministeriön vaatimuksesta: VAROITUS. LÄPEENSÄ TÖYKEÄ IHMINEN. Toisella olisi: VAROITUS. MASENTUNUT JA ARVAAMATON. Rikkinäiseenkin nahkatakkiin saa ommeltua: VAROITUS. OMISTAA VÄKIVALTAGEENIN. Ja kävelykadun liepeillä vilisi selkälappuja: YLEENSÄ HUMALASSA. PATOLOGINEN VALEHTELIJA. Moni kiittäisi jälkeenpäin, jos rasvatukkaisen pikkutakkikaverin selässä olisi ollut varoitustarra: NARSISTI. RUOKKIMINEN KIELLETTY. Ja sitten kun kynnys varoitustarroille madaltuu, saattaa nähdä ihmisotuksen selässä jopa varoitustekstin: IRONIAN VILJELIJÄ. Sitten meitä vasta olisi varoitettu ja voisimme aloittaa elämämme suunnittelun puhtaalta pöydältä. Maallikkosaarnaaja Maasola

Reilun kymmenen vuoden uran Kansallisoopperan ja Radion Sinfoniaorkesterin harpistina tehnyt Laura Hynninen on käynyt parin viime vuoden aikana läpi aikamoisen elämänmuutoksen. Ura ammattimuusikkona sai jäädä, osin terveydellisistä syistä ja vakituinen työ vaihtui taideopintoihin. Lisäksi kotipihaan ilmestyi kontti, joka pitää sisällään paitsi syötäväksi kasvattettavia kotisirkkoja, myös kokonaisen elämänasenteen: meidän jokaisen on ponnisteltava omalla panoksellamme sen eteen, että lapsemme ja lapsenlapsemmekin voivat vielä elää maapallolla. Laura Hynninen avasi sirkkakontin ovet Sanna Pirkkalaiselle ja Paula Jokimiehelle, jotka olivat ensimmäistä kertaa sirittävää karjaa katsomassa.

Valokuvaaja Ari Lahti on viettänyt uransa aikana enemmän aikaa julkkiskekkereissä kuin yksikään suomalainen julkisuuden henkilö, viime ajat Seiska-lehden valokuvaajana. Hän itse pysyy mielellään sivustaseuraajana ja antaa kameran puhua. Kuva-arkistossa on 38 000 ruutua. Osan niistä hän halusi painattaa kirjaan. Ari Lahti oli Ihan pihalla -lähetyksessä Maija Salmisen vieraana kertomassa , millaista viihdejulkisuus oikeasti on ja miten se on muuttunut.

Olga Ketosen vieraana on suomalaista juomista tutkinut "biletohtori" Antti Maunu. Hänen mukaansa eliitin raittiusliike teki 1800-luvun lopulla alkoholista symbolin kaikelle viheliäisyydelle ja takapajuisuudelle. Nytkin suomalainen luokkakulttuuri näkyy Maunun mielestä suhtautumiserona kirkkaaseen viinaan ja viiniin. Vaikka käyttötarkoitus voi olla sama. Antti Maunun keksimä termi pienjuominen on häneen mukaansa vastakohta humalajuomiselle. - Tissuttelukin voi aiheuttaa haittoja, hän huomauttaa, Maunu ehdottaa, että sosiaalisia taitoja pitäisi opettaa, treenata samoin kuin lukemista tai laskemista - jotta sosiaalisuuten ei tarvittaisi alkoholia.

Kolmikymppinen Antti Heikkinen on kirjailija, käsikirjoittaja ja näyttelijä. Radioteatterin Juicen taivaallisen aulabaarin käsikirjoitus on hänen käsialaansa. Olga Ketosen haastattelussa Heikkinen kertoo Juice-hankkeiden lisäksi Nilsiästä, savolaisesta huumorista, Jaakko Teposta ja Heikki Turusesta. Radiotakin Heikkinen ehtii kuunnella: hänestä Puhelinlangat laulaa -ohjelma on parempi kansakunnan kuva kuin Kansaradio.

Venäjän presidentti Vladimir Putin ja tasavallan presidentti Sauli Niinistö Naantalin Kultarannassa 1.7.2016. Lehdistötilaisuus sekä asiantuntijoiden arviot tapaamisesta

Yle seuraa Venäjän ja Suomen presidenttien keskusteluja Naantalin Kultarannassa. Lähetys kuultiin Radio Suomessa 1.7.2016 klo 16.30.

Tanssiminen on ympärivuotista riemua, mutta näin kesälläkin siinä korostuu ihmisen ikävä toisen luo. Jos käy vain kerran vuodessa tansseissa, se todennäköisimmin osuu kesäaikaan. Kaikki kotona -lähetyksessä juhannusta ennakoitiin keinumalla kuvitteellisissa tansseissa. Vieläkö parketilta haetaan kumppania kainaloon vai onko hommasta tullut kuntoilusuoritus muiden joukossa? Studiovieraina olivat tanssiyhtye Pekkaniskan Poikien laulusolisti Matti Venetvaara ja rumpali Pasi Rissanen. He saavat aitiopaikalta seurata, millaista kuhinaa ja riittiä kesätansseissa onkaan. Suomalaiset ovat tanssikansaa ja tanssikulttuurimme on ainutlaatuista maailmassa tuumaavat herrat yhdestä suusta. Matti Venetvaara kertoo, että Suomessa on laskettu olevan noin 110 000 - 120 000 lavatanssijaa. Tanssit on tiivistelmä elämästä. Sinne mahtuu odotuksia ja iloa, pettymyksiä ja luopumista - yhden illan ajan. Matti Venetvaaran mukaan lavatansseissa on läsnä koko ihmiselämän kirjo ja tunneskaala. - Esiintymislavalta näkee niin hymyä kuin liikutuksen kyyneleitäkin. Myös rakkaustarinoita syntyy ja moni löytää musiikin kautta sielulleen hoitoa. Millainen on onnistunut tanssi-ilta? Tanssija saa onnistuneesta illasta ns. flow -tilan. - Kun musiikki, askeleet ja tanssiparin synenergiat kohtaavat toisensa on endorfiini -ryöppy ja sen mukana tuoma flow -tila taattu. Pasi Rissanen on huomioinut lavatanssikansan olevan ihan oma yhteisönsä. - He ovat toisilleen tuttuja ja saapuvat kesälavoille hyvissä ajoin asuntovaunuin- ja -autoin. Bändin jäseniä käydään moikkaamassa ja kerrotaan puolin ja toisin kuulumiset ennen keikkaa. On ilo tuntea kuuluvansa tähän yhteisöön. Riittääkö pelkkä musiikki vai pitääkö olla harkittu ja rakennettu show? Meidän bändissä on aina kiinnitetty huomiota pukeutumiseen kertoo Matti Venetvaara. Pukeutumalla hyvin kunnioitamme asiakkaitamme. - Olemme jättäneet kaikenlaiset taitolentoliikkeet "Immelmannit" pois esiintymislavalta. Minulla vasemman jalan jalkaterä hiukan läpsyttelee esiintymislavan kantta ja pää sekä peppukin saattavat heilua, mutta siinäpä se sitten on. Hymy on sellainen asia, mitä on kiva jakaa. Se on ilmaista ja sillä saa yleensä hymyn takaisin. Kaikki kotona -ohjelman toimittajana Paula Jokimies.

Tutkijan mukaan pisteet ovat katoamassa, niitä suorastaan vältellään. Ne mihinkään katoa, ovat vain vaihtaneet paikkaa. Näin juhannusviikolla ihmisen naamasta saattaa löytyä outoa skrupua eli pistemäistä ihottumaa. Kenties siihen ilmestyvät kaikki ne pisteet, jotka jäävät nykyisin vuoden mittaan käyttämättä. Kaikkein pienimmät asiat ovat lopulta kaikkein tärkeimpiä. Piste kuuluu niihin. Kotimainen kielentutkija on havainnut, että nykyisessä pikaviestittelyssä pistettä vältellään. Siitä on tullut tyly välimerkki. Mitä lyhyempi viesti Whatsapissa, sitä suurempi on pisteen henkinen merkitys prosentuaalisesti. Se naulaa ja naulitsee, ja kun ystävät ovat jo valmiiksi kortilla, sitä ei hennota enää laittaa. Piste lopettaa keskustelun. Koska sosiaaliset mediat ovat kohta meidän ainoa sosiaalinen olemisen tapamme, keskustelun ikuinen jatkuminen tuutissa on pyhä asia. Eihän piste oikeasti mihinkään häviä. Se on alkuainetta. Kun kaikki romahtaa ja murentuu jalkojesi juureen, voit vielä kahmaista kourallisen pistemäistä entisen elämän leivinjauhoa kämmeneesi. Itke vaan ja pyyhkäise sillä kädellä silmänurkkaasi ja jo kohta elämäsi tärkeät pisteet hulahtavat siitä nurkasta osaksi verenkiertoasi. Itse asiassa jos pisteitä ei enää uskalleta käyttää kielessämme, ne etsiytyvät aktiivisesti muualle. Itse olen huomannut, että saan usein kuunnella määrätietoista minulle osoitettua puhekieltä, joka on täynnä hyviä pisteitä. Puhekieli on sillä tavalla antoisaa, että tuon rakastetun välimerkin olemassaolo voidaan aina hienovaraisesti alleviivata. ”Sinähän viet nyt piojätteet. Piste.”, ”Sinusta ei ole laiturin rakentajaksi. Piste.” ja ”Sinä veitikka se et karkaa tänä perjantaina työpäivän jälkeen oluelle. Ja piste.” ovat jo niin tuttuja ja hyvällä tavalla odotettuja lauseita minulle, että osaisin jo kuvitella mielessäni ison pullean puolikovan pisteen päälauseen jälkeen, ilman onomatopoeettista alleviivaustakin. Kenties pitkässä parisuhteessa pisteiden käyttö jopa lisääntyy. Toinen on psykologisesti niin luutunut ja pehmeät paikat sitkostuneet sillä tavalla vanhaa silikonia ominaisuuksiltaan muistuttaviksi, että pistettä pitää viljellä ravakalla kädellä. Vähän kuin turkkilaisen suolaajan korostetulla aggressiivisuudella. Muuten ei mene kalloon. Piste jää aina talteen. Se on niin painava. Sitä kantaa mukana pitkään. Keski-ikäisenä vuoden ainoa ravintolailta nyypähtää aina mäkimonttumaisella kaarella - joka taas muistuttaa kuolevaisuudesta. Kun tulee pilkku, voit olla varma, että ihan kohta tulee piste. Se ammutaan vähäksi aikaa naulapyssyllä arkisen harkintasi sielulliseen lipastoon. Seuraavana päivänä tulee lisää pisteitä. Kotoa niitä ei tule, se on varmaa. Entisetkin on nyt nollattu, eturessu on valutettu. Alat pohtia kriittisiä pisteitä. Niin kuin mäkihypyssäkin on Kriittinen piste, joka kertoo mäen kokoluokan, niin myös elämässä tulee vastaan kriittisiä pisteitä jolloin pelottaa kuin tornissa ja kaikki elämän valinnat hamuavat tulla tarkastelluksi. Uhkarohkeat temput ovat jokainen eri kokoluokan murheita. Pitää oppia suhteuttamaan. Piste on ikuinen. Piste on ristiriitainen. Kotona ei tule pisteitä, sellaisia joita olisi kiva saada. Toisaalta puoliso täräyttää muutaman väkivaltaisen pisteen ohjaamaan eksynyttä, juuri kun luuli että sitä on sielultaan vapaa ja itsellinen. Ja mitä se tarkoittaa, että työnantajat ovat alkaneet pisteyttää meitä työntekijöitä? Saamme pisteitä, pitkässä ja vaikeassa rivissä, ja niistä muodostuu meidän palkkamme, arvomme. Ennen etsittiin töihin hyvvää miestä, ja semmosellehan maksoi mielellään palkkaakin. Nyt olemme muuttuneet pisteiksi. Mitähän seuraavaksi?...(Kolme pistettä) Maallikkosaarnaaja Maasola

Laiskottelusta, kohtuudesta ja kohtuuttomuudesta puhuttiin Ihan pihalla -lähetyksessä. Olga Ketosen vieraana oli professori, tietokirjailija Juha T. Hakala. Hän on perehtynyt työelämän muutoksiin sekä koulutuksen ja kasvatuksen kysymyksiin. Hakalan mukaan äärirajoillaan pinnistelevä ihminen, kuten ei myöskään äärimmäisyyksien maailma voi hyvin. Kiky-sopimusta ja 6 minuutin työajan työajan pidennystä professori Hakala hieman kummastelee. - Työajan pidennyksestä en melkein tohdi sanoa ääneen, mitä siitä ajattelen, mutta sanonpa kuitenkin. Mitä me saamme tällä pidennyksellä? Eikö olisi pitänyt sitä hieman lyhentää? Ihannetyöaika olisi 6 tunnin luokkaa. Esim. tietotyöntekijöillä kuten yliopistoilla ja monilla muillakin työpaikoilla, vain pieni osa päivästä on sellaista jolloin työpäivän "saanti" tapahtuu. Omalla kohdalla se painottuu aamun varhaisiin, vireisiin tunteihin. Keskinäinen kilpailu, suorittaminen ja aina vain parempaan tulokseen kilvoittelu lähtee yhä varhaisemmasta elämänvaiheesta liikkeelle, pohtii Hakala. - Tuntuu, että jo esikoululaisen pitäisi olla sellaisessa asennossa tekemisineen, että se tuottaisi mahdollisimman hyvän lopputuloksen ja päästäisiin portaalta portaalle oikeaan suuntaan. Jo vuosikausia olemme lyhentäneet lapsuutta, vain aikuisuus on nähty arvokkaana asiana. Kohtuullistamisen virallinen puolestapuhuja, professori Hakala pohtii maailman epätasa-arvoisuutta ja varakkuuden jakautumista yhä harvemmille. - Maailmassa on 5 miljardia ihmistä, jotka ansaitsevat noin 5 euroa päivässä ja heidän pitäisi sillä tulla toimeen. Miljardi ihmistä ansaitsee noin 100 euroa päivässä. Jos menemme toiseen äärimmäisyyteen, Forbes listaa vuosittain maailman tuhat rikkainta. Tämän listan 300 varakkaimman herran omaisuuden arvo vastaa 3 miljardin köyhimmän omaisuutta. Suomessakin eriarvoisuuden repeämä on suurentunut. Professori Juha T. Hakala ei joukkoliikkeisiin työelämän ongelmanratkaisijoina enää oikein usko. - Meidän pitää itse löytää henkilökohtainen ratkaisu työelämän eteen taluttamiin ongelmatilanteisiin. Työssä pitää uskaltaa nojata omiin vahvuuksiin ja lahjakkuuteen. Työhön on hiipinyt mukaan huoli ja pelko työn jatkumisesta. Tämä vähentää arvokasta yhteisöllisyyttä ja huolen kantamista toisesta. Yhä enemmän käperrymme itseemme ja siihen, että minun vain kävisi hyvin.

Kesän tullessa vaatetus kevenee ja olmin vaalea olemus katsoo peilistä. Kritiikiltä ei säästä ikä, ei sukupuoli. Elämisen jälkiä pitäisi kantaa kuin ansiomitaleja, mutta vaikka sen ymmärtää, on armollisuus vaikeaa. Kaikki kotona -lähetys etsi armoa omaa kehoa kohtaan. Vieraina olivat pukeutumisneuvoja Satu Tapola Helsingin Sokokselta ja 50+ aikuisbloggaaja Marjo Kauppila, joka tunnetaan Pinkit korkokengät -blogistaan. Naisilla on on paljon komplekseja esim. roikkuvista alleista, polvista, paksuista pohkeista, dekolteesta, kaksoisleuasta ja vatsamakkaroista kertoo pukeutumisneuvoja Satu Tapola. - En valehtele asiakkaalle, enkä murskaa hänen itsetuntoaan, vaan etsin oikean tyyliset ja malliset vaatteet. Kerron, mitä puolia kannattaa korostaa. Sopivalla vaatteella, jossa mittasuhteet ovat kohdallaan ja malli on oikea, huonot puolet peittyvät. Vaatteilla voi tehdä ihmeitä. - Varmuus ja hyvä olo saavutetaan, kun on sinut itsensä ja pukeutumisensa kanssa. Vaatteiden ei tarvitse olla kalliita, viimeisen muodin mukaisia merkkivaatteita, vaan ne voivat olla edullisia. Oikeanlaiset vaatteet ovat sellaisia, joissa itse viihtyy. Marjo Kauppila on Pinkit korkokengät -blogissaan tottunut esittelemään räväköitäkin vaatteita. Oma pukeutumistyyli on löytynyt sisintä kuunnellen. - Tiedän jo tässä iässä, mikä mekon malli minulle sopii - putkimekko ei ole minun juttuni. Pukeudun värikkäästi, mutta omasta mielestäni myös ikäni huomioon ottaen. Ei kannata murehtia kropan huonoa kohtaa, vaan panostaa siihen, että olemus pysyy iloisena. Enemmän ihmiset katsovat minun iloista naamaani, kuin vatsaani. Marjo Kauppila antaa ilmaisen vinkin kaikille, joilla on ongelmia itsensä hyväksymisen kanssa. - Katso aamulla itseäsi peilistä ja toista "Vitsi, että mä olen tänään hyvän näköinen." Viikon verran joka aamu hokemaa toistaen itsekin alkaa jo vakuuttua sanomastaan. Kaikki kotona -lähetyksen toimittajina Paula Jokimies ja Päivi Nieminen.

Biologi haluaisi ihmisten lopettavan rikkaruohomyrkyn viihdekäytön. Muukin viihdekäyttö kannattaa välillä kyseenalaistaa, jos haluaa käväistä totuuden pihapiirissä ja kohdata elämänsä siirtolohkareet. On tämä hirveää. Kun tajuaa, että tämmöiseksi ihminen on muuttunut. Se hamuaa vain viihdettä, jolla turruttaa aistinsa. Alle jäävät kaikki tärkeät ajatukset, jotka estyvät jatkojalostumasta. Oikeat arvokeskustelut ja elämän kipupisteet lakaistaan rallin alle. Onneksi tulee apuun turkulainen biologi Irma Saloniemi. Hän vaatii, että viihdekäyttö tulee lopettaa saman tien. Irma puhuu rikkaruohomyrkky glyfosaatin viihdekäytöstä, mutta yhtä kaikki, hän herätti kroonisesti nokkuvan! Suomessa ei viihdekäytetä rikkaruohomyrkkyä pullosta naukkailemalla. Vaikka varmasti se sama kanjoninaamainen kesämies, se joka kulautteli testimielessä muutaman Mennen-pullonkin, saattoi maistaa Rounduppiakin. Ei, kun moni viihdekäyttää tutkijan mielestä rikkaruoholitkua laatoitusten putsaamiseen ja muuhun kitkentään ja näin äkkiä visuaalista nautintoa saadakseen saastuttaa maaperää pitkäksi aikaa. Viihdekäyttö on se juttu. Se on itsekästä puuhaa. Kun viihdekäyttää riittävän tanakasti, unohtaa kohta kaikki läheisensä ja turta olo saastuttaa aloitekyvyn. Isoisä ei viihtynyt missään. Kaikkein vähiten huonosti liiterissä, mistä oli jotain iloa muillekin. Kun ihminen katoaa, jää hyvä määrä klapeja. Juuri näin lomien alla huomaa, että aivot eivät toimi. Ne eivät kehitä mitään. Pussukka tuntuu tyhjältä, mutta käsi hamuaa silti, kuin Saksan päävalmentajalla. Luulen, että tähän rappeuttavaan standby-tilaani on omalta osaltaan syynä viihdekäyttöni. Huomaan viihdekäyttäväni television jalkapallo-otteluita. Eilen viimeksi kolme ottelua. Nettokäyttönä neljä ja puoli tuntia. En muista joukkueita, en kannata ketään ja pelistä en tajua taktisesti juurikaan, mutta siinä huomasin viipyväni. Nauttien pallon pyörityksestä ja vihreästä estetiikasta. Niiden noin viiden tunnin aikana olisin voinut siivota tai tehdä perheelle terveellistä ruokaa, tai keskustella parisuhteen pelisäännöistä, mutta kun ei. Oma viihtyminen ja viihdyttäminen nielaisi taas järeän palan elämästäni. Tiedän kyllä miten ihmiset käyttävät kuuriluontoisesti television huutokauppakeisaria. Keisari on niin viihdyttävä. Hän on tällä hetkellä Suomen suosituin. Jos Suomi muuttuisi vielä karvan verran amerikkalaisemmaksi, voisimme alkaa haaveilla Palsanmäestä presidenttiä. Ylimääräinen aika ja raha sen tekevät. Viihteen hamuamisen. Vaatteet olivat karvan korvike. Nyt viihdekäytämme kertakäyttövaatteita maanisesti. Ruokamme oli pitkään samannäköistä kuin nykyisin koirille tarjottava. Pupeloa ja soossia, sattumilla. Hyvänmakuista toki, mutta sitä syötiin nälkään. Nyt annokset viihdyttävät kaikkia aistejamme ja hupi- ja lohtusyöminen vaihtelevat päivän mittaan. Aikuisillakin on napit korvissa. Itseään pitää viihdyttää viihdemusiikilla koko ajan. Pysäyttävä pultsari tai feissari ei viihdyttäisi samalla varmuudella, se ruinaisi vain jotain. Esimerkkejä viihdekäytöstämme on loputtomasti. Edes kirkko ja sauna eivät säästy. Ei kirkkoon ole perinteisesti menty viihtymään, vaan tuntemaan oma pienuutensa. Nyt on konsertit, metallimessut ja kohta kaikki mikä saattaisi viihdyttää. Onneksi Suomessa on yli kolme miljoonaa saunaa. Jos niistä vaikka puolet valjastetaan jonkun englanninkielisen yhdistyksen toimesta elämykselliseen viihdekäyttöön, niin puolet jää vielä hyvälle käytölle. Stanley Cup –voittaja Olli Määttä lupasi saunottaa pokaalia Suomessa huolellisesti. Vaikka saman kylän poikia ollaankin, meidän mökkisaunan lauteille on valitettavasti pokaalikielto. Ainakaan koko muu pingviinijoukkue ei lauteille könyä. Viihdekäytöstä emme pääse enää eroon, mutta jotain voisi yrittää. Huomaan kyllä, että pelkkä pakkomielteinen viihtyminen peittää muita ihmisyyteen kuuluvia vinkeitä, kuten merkityksien, ymmärryksien ja syvyyden tuntemuksia. Kesällä on onneksi aikaa synkistellä, piehtaroita omassa liemessään ja vaikka pyöräytellä itseään mättäältä mättäälle! Maallikkosaarnaaja Maasola

Matka mökille on mielen siirtymä toiseen persoonaan. Työihmisestä tulee mettäläinen, takakireästä urakiiturista nautiskeluun taipuvainen laiskottelija. Onko kuva mökistä työleirinä murtumassa? Kaikki kotona -lähetyksen vieraina olivat mökkeilystä kirjan kirjoittanut Pertti Alasuutari ja mökkeilystä haaveileva Annakaisa Partanen. Millainen mökkisuhde on Kaikki kotona -lähetyksen studiojoukkueella? Pertti Alasuutari on sosiologian professori Tampereen yliopistossa. Hän on tutkinut ja kirjoittanut mökkihulluudesta. Alasuutari on vakinaistanut suhteensa kesäpaikkaan, eli kyse on ns. tosirakkaudesta, kesäpaikasta on tullut asuinpaikka. Annakaisa Partasella on vielä haku päällä, eli sitä oikeaa odotellessa ja nyt siis puhumme mökistä (perhe jo on). Annakaisa on helsinkiläinen perheenäiti, ns. mökkientusiasti, jolla on mökin korvikkeena huvilayhteisö Helsingin Vartiosaaressa. Juontaja Paula Jokimiehellä on yhteiskäytössä sisarusten kanssa, vanhempien omistama lapsuuden mökki, jossa hän harvoin vierailee. Onko tärkeää, että perhe omistaa yksinään mökin? Annakaisa Partanen on paljon pohtinut tätä kysymystä. - Olisin valmis menemään omistajana mökkiosuuskuntaan mukaan. Tämänhetkinen tilanne vuokra -huvilayhteisössämme on ihanteellinen - enemmän hauskaa, vähemmän huolta ja rahareikiä. - Huvilamme on kaupungin omistama ja museoviraston suojelema, 20-30 -luvulla rakennettu iso, kaunis huvila. Perustimme yhdistyksen, jossa on mukana noin 40 taloutta. Talkoilla kunnostamme huvilaa, puuhaa riittää, mutta se on mukavaa puuhastelua, koska se ei ole yhden perheen harteilla. Pihalta löytyy myös jäänteitä menneen ajan huvilaelämästä. Mökkeily on menoa toisenlaiseen maailmaan, kuviteltuun menneisyyteen kertoo Pertti Alasuutari. - Menneisyyteen päästään pitäytymällä yksinkertaisemmissa, kaupunkiasuntoon verrattuna yhtä tekniikan sukupolvea vanhemmissa kodinkoneissa. Mökki sisustetaan maalaisromanttisesti käyttämällä hirttä ja lakattua puuta. Somistus voi olla myös hassu, käytetään monenlaista rekvisiittaa, joka ei vastaa kaupunkiasunnon sisustusmakua laisinkaan. Mökki toimii myös kitsch -varastona toteaa Pertti Alasuutari. - Kotiin on vierailijan hyvin vaikea ostaa tuliaiseksi taideteoksia, mutta mökille niitä voi viedä, jopa kitschiä, koska teoksen ei ole ajateltukaan heijastelevan omistajien makua. Mökki on itselle luotu turistikohde, lavastettu fantasiamaailma, jonne sopii humoristisempikin sisustus.

Kesälomaa tulee odotettua. Kauhulla. Onko mitään tehtävissä, että lomasta saisi siedettävän? Kesäloma pelottaa vuosi vuodelta enemmän. Siksi en ole pariin vuoteen kesälomaillut. Mutta nyt on todellinen hätä, koska loma lähestyy! Ahdistus on uusi masennus. Siihen eivät siis tepsi vanhat masennuslääkkeet. Nyt on rakennettava identiteetti uusiksi. Tai sitten pitää tehdä lomasta työn kaltainen temppurata. Ymmärrän niitä kansakuntia, jotka lomailevat viikon. Se tuntuu sopivalta ajalta. Siinä ei vielä irtaannu rutiineista. Pikkasen vain nostetaan jalkaa kaasulta ja hengitetään itsetarkoituksellisen syvään. Jäädään nurmikolle retkottamaan epäortodoksiseen asentoon, ihan koiranpaskan viereen, ja tuijotellaan cumuluspilviä niin pitkään että horisontti alkaa notkua. Se riittää. Olenko ainut ihminen, joka ei osaa lomailla? Ainut, jolla aivot vipeltävät merkityksiä seuloen ja energia etsii alati paikkaa mihin lahjoittaa antimensa. Voi tietenkin olla niinkin, että tämä vitsaus on tehdastyyppistä työtä tekevän luovan alan ihmisen ongelma. Aina on lähetys tai esitys tai molemmat. Aina pääsee tekemään sitä mitä rakastaa. Joutuu tekemään - ja huomaa nauttivansa liikaa. Tuntee itsensä rakastetuksi, vaikka se on hyvinkin valhetta. Kerjää kaikkea ja rakentaa itsensä joka päivä uudestaan, kuin legopalikoista. Paitsi lomalla. Silloin ei ole rakentavia elementtejä. Ei aikataulua milloin pitää olla tikissä, parhaimmillaan. H-hetkeä – Herkkuhetkeä. Pitää vain olla. Ja se on tietyn tyyppiselle hyvin vaikeaa. Melkein mahdotonta. Rakentavista elementeistä puheen ollen. Olen miettinyt puolitosissani, että jos viettäisi kesäloman rakentamalla jotain. Siinä se kohoaisi, se mitä rakentaa, ja ehkä mielialakin. Sinä ehdotat tietenkin legoja, niin kuin suurin osa ystävistäni ja sukulaisistani varmasti myös, mutta ei se ole huono ehdotus. Lapsenakin tuli aina jotenkin myyttisen ehyt olo kun sai jonkun legorakennuksen valmiiksi. Keski-ikäisenä voisi tietenkin rakentaa muutakin. Ostaisi homeisen rintamamiestalon ja aloittaisi taistelun. Taistelun oman mielenrauhan ja reviirin puolesta. Valmista ei varmuudella tulisi koskaan, mutta ruhjeita sitäkin enemmän. Antaisi sorkkaraudan puhua. Mitä synkeämpi ulvahdus ja narahdus, sen sumeammin jatkaisi. Suvun naiset kävisivät vartin käyskentelemässä rossipohjassa ja sanoisivat ”ai kauhee” ja ”jospa me tästä”, kunnes antaisivat lomailijalle Työrauhan. Maalaisi itsensä ja osan talosta ja testaisi miltä se mahtaa tuntua. Toinenkin vaihtoehto voisi olla. Lomassa ahdistaa eniten se päämäärättömyys ja aikatauluttomuus. Jos mennään mökille, niin katotaan sitten ollaanko kaksi päivää vai oltasko kolme eli neljä. Mitä elämää se semmonen on? Syödään silloin kun on nälkä ja noin. Just. Peruutanko järveen vai en? Ihan sama, nyt on loma. Kehikko. Sen voisi lomalle rakentaa ja sitä on sitten noudatettava. Asiantuntijat (ketähän nekin) sanovat, että älä tee lomalle tarkkoja aikatauluja. Mutta jos ihmiset ovat sittenkin erilaisia ja joku tarvitsee. Tekisi viileästi (onneksi Suomen kesä on viileä) minuuttiaikataulun koko kesälomalle. Herätys 7.05. Jos mennään Savonlinnaan jostain tuntemattomasta syystä, lähtöaika 8.40. Kohteessa saa lukea vielä päivän sanomalehteä klo 13.30-14.45. Siitä välittömästi tasarytmistä kaupunkikävelyä 55 minuuttia, jonka aikana kaksi viiden minuutin pysähdystä sallittu. Ei ostoksia. Ja sitä rataa. Tietäisi mihin energiaa säästää ja suunnata. Se toisi jo tasapainoa ja mieltä. Tiedän tuttuja, jotka kilpaurheilevat lomalla toistensa kanssa kolme kertaa päivässä. Ilman joustoja ja selityksiä. He vaikuttavat olevan balanssissa, heissä on outoa raukeutta ja mureutta. Kyse on taas energian suunnasta ja onnistumisen tunteista. Myös vireystason säätelystä. Nämä meinaa lomalla unohtua, nämä. Maallikkosaarnaaja Maasola

Luonto- ja eräopas Tero Pylkkänen käveli viime vuoden aikana Suomen ympäri, maamme rajoja noudatellen. Matkaa kertyi runsaat 4200 kilometriä. Alkutaipaleen Tero sai kulkea melko rauhassa, mutta kun hän kesken matkaa päätti kertoa varsinaisen syyn ristiretkeensä, ihmiset kiinnostuivat: Tero oli polttanut itsensä töissä loppuun ja kävely oli hänen tapansa selviytyä masennuksesta. Lääkäreiden mielestä terveenä pysyäkseen ihmisen olisi käveltävä noin 10 000 askelta. Lääkärit puhuvat tietysti pääosin kävelyn fyysisistä vaikutuksista, mutta voisiko niinkin yksinkertainen toiminto kuin kävely auttaa myös ongelmanratkaisussa ja mielen hoivaamisessa? Ennen kävelyurakkaansa Tero Pylkkänen makasi kuukauden kotona ovea avaamatta. Mentyään viimein lääkärin vastaanotolle, hän sai mukaansa lääkereseptin eikä muuta. Tero päätti kuitenkin kohdata ongelmansa toisella tavalla ja on nyt valmis suosittamaan kävelyä muillekin mielen kuntouttamisessa. Paula Jokimies lähti Tero Pylkkäsen kanssa kävelylle Helsingin keskuspuistoon.

Miltä tuntuu, kun joutuu tekemään omasta lapsestaan lastensuojeluilmoituksen? Entä mikä auttaa jaksamaan haastavan ja jopa väkivaltaisen lapsen kanssa? Viisilapsisen perheen isä Arto Bäckström tietää. Perheen vanhimmalla lapsella on Touretten oireyhtymä ja autistisia häiriöitä. Bäckström kertoo myös, mitä tapahtuu kun vanhempi ei enää yksinkertaisesti jaksa enempää. Juttu kuultiin Kaikki kotona –ohjelmassa 31.05.2016. Toimittajana Kaisu Suopanki.

Koulun kevätjuhla on hyvää treeniä Vain elämää -ohjelmaa varten. Kuinka paljon ihminen voikaan itkeä tunnin aikana. Näitä paikkoja, joissa itku tulee pakottamatta, on lopultakin aika vähän. Silmistä näkee, että niitäkin itkettää jotka eivät itke. Se ihmistyyppi ei tosin itke äitinsä hautajaisissakaan. Kylmä ja epävakaa – kuin juhlapäivä, sääennusteen mukaan. Mikä kevätjuhlassa itkettää? Itse juhla se ei ole. Pitää porata syvemmälle. Ala-asteen opettajani itki sekä kevätjuhlassa että joulujuhlassa. Hänen kimmokkeensa oli selkeä ja rehellinen. Ope itki, ja paineella, koska hänen harjoittamansa lasten ohjelmanumero ei mennyt KOSKAAN niin virheettä kuin hän olisi toivonut. Vanhemmat puhuivat hänelle, lohduttivat vapisevaa ja yrittivät parhaansa asettaakseen tapahtuneen oikeisiin mittasuhteisiin. Turhaan. Ihan jo se itkettää, miten elämä voi olla näin vaikeata. Kun stressi purkautuu, itku pärähtää. Myös joku vanhemmista stressaa sitä miten lapsi suoriutuu näyttämöllä. Kun on väännetty kolme viikkoa kevätjuhlavaatteista ja poltettu rahaa ja päädytty erikoisen näköiseen kompromissiin, niin stressihän siinäkin on tullut. Ihan jo se itkettää, miten elämä voi olla näin vaikeata. Vaikkei eletä edes Angolassa. Kauneus itkettää. Se on universaalia. Arjessa ei aina noteeraa. Pää on pyykkikoneessa. Kevätjuhlassa lapset ja nuoret ovat ykkösissä. Tärkeämpää on kesän läheisyyden aiheuttama sisäinen kirmaus, joka odottaa vaan saavansa jalat alleen. Se aiheuttaa silmin havaittavaa hehkua. Siinä tajuaa pitkästä aikaa miten kaunis ihminen onkaan. Kyynelkanava painetaan päälle. Toivomme sisimmässämme elävämme henkisempää elämää. Suvivirsi itkettää jumalattomasti. Ensin itkettää lapsikuoro, sitten omat koulumuistot. Sanat itkettävät, koska meidän kansallemme sanoitukset ovat aina olleet tärkeitä. Tarvitsemme valmiita sanoja, koska itse päätämme olla usein pukahtamatta mitään kaunista. Suvivirsi on virsi. Virsi taas on yhteislaulettavaksi tarkoitettu hengellinen laulu. Kun suvivirsi täyttää kaikki aistit ja märkä itku nenäontelot, toivomme sisimmässämme elävämme henkisempää elämää kuin mitä elämme. Emme ehkä kaipaa kirkkoon asti, mutta kaipaamme johdatusta. Täällä tarkoitus hukkuu niin helposti samojen sivujen hipaisuun ja pinnalliseen melskeeseen. Itkemme sitä, että olisimme enemmän. Mitä vielä itkemme? Sitä isi ei kerro. Talouspaperia menee. Kevätjuhla on riitti, joka penslaa karstaa vanhastakin koneesta. Itkemme viattomuuden menetystä. Omaa elämäämme, valintojamme. Siitä pienestä pellavapäästä tuli tämmönen. Muitakin mahdollisuuksia olisi ollut. Kansakoulu alla, tuulipuku yllä. Lähtökuopat on peitetty, vaikka siinä olisi ollut hyvä haudan alku. Jokainen kevät jonka saamme on valmistujaislahjamme. Ehkä eniten itkettää ajan kuluminen. Kuoleman läheisyys. Aika kuluu ja kuluttaa. Vuosien vierimistä ei tiedosta millään. Kevätjuhlassa saattaa säpsähtää siihen ja tuohon. Minun vauvastani on tullut nuori nainen. Missä minä olen ollut? Mitä ehtisin vielä tehdä? Jokainen kevät jonka saamme on valmistujaislahjamme. Meidänkin, jotka emme osaa ottaa lahjoja vastaan, on opeteltava vastaanottamaan se. Muuten menee hukkaan sapluuna ja taju. Maallikkosaarnaaja Maasola.

Kaikki kotona -tiimi päätti kantaa kortensa kekoon Ylen pönttötalkoissa. Miljoona linnunpönttöä -kampanja luovutti askarteluumme valmiiksi sahatut runkotarpeet, nauloineen kaikkineen. Tavoitteenamme oli rakentaa sellainen linnunpönttö, että Huvila ja huussi -ohjelmakin olisi siitä kateellinen. Vasaran varressa pönttömestarina Juha Laaksonen sekä Sanna Pirkkalainen ja Paula Jokimies. Varhainen kevät virittää kysymyksen useampaan kertaan pesivistä linnuista. Laaksosen mukaan isot linnut eivät juurikaan pesi kahdesti. - Osa pikkulinnuista mm. talitiainen, sinitiainen ja haarapääsky pesivät useampaan kertaan. Ei voi yksiselitteisesti sanoa, että tietyt lajit pesivät kahdesti. Pesintöjen määrä riippuu naaraan kunnosta. Laaksonen letkauttaa, että koirashan on aina kunnossa. Emme ole toukokuun lopussa myöhässä rakennuspuuhassa, tuumaa mestari Laaksonen. Toiseen kertaan pesivät tintit ja vasta pesintäänsä aloittelevat kirjosiepotkin tarvitsevat kodin. Hän huomauttaa, että pönttö on pitkäikäinen sijoitus. Sen huoltotoimiin sitoudutaan noin kymmeneksi vuodeksi. Pönttö on aika turvallinen pesäpaikka linnulle. Luontaisia vihollisia ovat mm. kissa ja näätä, myös ilkeämieliset käpytikka yksilöt saattavat hakea poikaset pesän sisältä. Kaupungissa liian alas sijoitettu pönttö voi herättää ihmisen uteliaisuuden käydä tutkailemassa pönttöä. Sanna ehdottaa ratkaisuksi pöntön viereen kiinnitettävää lappua, jossa lukee "Älä näplää lähimmäisesi pönttöä". Pöntön teon lomassa keskusteltiin nikkaroinnin terapeuttisesta vaikutuksesta. Käsillä puuhastelun sanotaan auttavan stressiinkin. Onko Juha parempi ihminen rakentaessaan pönttöjä? - Kyllä käsillä tekeminen poikkeaa paljon mielen sopukoita rassaavasta työstä. Teen kesäisin erilaisia viritelmiä, esim. avolavoja ilman tarkkoja sääntöjä. Nikkarointi luo mukavaa balanssia työhön ja vapaa-aikaan. Mielenkiintoinen prosessi oli vaalean, uudenkarhean pöntön maisemointi mutaamalla se. Sanna valkoisissa vaatteissaan säästyi tältä puuhalta, kun Paula työhanskoineen tarttui tomerasti toimeen. Juha kaatoi pullosta vettä pöntön kylkiin ja sitten Paula pyöritteli kosteaa pönttöä maassa, hieroen multaa sen kylkiin. Hieno "design -pönttö" kiinnitettiin sähköjohdolla kiinni puuhun, johon Radio Suomen studiosta on suora näköyhteys. Nyt siis suoritamme vaativia pöntöntarkkailutehtäviä juontamisen ohella.

Ennen työpäivän alkua kannattaa luukuttaa pukuhuoneessa täysillä ysärihittejä. Mitä muita kannustavia asioita voisi siirtää jääkiekosta muualle työelämään? Kaikki strategiat on testattu ja huonoksi havaittu. Kaikki yrittävät olla työpaikalla mahdollisimman tehokkaita - ei minkään takia. Työilmapiiri kiristyy ennen lomia ja lomien jälkeen. Siksi on tartuttava korteen viimeiseen, jääkiekkomailan malliseen. Ihminen on onnellisimmillaan laittaessaan erkkaa lapaan. Hän tietää pääsevänsä kirmailemaan, kuin lapsi. Ja kun yhteinen päämääräkin on kirkas kuin pöytäviina, mikään ei voi tulla onnen tielle. Ajattelevat ihmiset yksi toisensa perään ovat nostaneet kiekkoleijonamme esimerkiksi siitä, miten työelämä voisi toimia. Kun seurasi lätkäjätkien, noiden seesteisten miljonäärien, arkista aherrusta, työpaikalla toimimista, hääräilyä, pari viikkoa, ei voinut kuin ihailla. Noinkin voivat työt sujua. Lyhyitä palavereita tarpeen mukaan. Sitten tekemään. Vastuuta annetaan niin paljon, että se on pakko kantaa, ja ylpeydellä. Sauna on lämmin periaatteessa koko ajan. Kävi työpäivän aikana miten tahansa, viimeistään siellä asiat muljahtavat oikeisiin mittasuhteisiinsa. Jopa valtakunnansovittelija parkaisi, kuin linjatuomari, että leijonista pitää ottaa mallia työpaikoille! Kaikkein parhaiten asiat kiteytti Koivu joka sanoi, että ”joukkueessa on tärkeintä, että kaikki siinä työskentelevät ihmiset kokevat olevansa hyväksyttyjä sellaisina kuin ovat”. Jääkiekko on viisaiden ihmisten yksinkertainen peli. Hyvä itsetunto lähtee siitä kun persoonaa arvostetaan. Erilaisuus on se suurin rikkaus. Silloin kun jokaisen persoonallinen osaaminen tunnustetaan ja päästetään esiin, tapahtuu suuria. Tai ainakin se on mahdollista. Miettikääpä yleistä suomalaista työkulttuuria. Älkää pitkään. Tasapäistäminen ja kelloon tuijottaminen on tärkeämpää kuin mikään muu. Hengissä säilytään, mutta henki ei kulje. Tarvitaan aikalisä. Vain pieni hetki, jolloin vyöryttää ajatusta boksin ulkopuolelle. Melkein joka työpaikalta löytyy Leksa Komarov. Kaveri joka näyttää siltä, että rakastaa punaista malboroa ja huoletonta elämää. Mutta hän on sisimmältään uskomattoman sitkeä. Hän jaksaa tehdä kaikki likaiset työ valittamatta. Vaikka juuri muurattu takka murentuisi, hän aloittaa kylmästi uuden latomisen lippalakki takaraivolla fysiikan lakeja uhmaten. Häntä ei saa ehkä riviin tai kehityskeskusteluun, mutta hän tekee aina enemmän kuin pyydetään. Minne se taas livahti? Työpaikkamme Antti Pihlström. Hitusen ADHD-tapaus, mutta päämäärä hänelläkin aina kirkkaana. Keitti jo pannun kahvia ja ehti juodakin sen. Järjesteli lehdet ja pyyhki kaikki työpöydät. Heitti siivoojalle ylävitosen ja pomolleen alavitosen. Hänen seuraamisensa on aina jännittävää ja jättää teksti-tv:n varjoonsa. Tiedän, että jos täällä sattuisi tulipalo, hän olisi sammuttanut sen nopeammin kuin kukaan olisi edes huomannut katkua nenässään. Jokaiselle työpaikalle tarvitaan lakisääteisesti yksi Mikko Koivu, tai vastaava. Mies joka tietää alan kaikki metkut ja onnistuu kaikessa. Silti hän on vaatimaton ja auttavainen. Hän kertoo mitä seuraavana kannattaa tehdä. Vahvuutta on monenlaista, ja juuri Koivusta löytyy kaikki sortimentit. Kun minulla on juuri tänään siviilielämän ongelmia ja itkuun purskahtaminen sekuntien päässä, hänen viileä katseensa kulmien alta rauhoittaa. Jos käy niin harvinaisesti, että romahdan kolmeksi vartiksi henkisesti ja vapisen kuin haavanlehti Eino-myrskyssä, voin heittäytyä hänen syliinsä - ja asiat järjestyvät. Jääkiekosta voisimme napata myös huoltajat. He eivät pelaa ja ovat siksi korvaamattomia. He mahdollistavat onnistumisen, ovat juttukavereina erityisesti henkistä puolta hierovia hahmoja. Jääkiekko on meille tärkeää. Elämä on tärkeämpää. Siksi kannattaa oppia. Emme saa unohtaa, että monenlaisuus on voimaa. Kun muodot eivät ole symmetrisiä, jää happirakoja. Henki pääsee taas kulkemaan. Maallikkosaarnaaja Maasola

Liikennelääketieteen professori Timo Tervo puhuu kursailematta. Olga Ketosen vieraana hän pohtii mm. lääkeaineiden yhteisvaikutusta ajokykyyn. Hänen mielestään yksilönsuoja on liikenneturvallisuuden kannalta ehkä viety liian pitkälle, jos lääkäri ei saa tietää, mitä lääkkeitä potilaalle on aiemmin määrätty. Ikääntyneen ajoterveydessä omaiset ovat hänen mukaansa parhaita asiantuntijoita: Jos lapset eivät päästä lapsenlapsia papan kyytiin, niin silloin on jokin ongelma. Timo Tervo sanoo, että kuljettajan ikä näkyy selvänä riskin nousuna, mutta että terveysongelmia on kaikissa ikäryhmissä. Ja että nuori mieskuljettaja on riski terveenäkin. Liikennevalvonnassa panostetaan hänen mieleestään liikaa yhteen korttiin - ylinopeusvalvontaan. Ylinopeus on hänestä tietysti riski, mutta yleensä kuolonkolarin on aiheuttanut kuljettaja, joka täyttää riskikuljettajan tunnusmerkit ilman ylinopeuttakin. Keskustelu kuultiin Ihan pihalla –lähetyksessä 19.5.2016.

Mistä on kyse äitiyslaissa, jota kannattanut kansalaisaloite etenee syksyllä eduskunnan käsittelyyn? Entä miltä tuntuu, kun joutuu adoptoimaan oman lapsensa? Nykyisen lain puitteissa naisparien ei-biologinen vanhempi joutuu adoptoimaan oman lapsensa. Tämä onnistuu vasta lapsen syntymän jälkeen. Kahden lapsen vanhemmat Salla ja Juulia Virtanen kertovat, että adoptioprosessi kaikkine kiemuroineen tuntui jopa järjettömältä. Heidän mukaansa vanhemmuuden tunnustaminen ennen syntymää olisi lapsen etu. ”Jos Juulia olisi menehtynyt synnytykseen, meidän lapsi olisi ollut juridisesti orpo. Mulla ei olisi ollut mitään juridista sidettä häneen”, toteaa Salla Virtanen lapsensa syntymästä. Juttu kuultiin Kaikki kotona –ohjelmassa 17.05.2016. Toimittajana Kaisu Suopanki.

Hauskuudella hallitaan ilmatilaa. Maailman mahtavimman valtion päämies on hauska kuin mikä. Se ei ole ongelma. Se on ilmiselvää. Barack Obama on maailman hauskin valtion päämies. Jos otetaan laskuihin nimenomaan verbaalinen huumori ja oivaltavat välipistot. Tahattoman hauskoja valtiojohtajia on tietenkin paljon, mutta he ovat hauskimmillaan kun eivät puhu, valmiiksi puettuina ja väärään kameraan intensiivisesti katsoessaan. Tötterö keikkuu päälaella, hirmuteot heiluttavat ryhtiä pieninä paineaaltoina. Mutta Obama, hän osuu ytimiin aina kun mikrofoni saatetaan nenän alle. Samaan illallispöytään Obaman kanssa rojahtaneet ovat poikkeuksetta yksimielisiä siitä, että tämä maailman mahtavimman valtion johtaja on hauskempi kuin kaikki tunnetut ammattikoomikot yhteensä. Kyse on paljolti myötäelämisen ja eläytymisen kyvyistä ja oikeasta ajoituksesta. Täytyy olla pöytäseurueen maailmankuvasta oikeaa taustatietoa, johon heitellä poikittain osuvia kapuloita. Kun on taito löytää asian pientareelta joku oivaltavasti vieraannuttava havainto, kuva isonee ja nauru pääsee esiin. Illan ensimmäinen nauru on tärkein. Se jää leijumaan ilmakehään, ikuisesti - vaikka jo kohta rypistettäisiin naamat protokollan mukaisiksi. Huumoria on monenlaista. Huono huumori on sellaista, jossa yritetään naurattaa, olla alleviivatusti hauskoja. Huonokin huumori saattaa naurattaa, sellaisella hyökkäävällä kostean rykivällä tavalla, mutta ei pitkään. Sen jälkimaussa on jo viimeisillä tahdeilla närästävää ilottomuutta ja ylikansallista halvalla tuotettua typeryyttä. Voisin kuvitella, että kun Yhdysvaltain presidentti taas kerran hautoo huumoriarsenaaliaan ja kenties testaa tavarahississä kabinetin pojilla juttujaan, niin kuin kaikki oikeat koomikot tekevät, hän heittelee sellaisia pähkinöitä, joissa riittää natusteltavaa. Kenties kabinetin pojat häkeltyvät virkansa puolesta ja kohentavat kilpaa kravattisolmujaan. Sitten kuuluu täydellisestä sinfonisesta hiljaisuudesta nousevaa hörinää. Sitten pitää jo tavarahissin kuunteluoppilaan nahkahanskallaan vaimentaa toisessa aallossa palleasta saapuva tsunami. Oikea nauru. Onko se ongelma, että maailman mahtavin valtiojohtaja on noin hauska? Että ennemmin tulee tahdosta vapaa itku, ennen kuin nauru suostuu loppumaan. Missä menee moraalin ja etiikan raja? Jos sattuisi osumaan siihen samaan tavarahissiin ja joutuisi suoraan Obaman tulilinjalle, niin takuulla sotkisi kadunmies pärskinnällään presidentin jakkupuvun ja laikuttaisi kaupan päälle tämän tv-meikin. Että kenen sitten on vastuu? Ja kuka tässä oikein on väärällä alalla ja saa sujauttaa vielä nootin yläasteen opinto-ohjaajalleen. Ne jotka täällä ovat oivaltaneet huumorin voiman, sillä syvimmällä tasolla, ja tämä eräs iso O todella on, tietävät, että ihmiset haluavat kuulla totuuksia, eivät vitsejä. Mitä todempi lause on, ja mitä hauskemmin sanottu, sen parempi. Ihminen on täällä niin vähän aikaa, että se haluaa kuulla totuuksia. Miksi me olemme tämmöisiä, miksi me teemme näin? Hauskimmat lauseparit kuulostavat aina ensin älyvapailta, jopa vitseiltä, ennen kuin tulemme tajuihimme ja näemme itsemme siinä, rimpuilemassa kauluspaita päällä osana ihmiskuntaa. Ihmisen suurin menestystarina koko tällä matkallaan on lajin kyky nauraa itselleen. Takaisin Mestarin pakeille! Esimerkkejä Obaman taidosta ei tarvitse kaukaa etsiä. Yhdysvaltain presidentti muistutti juuri puheessaan meitä, ja muuta maailmaa, että Suomi tunnetaan ennen kaikkea hevibändien määrästä ja hyvästä hallinnosta. Hän uumoili mahtoiko näillä hienoilla asioilla olla yhteys. Suomalaiset hevipiirit riehaantuivat lausunnosta. Suomalaisissa hallintopiireissä ei ole hiiskuttu tavuakaan. Moni kaivoi jo esille satiirin ja ironian työkalupakit, varmuuden välttämiseksi. Ja, ai niin! Kun puhutaan huumorin maailmasta, joka on yksi, oikeasti naurattavat asiat ovat aina sellaisia, että joku loukkaantuu, pahoittaa mielensä. Niin rajalla mennään Mestarien maailmassa. Siinä namusella rajalla. Maallikkosaarnaaja Maasola

Kansallispuistokummi ja hotellinjohtaja Saimi Hoyer uskoo, että hänen suurimmat unelmansa olisivat jääneet toteuttamatta ilman vakavaa sairautta. - Sairaus on opettanut elämään hetkessä ja riemuitsemaan pienistä asioista, hän sanoo. Hoyerille metsä on tärkeä paikka, ja yksi tärkeä päätös syntyi vastikään Kolin kansallismaisemassa. Saimi Hoyer puhuu Olga Ketosen kanssa paitsi kansallismaisemista, luonnosta ja luontosuhteesta niin myös hotelliyrittämisestä Punkaharjulla ja mallimaailman opetuksista. Keskustelu kuultiin alunperin Ihan pihalla -ohjelmassa 12.5.2016.

Mikä on ensimmäinen asia artistissa, joka herättää levy-yhtiön kiinnostuksen? Kuinka levymogulit löytävät lahjakkuuksia? Kokeneet tähtien tekijät Asko Kallonen (Warner Music Finland) ja Kimmo Valtanen (Universal Music Finland) kertovat, että tähtiaineksen bongaaminen vaatii sekä tietoa että intuitiota. Toisaalta tähteys on taitolaji, joka vaatii lahjakkuuden lisäksi treenaamista. Nykyaikana musiikkibisneksessä voi pärjätä myös ilman karismaa. Tuottajien mukaan persoona, rooli ja ulkonäkö ovat vähemmän ja vähemmän merkityksellisiä tässä ajassa. Asko Kallonen kertoo: "Kun laulaja laulaa ihmisille, sillä ei ole mitään tekemistä ulkonäön kanssa, kun se tulee syvältä. Silloin pinta häviää ja ihmisen sielu tulee esille äänen kautta. Siihen ihmiset rakastuu." Ohjelmasta selviää myös, kenet Kallonen lähes passitti ”oikeisiin töihin” juuri läpimurron kynnyksellä. Haastattelu kuultiin Kaikki kotona –ohjelmassa 10.5.2016. Juontajana Paula Jokimies.

Niin kauan kuin makuuhuoneesta ei saa työhuonevähennystä, asiat hakevat vielä oikeaa uomaansa. Kii ki kii, kii ki kii, soi päässä, samalla kun täyttää veroilmoitusta. Aivan taukoamatta. Tuo voihkaisu on niin lohduton - täyttäjän suusta. Veroilmoituksen koruttomassa viileydessä tulee helposti pohtineeksi, minkälaisissa merkeissä tämä elämä näyttää hujahtavan. Lukujen ja lauseenpätkien välistä ei piirry kuvaa sankarista. Ellei arjen sankaria lasketa! Ansiotulot ja verot ja eläkemaksut on mitä on. Ne ottaa annettuina. Verot annan ottaa. Ei ota päähän. Luvut paperissa ovat kuin taloyhtiön tasekirja. Ei tee mieli määräänsä enempää tuijotella. Huolia saa niin halvalla. Mutta vähennykset! Ne on se juttu. Ei ole sattumaa, että verosta ja tuloista tehdään monenlaisia vähennyksiä. Elämässäkään, kukaan meistä ei ole täydellinen. Johtuu vähennyksistä. Keski-ikäinen suomalainen mieskin olisi niin ihana, että norppavideon sijasta tuhannet haluaisivat vain tuijotella sen köllöttelyä tutulla mökkilaiturilla tai talviasuttavalla keinonahkasohvalla. Elleivät vähennykset, jotka vääjäämättä vuosien myötä realisoituvat, nakertaisi suloisuutta. Kun keski-ikäisen miehen täydellisestä olemuksesta vähentää karisman, lihasten jäntevyyden, päälaen karvoituksen, hygieniasta huolehtimisen ja iloisen huolettoman ilmeen, niin nettotulos on jokseenkin luotaantyöntävä. Vähennykset tekevät meistä inhimillisiä. Vauva olisi pakahduttavan ihana, liian täydellinen, ilman vähennyksiä. Automaattisina vähennyksinä ilmenevät lopputuloksessa jatkuva itku, yllättäen aina ruokapöydässä tulvahtava vetelän haju ja täydellisen malttamaton luonne. Joista viimeksi mainittu tuntuu nykyisin säilyvän pysyväisluontoisena vähennyksenä ainakin armeijaikään asti. Mikä olisi arki, jossa kaikki sujuisi päivästä toiseen ilman nitinää ja itkupotkuraivareita? Ei ainakaan arki. Se elettäväksi tarkoitettu. Nuorena oli hauskaa, mutta silloin oli miinustettu suhteellisuudentaju. Vanhana saattavat vähennykset kohdentua niin, että aistit katoavat ja ehkä empatiakin. Kun on jo keski-iässä muuttunut näkymättömäksi, se nopeuttaa sopeutumista. Kii ki kii. Takaisin veroilmoituksen äärelle. Jo matkaan veroilmoitus kohta käy, kotoaan taivaltaa. Veroilmoituksen vähennykset ovat nykyrunoutta, vaikka ne kertovat oikeista ihmisistä ja heidän vähistä euroistaan. Jos on kotitalousvähennys, pitäisi olla myös kotiteollisuusvähennys. Sadasta itse työstetystä makaroonilaatikosta saisi.. jotain. Ufoja on paljon, mutta kaikkein ufoin on tulonhankkimisvähennys. Sen saa automaattisesti, jos on palkkatuloa. Listaa voisi jatkaa, mutta ei kannata. Me olemme sairaalloisen kateellisia kaikesta, myös siitä mitä vähennyksiä kukakin saa ja mitä itse ei. Veroprosenteilla ja vähennyksillä voidaan kuitenkin kannustaa ihmisiä eli aivan turhia ne eivät ole. Siksi työhuonevähennys pitäisi saada makuuhuoneestakin. Ja nimenomaan siitä! Jotkut saavat ilmoittamalla työhuonevähennyksen ja silloin tarkoitetaan sitä kodin neljän neliön ylimääräistä kopperoa, jossa on toimimaton tulostin ja Reijo Mäen kirja. Siellä muka tehdään jotain. Makuuhuoneesta sen sijaan pitäisi saada työhuonevähennys, jos aatos on väkevä. Jos rakkauden työmaalla viihtyminen on säännöllistä ja toiminta tuntuu käyvän työstä! Verottaja voisi vaatia riistakameran, mutta se on pieni vaiva kaiken suuremman rinnalla. Raataminen, hikoilu ja asioiden sinnikäs loppuun saattaminen olisi monelle suomalaiselle miehelle, ja naisellekin, helpompaa – jos vain tietäisi saavansa tästä vielä työhuonevähennyksenkin. No joo, siinähän ei poljeta niin sanotusti rahamassia eli olla ansaintatyössä, mutta heijastevaikutus leipätyössä jaksamiseen on kova. Rakkauden ammattilaiset ovat tietenkin erikseen. Mutta eikö juuri niitä vakavia harrastajia kaivata lisää? Maallikkosaarnaaja Maasola

Puntti Valtonen on yksi ääninäyttelijöistä Radio Suomen radiomusikaalissa Juice Leskisen elämästä. Valtonen on tuntenut Juicen myös oikeassa elämässä. Olga Ketosen haastattelussa Valtonen kertoo, miten pyyntö Juicen Grand Slam -yhtyeen jäseneksi muutti hänen elämänsä. Puntti Valtonen kuvaa elämäänsä ilman alkoholia ja arkeaan autistipoikansa kanssa: Elämä on ihanaa! Lämminhenkinen keskustelu kuultiin Ihan pihalla -ohjelmassa 5.5.2016. Kuva on vuodelta 2007: Jari Yliaho ja Puntti Valtonen Grand Slam -yhtyeen harjoituksissa. Kuvaaja Mika Kanerva/Yle.

Melkeinpä jokaisella on nykyään taskussaan älypuhelin, jolla kuvaaminen onnistuu tosi näppärästi. Digitalisuuden myötä kuvaamisesta on tullut jokamiehen hommaa. Mutta olemmeko helppouden huumassa hävittäneet tuntuman laadukkaasta kuvasta? Kuvaustilanteet ovat helpottuneet digitaalisuuden aikana. Kuvia ​otetaan runsaasti, ja kyllä niistä yleensä aina se hyvä otoskin löytyy​,​​ lohduttaa Kaikki kotona -lähetyksen vieras, valokuvaaja Jyri Laitinen.​ - On ihmisiä, joista otat vain yhden kuvan jä näet heti, " Wau, se oli siinä". Mutta on myös ihmisiä, joista otetaan pahimmillaan tai parhaimmillaan, ehkä useita satoja kuvia. Jossain vaiheessa kuvattavan suojamuuri kyllä laskeutuu sen verran, että pystyn vangitsemaan hänen aidon, oikean ilmeensä. Jokaisesta ihmisestä onnistuu saamaan sellaisia kuvia, ​joita​ on kiva katsoa. ​Valokuvaaja Jyri Laitinen kertoo​ ihmisiä kuvattaessa kiinnittävänsä huomion silmiin. ​- Koen onnistuvani kun ​saan silmistä esiin pilkkeen. En kiinnitä oikeastaan mihinkään muuhun huomiota kuin silmiin. Kun edes hetkeksi löydän kontaktin kuvattavaan ja onnistun vangitsemaan silmien pilkkeen, tunnen saavani palkinnon. Mitä sellaista​ ​ammattikuvaaja pystyy tarjoamaan​, ​johon amatööri ei kuvissaan ​pääse​? Valokuvaaja Jyri Laitisen mielestä amatöörikin pystyy nykyään kauniita ja hyvä tunnelmaisia kuvia ottamaan. Mutta samaan hengenvetoon hän myös epäilee, että amatöörin onnistuminen saatta ollaa sattumanvaraisempaa kuin ammattilaisen. - Minä ammattilaisena arvostan myös sitä, että kuvassa on tietyt tekniset asiat kunnossa, jotta se miellyttää minua. Tilannetaju on kuvaajan yksi tärkeimmistä ominaisuuksista. Laitinen kertoo tekevänsä paljon tapahtumakuvauksia esim. hääkuvauksia, joissa pitää osata lukea tilanteita ennakkoon. - Hääkuvauksissa en ole itse esillä, en ohjaa ihmisiä, en​kä myöskään​ puutu tilanteisiin. Olen valppaana tallentamaan arvokkaat hetket hyviksi kuviksi. Käytätkö kuvankäsittelyä hyvän tuloksen saavuttamiseksi? Nykyään melkein kaikille kuville tehdään jonkinasteinen käsittely, mutta Laitinen kertoo, että hän ei korjaile valoisuuden, kontrastin ja sävyjen säätämisen lisäksi juurikaan muuta. - Toiset pipertävät ​Photoshopilla kuvia kuntoon, mutta se ei ole minun juttuni. Kaikki kotona -lähetys kuultiin Radio Suomessa tiistaina 3.5.2016. Toimittajina Maria Jyrkäs ja Päivi Nieminen.

Suomessa tehdään liian vähän. Asia on onneksi korjattavissa. Jos postilaiset ajavat siinä sivussa ruohomme, meille muillekin pitää tulla pientä sivuhommaa. Olemme nyt pari viikkoa maistelleet ilouutista, jonka mukaan Postin työntekijät pääsevät kesällä ruohon ajoon. Huhujen mukaan jotkut firman työntekijöistä harkitsevat myös ruohon polttamista, kiitos muutosvauhdin. Kun nyt olemme tehostamisen tiellä, avatkaamme silmämme kaikille hyville paikoille. Radiojuontajien kuunteleminen on äärimmäisen raskasta. Kuulijan takaraivossa rääkyy mörkö, joka kyselee taukoamatta maksetaanko tuostakin, onko tuo hänen ainoa virkansa, saattaa itsensä ja studion hysteerinen nainen vaikeaan hepuliin. Esimerkiksi radiojuontajat voisivat puhumisen lomassa valmistaa kepab-annoksia ja kun lähetysyksikkö olisi katutasossa, myös ojentaa annokset nälkäiselle. Puhehan ei katkea, älkää siitä huolestuko. Emme voi jatkossa ajatella, että ainoastaan Postin työntekijät saavat entisellä reitillään tehdä uusia temppuja, postin jakamisen ohessa. Poliisi käy jo nyt monen ovella. Varsinkin viikonloppuisin, joka on kepab-annosten kulta-aikaa. Miksei poliisi veisi ruoka-annoksia perille? Toinen käsi saattaa Holopaisen ulos verisestä eteisestä ja toinen ojentaa saman rapun Aaltoselle Iskenderin lohkoilla. Me olemme jo niin sekaisin, että tämän tyyppinen tehostaminen on enemmän kuin luontevaa. Valtiovalta tilaa ilolla mobiilisovelluksen. Pappi saattaa pitää vuosikymmeniä sunnuntaisaarnoja, joiden yhteenlaskettu kuulijakunta on 94 henkeä. Saarnat saisivat entistä syvempiä sävyjä, jos pastori samalla maalaisi puolittain piilossa pitkiä puupenkkejä. Toisena hetkenä taas killuisi aivan katonrajassa pensselöimässä kantavia rakenteita. Mikrofoni välittäisi kaiken puheen niin kuin ennenkin ja kenties uudella yleisöllä, lapsilla, olisi hauskaa etsiä missä pappi tällä kertaa lymyilee, mistä ääni kantautuu. Kirkko komistuisi, ajatus kirkastuisi. Pysäköinninvalvojat ovat rakastettu kansanosa. Heidän leppoisaan käyskentelyynsä voisi liittää niska-hartiahieronnan. Pirkko kantaisi lypsyjakkaraa mukanaan, Markku hymyilisi elämää leveämmin naksautellessaan nakkejaan työvalmiuteen. Jos joku näkee yhteiskunnassamme, miten kohoilevan hartiaseudun kireys vaikuttaa ihmisen ilmeeseen ja koko olemukseen, niin pysäköinninvalvoja. Silloin lohkeaa pyyteetön hymy ja jakkara lentää perseen alle! Esimerkkejä luontevasta tehostamisesta löytyy satoja, vain Sipilä ja Berner ne kaikki tietävät. Kenties autotallissa on jo nikkaroitu hyrrä, jonka uumalle välttämättömimmät on kirjottu. Esimerkiksi, näin äitienpäivän alla, ihanteellinen doula löytyy lähempää kuin arvaatkaan. Miksi ostaa synnytykseen kallis luksus-doula, kun voi kouluttaa oman miehensä doulaksi. Doula tarkoittaa Suomeksi naisen palvelijaa. Siitä se lähtee. Vain synnyttäminen jää naiselle. Kaikkien on nyt osallistuttava talkoisiin! Paitsi rikkaitten ja hyväosaisten. Mitä keksimme eläkeläisille? Heidän tärkeä sivutyönsähän on perinteisesti ollut kaupan jonossa ja liukuportaiden päässä liikkumatta töröttäminen, minkä on nähty korvaamattoman arvokkaasti hidastavan yhteiskunnan muuten kiihtyvää pyörää. Liukuportaiden yläpäähän kroonisesti jumittunut mummu saa pienillä eleillä meidän kaikki tunteet esiin, viimeisimpänä syvän ymmärryksen siitä, että vaelluksemme täällä on matka joka taitetaan viimeiset kilometrit käsijarru päällä. Olen vuosia katsonut yläviistosta Osuuspankin eteen varttia vaille kymmenen ryhmittyvää eläkeläisten joukkoa. Heitä ei ole ihan vähän, he ovat täydessä valmiudessa. Kun ovi vihdoin narahtaa, he alkavat teputtaa lähes paikallaan, kauniissa muodostelmassa, kuin ruotsinlaivan aulassa. Sellaisenkin luonnollisen joukkovoiman voisi hyödyntää. Vaikka maansiirtoalalla. Näkisin heidät auringon noustessa maisemointityössä. Maallikkosaarnaaja Maasola

Mielenhallinnnan valmentaja Reidar Wasenius neuvoo ottamaan aistit mukaan aivojen treenaukseen. Sitä voi tehdä vaikka kävekyllä tai arkisten askareiden ohessa. - Katso, kuuntele, tunnustele, nuuhki, maistele. Kuuntele personal brainerin yksinkertaiset ja hauskat esimerkit. Äänestäänkin tunnettu Wasenius oli Olga Ketosen vieraana Ihan pihalla -ohjelmassa 28.4.2016.

Onko nuorten jääkiekkoilijoiden menestys vain sattumaa vai olemmeko oppineet voittamaan? Mielenhallinnan valmentaja Reidar Wasenius paljastaa Olga Ketoselle, mihin pystymme, kun valjastamme aivomme töihin. Keskustelu käytiin Ihan pihalla -ohjelmassa 28.4.2016.

Onko 15-16 -vuotiaiden elämä kiehnäämistä, seukkaamista, snäppäämistä, mopoilla päristelyä, kuteita ja pitkään nukuttuja aamuja vai koulunkäyntiä, esitelmien tekoa, liikuntaa ja perheen kanssa oleilua? Aikuisuuden kyynistämät korvat saivat vastaanottaa nuorten raikkaita ajatuksia Kaikki kotona -lähetyksessä, kun vieraina olivat Helsingin Uuden yhteiskoulun oppilaat, uutisluokkalaiset Julia Mäntylä, Sarah Hadaya ja Nahian Hoquet. Julia, Sarah ja Nahian pitävät koulunkäynnistä. Tarkoin pohtien he määrittelivät, millainen on hyvä opettaja. - Hyvä opettaja on iloinen, kannustava ja osaa tukea oppilasta. Hän osaa myös kontrolloida luokkaa ja säilyttää siellä työrauhan. Oppilaiden huomioiminen yksilöinä on tärkeää, sillä opimme niin eri tavoilla, toiset hahmottavat asioita visualisesti toiset taas lukemalla. Aikuisuuden kynnyksellä olevat nuoret ovat tulevaisuudensuunnitelmiakin jo miettineet. Sarahin suunnitelmissa on kesän jälkeen lukio ja sitten kenties yliopisto. Opettajan ammatti kiinnostaa häntä. Koulutus on avain hyvään elämään kiteyttää Nahian. Myös hän pyrkii lukioon, mutta lukion jälkeiset jatko-opinnot ovat vielä miettimättä. - Toivottavasti saan hahmotettua lukiossa, mitä haluan sen jälkeen opiskella. Koska kaikki ovet ovat vielä avoinna, tilanne on toisaalta pelottava, mutta myös aika kiva. Julia myöntää olevansa hyvin tiedonjanoinen ja häntä motivoi oppimisessa hyvät koenumerot. Hän tähtää myös lukio-opiskeluun ja lääkäriopinnot siintävät ajatuksissa. Mitä suomalaisesta kulttuurista nuorille tulee mieleen? Kolme uutisluokan nuorta vastaavat kuin yhdestä suusta. - Karjalanpiirakat ovat sikahyviä ja saunakin on jees! Toimittajina Paula Jokimies ja Maria Jyrkäs. Haastattelu kuultiin Kaikki kotona -lähetyksessä 26.4.2016.

Suomessa puretaan normeja ja karsitaan byrokratiaa niin, että hitaimpia hirvittää. Purkamisessa ja karsimisessa on hyvä olla esimerkiksi moottorisaha-ajokortti, sanovat. Suomeen tulee moottorisaha-ajokortti. Sen suorittanut voi paremmin osallistua norminpurkutalkoisiin - ja muihinkin purkutalkoisiin. Näin Suomi nousee, kun asioita kaatuu, turvallisesti. Suunta on oikea. Ajokortti pitäisi määrätä moneen muuhunkin hommaan. Tulee vain mieleen esimerkiksi raskaan postilaukun kanssa ruohoa rinteessä leikkaavat postin työntekijät. Kolmivaiheinen ajokoe ja kirjallinen sekä psykologinen näyttötesti päälle. Ajokorttihan ei ole kiusantekoväline vaan ajajan parhaaksi määrätty. Se kertoo tietystä laatutasosta, tekemisen määrätietoisuudesta ja vihkiytymisestä aihealueeseen. En pitäisi mahdottomana, että rakasteluunkin tulisi Suomessa ajokortti. Rakastelumäärät ovat olleet koko ajan laskussa ja varman rutiinin hiipuminen säännölliseen rakasteluun saattaa suorastaan estää liikenteeseen lähdön. Ei luota enää reaktio- ja erektiokykyihinsä. Voimassa oleva ajokortti toisi luottamusta itselle ja sillä saattaisi saadakin. Kun sanat loppuvat, voi näyttää ajokorttia. AB-luvalla saisi melskata koko ajoradan leveydeltä. Pientareellakin saa käväistä, jos ei aiheuta onnettomuuksia. Normaali sora lähtee pesemällä. Kun pakollisia ajokortteja tarvitaan arjesta suoriutumiseen kohta kolmattakymmentä, lompsalta se vaatii eniten. Sen lisäksi suomalainen on lähtökohtaisesti laiska hankkimaan niitä. Pientä kapinaa se on sekin, että ajelee tarvittavat ajot postikortilla. Nään jo mielessäni muutaman vuoden päästä käräjät, jossa miestämme syytetään rakastelusta ilman voimassa olevaa ajokorttia. Sinä se vain päästelit menemään pitkät päällä ilman korttia! Vailla minkäänlaisia omantunnontuskia, valtiovaltaa halveksuen, niinkö!? Ja hän osoittaa syvää katumusta työntäen minuutin hiljaisen hetken jälkeen Järvisen piponsa rikosvälineidensä peitoksi. Ja puolustautuu: mutta kun se kappale ei ollut päältä ajettava malli! Puulämmitteinen kiuas tulee myös saamaan oman ajokortin. Inssiajossa eli näyttökokeessa kunnaninsinööri ja työterveyshoitaja kiinnittävät erityistä huomiota siihen, että kiukaan lämmittäjän takapuolen liikeradat ja kiukaan kuumimmat osat eivät ota kontaktia. Ajokortin näyttökoe suoritetaan kovassa kännissä, tosielämää simuloiden. Toki jotkut ovat lämmittäneet juhannussaunan melkein selvinpäinkin, mutta inssiajossa turvallisuusnormit saadaan esiin realistisissa ääriolosuhteissa. Teoriakokeessa kysellään pienhiukkasistakin, mutta kun vastaajan keskivartalosta on jo toisen asteen palovammoilla 60 prosenttia, vastauksen pisteytyksessä sitä ei painoteta liikaa. Ompelukoneen, partakoneen, sähköhammasharjan ja vessaharjan ajokorteissa on kyse tulevaisuudenuskosta. Näiden ajokorttien onnistunut suorittaminen tekee sinusta puolisosi näkökulmasta ihanamman ihmisen. Osaat kenties vuosikymmenten tauon jälkeen taas todistetusti huolehtia itsestäsi ja ympäristön viihtyisyydestä. Meiltä on kysytty paljon: kun tulee uusia kivoja ajokortteja, tuleeko rekisteriotekin takaisin? Kyllä tulee. Siihen on merkitty mitkä ajokortit vaativat milloinkin uusimisen ja toisen tai kolmannen vaiheen suorittamisen. Virastoissa asioimista tämä kaikki tietenkin jonkun verran lisää. Jotkut joutuvat jäämään pois työelämästä ajokorttikiireiden takia. Ovatpahan pois pahanteosta, niin kuin nimetön virkamies tokaisi. Hän oli juuri työstänyt opetusluvalla lapsenlapselleen kottikärryjen ajokortin. Alle satasella. Maallikkosaarnaaja Maasola

Olga Ketonen ja Jenni Pääskysaari puhuvat pojista ja tytöistä ja mm. kiltteydestä. - Elämässä ei ole mitään tärkeämpää kuin olla kiltti, Pääskysaari sanoo. Pojista ja poikana olemisesta kirjan kirjoittanut Pääskysaari kertoo, miten joskus pienet lauseet voivat ohjata koko elämää. - Rakkauden tueksi tarvitaan sanoja. Ja miksi ihmisiä pitää ylipäätään erotella? he pohtivat. - Miksei poikatyttö saa olla vain tyttö. - Onko herkille pojille tilaa? Jenni Pääskysaari oli Olga Ketosen vieraana Ihan pihalla -lähetyksessä 21.4.2016.

Miten työstetään kirjaksi tunnetun henkilön elämänpolku? Kaikki kotona -lähetyksen vieraina olivat elämäkertakirjailijat Raila Kinnunen ja Tomi Lindblom. Raila Kinnunen on kirjoittanut elämäkerrat mm. Paavo Lipposesta, Esko Salmisesta ja vastikään Karita Mattilasta. Tomi Lindblom on työstänyt kirjat Eki-sedästä, Antti Einiöstä ja viimeismpänä Ekku Peltomäestä. Molemmat vieraat, Lindblom ja Kinnunen, korostavat kirjoittajan ja päähenkilön välisen luottamuksen olevan kaiken A ja O. Kirjan kohde luottaa ja uskoo siihen, että se mitä hän kirjoittajalle kertoo, tulee myös käsitellyksi oikealla tavalla. Elämäkerrat yleensä, ainakin elävistä ihmisistä ovat kohdettaan kunnioittavia ja arvostavia. Jos elämäntarinasta on tulossa tylsä, liian löysä tai sisällyksetön Tomi Lindblom käyttää psykologista silmää taivutteluun, jotta edes muutama laatikko elämästä saataisiin aukeamaan. - Taitava kirjoittaja osaa ohjata kohdettaan. Olisihan se nyt ihan ok, jos tämä tieto julkistettaisiin vihdoinkin? Eihän tässä ole mitään salattavaa, eikä häpeämistä? Kun tämä tieto kerrottaisiin, turhat juorut häipyisivät. Mutta jos pääosan esittäjä haluaa, että tästä ei puhuta, silloin myös asiasta vaietaan. Raila Kinnunen kiteyttää kirjoittamisen motiivinsa. - Kirjoittaessani kirjaa ajattelen, että päähenkilöni ottaa minua kädestä kiinni ja johdattaa minua mielenkiintoiseen maailmaansa, aukaisee oven ja näyttää minulle niin paljon kuin haluaa. Minun mukanani kirjan lukijat pääsevät sankarini elämään mukaan. Kaikki kotona -lähetys kuultiin Radio Suomessa tiistaina 19.4.2016. Toimittajina Sanna Pirkkalainen ja Paula Jokimies.

Hollolassa sijaitseva antiikkikeskus Fasetti on pullollaan senkkejä, kaappeja, nojatuoleja, sohvia, pöytiä, lamppuja ja vaikka mitä muuta ja kaikilla niillä on oma tarinansa. Vaikka elämme edelleen kerskakulutuksen aikaa, ovat monet heränneet arvostamaan aikanaan suurella vaivallä käsin valmistettuja huonekaluja, joilla on parhaimmillaan kerrottavanaan tarinoita jopa satojen vuosien takaa. Yrittäjä Janne Ylönen toimi Sanna Pirkkalaisen oppaana.

Miksi kaiken sotkeminen on ehdottoman välttämätöntä? Ymmärtääksemme sen, voi vaikka ensin yhtiöittää perheensä. Onko se ongelma, jos ei tajua yhtään mitä maamme hallitus meinaa? Mökkikauden kynnyksellä olisin taipuvainen ajattelemaan, että ei. Tiedän vanhastaan, että politiikka on yhteisten asioiden sotkemista, ja hyvä niin. Tunnen toki lajitovereitani, jotka ovat kummastelleet happivajeisesti haukkoen Sipilän hallituksen toimia jo yli vuoden – vaikka hallitus on toiminut vasta vajaan. Jotta ymmärtäisin kaiken sotkemisen ehdottoman välttämättömyyden, olen viime aikoina pohtinut oman perheeni yhtiöittämistä. Olen myös huomannut, että jokainen tiedotustilaisuus on hyvä mahdollisuus lisätä ihmisten pelkoja ja horjuttaa tulevaisuudenuskoa. Siksi olen itse päättänyt ajaa yhtiöittämissuunnitelmani maaliin ilman suuria perheelle osoitettuja tiedotustilaisuuksia. Perheeni sai tietenkin jo kuulla huhuja innovatiivisista suunnitelmistani. Luulivat, että aion Yksityistää perheen. Se on ihan eri asia. Jos on jo nytkin ollut vaikea puristaa isistä tunnepuhetta, niin sitten kun sama ukkeli käyskentelisi yläkerrassa puhelin koko ajan korvassa konserninjohtajana, loppuisi kaikki. Vain perheen talous pysyisi puheenaiheena. Siitä olisi aamupalaverit, lukujen ympärille kiertyvät kehityskeskustelut ja teinin kanssa välttämätön iltapäivän popup-palaveri. Meidän perhe on toiminut ihan hyvin. Liian hyvin. Siksi sen toimintaperiaatteet täytyy muuttaa totaalisesti. Ympäröivä yhteiskunta on muuttunut vaikeaksi ja monimutkaiseksi, siksi yksinkertaisesti toimiva perhe tuntuu todella oudolta. Kun hallituskin haluaa muuttaa kaiken, ja kokeiluluonteisesti varmuudella huonoon suuntaan, perhekään ei voi millään jatkaa entisillä kuvioilla. Perhe on yhteiskunnan perusyksikkö. Se velvoittaa. Yhtiöittäminen tuo paperityötä. Keittiön pöydällämme on entistä useammin talouspaperin ja Pirkka-servettien lisäksi toisenlaisia, vähemmän imukykyisiä, talouspapereita. Kun perheen kaikki energia menee byrokratian pyörittämiseen, jää vähemmän aikaa riitelyyn! Suomessa ei ole enää pitkään aikaan haettu onnellisuutta, vaan asioiden toimivuutta paperilla, teoriassa. Kun perhe yhtiöitetään, tietyt asiat selkiytyvät. Kun meille nyt on oikeasti vaikeaa puhua tunteistamme, jätetään kokonaan puhumatta. Yhtiön pyörittämisessä olennaista on vain tasekirjat ja niiden täsmääminen. Samalla tavalla kuin taloyhtiön kokouksessa, satunnaiset itkut voidaan kuitata erityisherkän yksilön hysteeriseksi reaktioksi. Kun vielä tiedossa on, että Maikku on jo varannut ajan Rosen-terapiaan, asiaa ei kirjata kokousmuistioon. Käyttömaksut. Niitä olen joutunut pohtimaan paljon. Kyllähän ne tulevat ja valitettavasti vaikutus on kirpaiseva. Perheessämme esimerkiksi ruokaostokset on aiemmin hoidettu väärin niin, että se on ostanut kassin ruokaa joka on ehtinyt, kipaissut lähikauppaan. Sitten on syöty. Jatkossa perheyhtiömme ruokaostokset tehdään mahdollisimman hankalasti. Yhtiön strategisena johtajana tilaan jumalattoman kalliin mobiilisovelluksen yhtiömme jäsenille, jonka kautta yhtiön toimijat voivat siirtää toisilleen mielivaltaisesti määräytyviä asiakasmaksuja. Näillä maksuilla elintarvikkeet todella lopulta lunastetaan. Ellei joku ole jo siinä välissä kuollut nälkään. Minkäänlaista seurantaa tai paikannusta ei tule. Tietoturva ennen kaikkea. Ennen välittämistä ja huolenpitoa. Mitä enemmän innostun perheeni yhtiöittämisestä, sitä enemmän ymmärrän myös hallitustamme. Päässäni pörisee. Sanat ansaintalogiikka ja verosuunnittelu eivät ole enää minulle vain sanoja. Ne tuntuvat elämänkumppaneilta. En taida uskaltaa enää mökillekään. Ja hyvä niin. Siellä pian rauhoittuisin ja vaipuisin johonkin vanhaan ja muka hyväksi havaittuun. Nyt pitää lisätä kierroksia. Meidän kaikkien! Maallikkosaarnaaja Maasola

Veden alle Marko Röhr meni ensimmäisen kerran snorklaamalla. Merivoimissa Röhr palveli mm. sukeltajakoulun Mursu-aluksella. Nykyisin hän harrastaa vapaasukellusta. Tämän vesi-ihmisen tuorein työ on dokumenttielokuva Järven tarina, joka sai ensi-iltansa tammikuussa. Röhr sanoo olevansa luonnon kunnioittaja. Järvien pinnan alta, esimerkiksi Puulavedeltä, löytyy mm. 5000 vuotta vanhoja metsän jäänteitä. Samaan aikaan siellä näkyy merkkejä nopeista muutoksista. Tilanne ei ole hänestä kuitenkaan toivoton, sillä ihmisen toiminnalla on esim. suoja-alueiden avulla parannettu vesistöjen laatua. Elokuvatuottaja ja sukellusharrastaja Marko Röhr puhui Olga Ketosen kanssa veden painosta ja sukeltamisen kauneudesta Ihan pihalla -ohjelmassa 14.4.2016.

Kun farkuista ratkeaa sauma tai nahkatakin hiha tarttuu ovenkahvaan ja tulee palkeenkieli, on jäteastia helposti ensimmäinen ratkaisu, joka tulee mieleen. Väärin, sanoo espoolainen Annakaisa Kilpinen, Tuunaajamutsi - nimistä blogia kirjoittava yrittäjä, joka on tehnyt rakkaasta harrastuksesta, tuunaamisesta, itselleen ammatin. Annakaisa on sitä mieltä, että kuka tahansa meistä voi opetella hyödyntämään käytöstä poistettua tavaraa, oli kyse sitten niistä risoista farkuista tai vaikkapa rahkapurkin kansista. Ja syytä olisikin opetella, sillä ei meitä ihmisiä suotta kädellisiksi kutsuta. Meillä nimittäin on kädet ja jos ei niitä käytä, aivomme surkastuvat. Annakaisa Kilpinen opastaa Sanna Pirkkalaista tuunauksen saloihin.

Muoti! Akkojen hömpötystä eikä koske minua! Vaan ei auta pullikointi, kyllä koskee. Vaikka jalassa olisi vaan ne pieruverkkarit tai kulahtaneet kalsarit. Suomessa muotiteollisuutta ei kuitenkaan arvosteta, sanoo Kaikki kotona -ohjelman vieras Annamari Vänskä, Turun yliopiston muodintutkimuksen dosentti. Syytä olisi, sillä muotiteollisuus muodostaa neljä prosenttia maailman bruttokansantuotteesta. Annamari Vänskä kertoo mielikuvamme muodista olevan aika yksipuolisen. - Usein miellämme muodin koskemaan pelkästään huippumuotia, pukeutumisen arkista puolta ei pidetä muodin osa-alueena. Muoti on toisaalta huippumuotia, toisessa mielessä se on myös pysyvä rakenne, jonka läpi vaate kulkeutuu. Vaate on tiettynä aikana hyvinkin muodikas ja trendikäs, mutta aikanaan se kulkeutuu "muotiputken" läpi, ja tulee toisesta päästä ulos, jolloin se ei ole enää muodikas. Mutta sama vaate saattaa tulla vielä takaisin muotiin, tai muuttua peräti klassikoksi. Ruotsalaiset hoitavat muotiasiatkin meitä paremmin, heitä sopii kadehtia siitäkin. Miksi Suomessa muotibisnes ei kukoista kuten naapurimaassa? Annamari Vänskän mukaan muotiteollisuutemme on kehittynyt eri tavalla kuin Ruotsissa. - Ruotsin muodilla on pidempi historia kuin meillä. Toiminta on ollut kansainvälistä jo 1900-luvun alkupuolelta, jolloin yhteydet Ranskaan olivat tiiviit. Ruotsissa valtio myös panostaa muotiin enemmän kuin meillä. Heillä on valtiollisia elimiä, jotka tekevät taustalla työtä muotiteollisuuden edistämiseksi. Suomen muotiteollisuus on paljon nuorempaa, syntynyt vasta 50- ja 60 -luvuilla. Meidän vaateteollisuutemme oli pitkään sidoksissa idänkauppaan, jolloin suurin markkina-alueemme oli Neuvostoliitto. Neuvostokaupan hyytymisen jälkeen muotiteollisuuteemme on pikku hiljaa päässyt jaloilleen 2000-luvulla. Ruotsissa muotia ei ole pidetty kulttuurisesti marginaalissa, toisin kuin meillä. Suomea on pidetty enemmän arkkitehtuurin ja designin maana. Muotiala työllistää yksistään EU:n alueella yli puolitoista miljoonaa ihmistä, eikö tällaiseen miljardibisnekseen kannattaisi iskeä kiinni ja yrittää pysyä edes jollain lailla mukana kehityksessä? Turun yliopiston muodintutkimuksen dosentti Annamari Vänskä kertoo suunnittelijakoulutuksemme olevan kansainvälisesti ihan huippuluokkaa, mutta kaikki muu muodin infrastruktuuri puuttuu. - Koulutus on tässäkin asiassa kaikkein tärkeintä. Vaikka suomalaiset vaatesuunnittelijat ovat kansainvälisesti menestyneitä ja muotisuunnitteluakin on voinut opiskella jo vuosia, teoreettista muodintutkimusta ei vieläkään ole meillä mahdollista opiskella. Muualla maailmassa se on akateemisen maailman nouseva trendi. Kaikki kotona -lähetys kuultiin tiistaina 12.4.2016. Toimittajina Sanna Pirkkalainen ja Paula Jokimies.

Vasta kun viettää aikaa ulkomailla paikallisissa halpahalleissa, ymmärtää meidän suomalaisten hienon suhteen ämpäreihin. Oli sitten ilmainen tai rahalla hankittu, tyhjä ämpäri on aina lupaus jostakin. Se on myös rauhanele ja asuste. Meillä suomalaisilla on ainutlaatuinen suhde ämpäreihin. Ämpäristä on tullut aikojen saatossa kiinteä persoonamme jatke, parantavan yksinkertaisen tekemisen mahdollistaja. Sen terapeuttinen kansanterveydellinen merkitys aukeaa väläyksenä vain niissä hetkissä, kun jossain jaetaan ilmaisia ämpäreitä. Muovisammio käden jatkeena olemme heti täynnä energiaa, valmiina säntäämään omiin juttuihimme. Täytyy mennä ulkomaille asti, jotta näkisi kansamme kauniin laadun. Käväisin juuri Saksassa ja tieni vei kuin automaattiohjauksella paikalliseen halpakauppaan. Kun muut ruuvasivat takapuoltaan trendikahvilan pöytään erikoiskahvit kohti taivasta juipottaen, minä kuuntelin sydämeni ääntä ja laskettelin liukuportaita maan poveen paikalliseen halpahalliin. Taloustavaran paljoudessa katse harhailee. Samoin kuin Suomessa, huomasin jumittavani hyllyjen välissä pitkiä toveja miettimättä mitään. Tarvetta ei ollut. Vaivuin jonnekin, niiden kaikkien edullisten arjen mahdollistajien seassa. Suomalaisella miehellä ei ole tarvetta muuhun maksulliseen meditaatioon tai terapiaan, niin kauan kuin tämä temppu toimii. Saksalaisesta halpahallista oli vaikea löytää ämpäreitä. Ne olivat oudosti muiden käyttötarvikkeiden joukossa. Niitä oli vain muutamaa mallia. Niiden syvempää arvoa ei oltu ymmärretty. Saksalaisessa sekatavarakaupassa olin ainoa uros, joka piiritti ämpäreitä. Kukaan muu ei hiplannut niitä, tai mittaillut rauhallisen syvällä katseellaan. Kukaan paikallinen ei nähnyt niissä suurta mahdollisuutta, edullisen hinnan lisäksi. Ymmärrän meitä suomalaisia, jotka jonotamme ilmaista ämpäriä. Edessä jonossa saattaa olla satoja, mutta siihen täytyy luottaa, että riittää. Ämpäri on tässä digitaalisessa pörinässä riittävän yksinkertainen väline kuljettamaan totuutta. Täällä korpien keskellä ämpäri on aina täyttynyt, joskus vuotanut ylikin. Se muistuttaa jonottajaa jokamiehenoikeudesta. Joskus elämässä on köyhänkin saatava jotain ilmaiseksi, olkoon se ämpäri, näyttävän isokokoinen jota keittiön ovella emännälle heilutella. Tyhjä ämpäri on meille lupaus jostakin, mahdollisuus. Saamme itse päättää minkälaiseksi elämämme rakennamme. Muovinen sanko vihdoin käteen lyötynä on yksilönvapauden viimeisiä linnakkeita. Sen voi täyttää puolukoilla, sienillä tai kävyillä. Siirtyä vaikka lopullisesti markkinataloudesta keräilytalouteen. Siihen voi aina tehdä kiljusatsin, jos vaikka kieltolaki tulisi. Saisi ystäviä. Ämpärillä on edelleen hyvä kantaa vettä täällä tuhansien Järvisten maassa. Ja jos Järvinen joutuu yöpymään oudoissa olosuhteissa, laskiämpäri on aamuyöstä arvokkaampi kuin älykkäinkään puhelin. Meille suomalaisille ämpäri on enemmän. Se on rauhanele. Paikallisen heimon asuste, joka kädessä iloisesti heiluen kerromme mökkitien vastaantulijalle alle sekunnissa olevamme vaarattomia, hyvillä asioilla. Tässäpä suuri ero. Saksassa, ja muuallakin, on vaikea kuvitella kaikenkarvaisia huulipartaisia miehiä käyskentelemässä biergartenin takana punaiset ämpärit vilahdellen. Sen takia he eivät niitä halpahallissaan hiplailekaan. Suomalainen mies on sinut oman feminiinisyytensä ja maskuliinisuutensa kanssa. Siinä rajapinnalla heijaa punainen ämpäri. Vaikka metsän uumalta singahtava mies olisi tuntematon, jos hänellä on asusteenaan ämpäri, rauhan ilmapiiri jatkuu – ja vahvistuu. Kaupunkiympäristössä miehistä uhmaa pyöristävänä asusteena on yleistynyt heleänvärinen muovikassi, vaikka ämpäri olisi kävelykadullakin parempi. Jos tilanteet kärjistyvät, ämpäri käy myös häpeän hoitoon. Siitä tulee hetkessä anonymisaattori, kun sen laittaa päähän. Kun seuraavan kerran naurat ämpäriä jonottavalle ihmiselle, yritä hillitä itsesi - ja asetu jonoon. Maallikkosaarnaaja Maasola

Partiolaisten puheenjohtajan Anna Munsterhjelmin sudenpentuajassa olivat hauskinta metsäretket ja muuta tapahtumat, joissa oltiin ilman vanhempia. Aika opetti pikkupartiolaisen aiempaa rohkeammaksi, ylittämään itsensä. Kaikkien aikojen nuorin Suomen Partiolaisten puheenjohtaja uskoo, että nykypartio kasvattaa ongelmien ratkomiseen ja lisää luottamusta omiin kykyihin ja elämään. Puheenjohtajavalinnan yhteydessä jotkut suhtautuivat ehdokkaaseen epäillen iän (29) ja sukupuolen takia. Munsterhjelmin mielestä yhteiskunnassa tytöt joutuvat tekemään enemmän töitä kuin pojat osoittaakseen olevansa hyviä johtajia. - Johtajaksi kasvetaan, hän sanoo ja toivoo, että nykyistä useampi uskaltaisi haluta johtajaksi. Olga Ketonen - partiolaisnimeltään "Tilli" - jututti Suomen Partiolaisten puheenjohtajan Anna "Paronitar" Munsterhjelmiä Ihan pihalla -ohjelmassa 7.4.2016. Tästä audiosta on poisttetu alkuperäisessä lähetyksessä soitettu musiikki.

Kun vuoto on iso, siinä ei jättisiteetkään auta. Pitäisikö nyt haukkua rikkaita sikoja vai kaiken vääryyttä? Kaikkeen löytyy luonnollinen selitys. Maailma on jakautunut lopullisesti. Voisihan sitä äimistellä ahneita sikarikkaita ja niitä jotka saa murusia. Saisi pahan mielen. Kun kuvaa isontaa, näkee enemmän. Kyse on Suunnittelijoista, ja niistä toisista jotka eivät osaa suunnitella. Toiset vain ovat suunnittelijaluonteita. Heille elämä on näytön paikka. Suunnittelija harrastaa esimerkiksi tätä verosuunnittelua. Harrastamiseen liittyy aina intohimo, se mahdollistaa tuntien tuhraamisen, tehokkaan verosuunnittelun. Verojen kiertäminen on henkisesti palkitsevaa, koska se ruoppaa hajurakoa tavallisiin talleroihin, niihin joilla ei ole tarvetta edes yrittää puljata vähiä rahojaan. Verosuunnittelu tekee suunnittelijasta omasta mielestään paremman ihmisen. Hän osaa optimoida hyötynsä, suhteessa laiskojen ja köyhien muuhun maailmaan. Pankkitilien ryhdikkäästi kohenevat saldot pitää tarkistaa kaksi kertaa viikossa, jotta niiden narsismia ruokkiva vaikutus kumuloituu kantajan hymyksi asti. Suunnittelija elää elämäänsä suunnittelemalla. Tätä ei meinaa tämmönen järvisuomalainen roiskeläpän lämmittäjä muistaa. Esimerkiksi perhesuunnittelu lähtee suunnittelijalla liikkeelle jo lukiossa. Rumimmat tytöt raakataan mielestä pois hyvissä ajoin ennen vanhojen tanssia. Köyhien perheiden tytöt saavat mulkaisun. Tämä on training camp. Yliopistossa lopullinen puolison valinta clousataan, kun unelmapuoliso on suunniteltu ja taustasidonnaisuudet, eli appiukon varallisuus, selvitetty. Rikkaus on asenne. Rikkaalla ihmisellä aika riittää kaikkeen. Köyhällä aika menee ohi. Sama ihminen tekee saman päivän aikana helposti verosuunnittelua ja perhesuunnittelua. Kun puolison kanssa harjoitetaan perhesuunnittelua, kokoukset ovat määrämittaisia. Kolmessa vartissa ehtii hyvin luoda kehyksen lapsien lukumäärästä, tulevista syntymävuosista ja sukupuolista. Näin suunnitellussa aikataulussa ilmestyvän pikku-petterin jalkapallotreeneistäkin voi suunnitella osan ja merkata kalenteriin. Takaako perhesuunnittelu onnen? Jos anoppi sattuu kysymään, niin sovitaan että takaa. Haasteellistahan se on - varsinkin jos ei ehdi juoksemaan vieraissa, ja se se vasta monenlaista suunnittelua vaatiikin. Suunnittelija elää jumalattoman vanhaksi. Hän hallitsee ruokavalion suunnittelun. Hänen kätensä ei dippaa samassa pakastealtaassa kuin huono-osaisen. Hänen ruokaympyränsä on täydellinen. Köyhällä ruokaympyrät on silmissä, nuo sameat vadit tyhjyyttä tirskuen. Eläkepäivien suunnittelu on suunnittelijalle himohommaa. Portugali vai kali-kali täällä pohjoisessa? Säilyttääkö kiinteät asunnot Suomessa ja missä kaupungeissa? Eläkesäästäminen hoidettu! Onneksi työnantaja teki oman osuutensa ja suunnitteli miljoonien lisäeläkkeet. Suunnittelijalla on suunnittelu verissä. Siitä saattaa kärsiä sivullisetkin. Kun pysyisikin nätisti vaikka isomman auton vaihtamisen suunnittelussa, mutta ei. Hän saattaa tälläkin hetkellä suunnitella kavereineen jonkun puoluejohtajan ja pääministerin vaihtamista. Eikä se siihen jää. Siis. Kun näen nykyään verosuunnittelijan, en näe vain ahnetta sikaa, näen toisenlaisen ihmisen. Nyt täytyy enää toivoa, että vielä maailmasta löytyvä demokratia valuu hyviin hetkiin. Että niitä saavat kaikki. Vaikka monenlaista voi suunnitella, omaa elämäänsä ja onneaan ei sittenkään. Rakkaus ja hyvyys voi osua kohdalle, vaikka ei olisi suunnitellut mitään. Ei olisi osannut. Suunnittelijatkin saavat vielä huomata, että elämä on yksi. Se yllättää meidät, ja suunnitelmat, ne hatarasti luonnostellutkin, menevät uusiksi. Maallikkosaarnaaja Maasola

Kirjailija ja opettaja Tommi Kinnunen kirjoittaa, koska haluaa kertoa tarinoita. Hänen kaksi romaaniaan, Neljäntienristeys ja Lopotti, ovat olleet lukumenestyksiä. Miten syntymäseuduilla Kuusamossa kirjailijan teokset on otettu vastaan? Kokeeko hän onnistuvansa, jos saa jonkun tarttumaan kirjaan ensi kertaa? Tommi Kinnunen oli Olga Ketosen vieraana Ihan pihalla -ohjelmassa 31.3.2016.

Kummalla puolella liukuportaissa kuuluu seistä? Sanotaanko tuntemattomille päivää? Suomi on täynnä kirjoittamattomia sääntöjä ja tapoja, jotka eivät ole yksiselitteisiä kantaväellekään. Saati kun edetään naisten ja miesten väliseen kanssakäymiseen. Kaikki kotona -lähetyksessä seksologi Tarja Pölkki kertoi, miten näistä asioista puhutaan uusille tulijoille. Toimittajana Paula Jokimies. Tarja Pölkki pitää maahanmuuttajille kursseja tapa- ja seksuaalikasvatuksesta. - Opetan heille tapakasvatuksen aakkosia, miten toisen ihmisen kanssa toimitaan, niin ettei tietoisesti loukkaisi häntä. Korostan heille myös sitä, että heillä on oikeus luoda myöskin omat rajat, ettei tule itse loukatuksi. Pölkki kertoo saaneensa kantasuomalaisilta kritiikkiä koulutuksistaan. -Älä kuvittele Pölkki, että pystyt muuttamaan monien tuhansien vuosien mukanaan tuomia tapoja ja kulttuuria, he kommentoivat. Heille vastaan, että minulla ei ole pienintäkään aikomusta muuttaa heidän kulttuuriaan, mutta voin kertoa heille, miten täällä Suomessa toimitaan. Suomalaisille opetetaan, että vierasta ihmistä katsotaan silmiin ja hymyillään, jos ollaan ystävällisissä aikeissa liikkeellä. Vaan tämäpä ei päde kaikkialla maailmassa, jos vastakkain ovat mies ja nainen. Jos suomalainen nainen nätisti hymyilee, tämä ei ole kutsu, vaan tarkoittaa pelkästään että ollaan ystävällisiä. Se on vain ja ainoastaan viesti kohteliaisuudesta. Pukeutumisemme muuttuu radikaalisti vuodenaikojen mukaan ja tästä aiheesta Pölkki keskustelee laajasti koulutuksissaan. - Kun säät lämpenevät ja bikinikausi alkaa, puoli metriä kangasta ympäriltämme häviää johonkin. Vaikka nainen näyttäisi puolialastomalta, hän ei provosoi sillä millään tavoin raiskausta. - Olen myös sitä mieltä, että meidän pikkaisen pitäisi miettiä, kuinka vähissä vaatteissa kuljemme. Onko se nättiä, että peppuvako näkyy? Voin kuvitella, kuinka tämä näky hämmentää, niin ulkomaalaistaustaista kuin suomalaistakin.

Politiikan toimittaja Jari Niemelä on tehnyt töitä radiossa 40 vuotta. Radioura alkoi jo vuonna 1973, kun hän teki freelancerina radio-ohjelmia. Mutta kun kaikki freenlance- ja määräaikaissuhteet lasketaan yhteen vakinaiseen työuraan, niin laskennallisesti tasan 40 työvuotta on kertynyt tiistaina 29.3.2016. Politiikan toimittajana hän on ollut kolmisenkymmentä vuotta. Ajantasan toimittaja Aki Laine yllätti Jari Niemelän merkkipäivänä haastattelulla ja ääninäytteillä.

Kesäkunto on ymmärretty väärin. Jotta voisimme, täytyy muistaa talvikunto. Mitä tuo pimeys meidän kunnolle aiheuttikaan, vei melkein toimintakyvyn. Vielä ehdit kesäkuntoon. Sanovat, joka puolella. Olen ennenkin pohtinut tätä. Varmasti monella on olemassa talvikunto ja kesäkunto, jos karkeasti katsotaan. En suostu uskomaan, että kyse olisi pelkästään lihallisista asioista. Siihen ihminen on liian monimutkainen. Rasvaprosentti ei kerro meidän kunnosta paljoakaan. Kehonrakennus tuntuu liian yksinkertaiselta. Pakotat aluksi itsesi salille ja kierrät lappusen avustuksella tarvittavat vehkeet. Parin viikon päästä olet jo sen verran koukussa, että et kyseenlaista tätä ajanhukkaa mitenkään. Ensin lihakset alkavat tuntua, sitten näkyä. Kaverisi ei niitä huomaa. Semmosella jotkut kuvittelevat tulevansa Kesäkuntoon. Se on suorastaan kesän halventamista, kun väkisin luodaan kollektiivista kuvaa siitä, että rumilla metallihäkkyröillä saavuttaa ihminen Kesäkunnon. Suomessa valo on ainutlaatuinen ja sitä on tarjolla rajoitetun ajan. Jokaisessa lämpimässä heinäkuisessa aamussa on häivähdys kuolemaa. Aurinko paahtaa niin urku auki, että tietää jo itsekin nyypähdyksen lähestyvän. Ihminen ei meinaa ehtiä mukaan. Jos ihminen lukee vahingossa lehtiä ja hankkii lainausmerkkikesäkunnon, siitä seuraa vain huonoa. Viivyt salilla koko ajan pidempään, alat vaikuttaa itsekkäältä. Perheenjäsenesi seuraavat kun urheilukassisi liikkuu edestakaisin. Kolmen kuukauden sokerilakko tekee sinusta niin kireän, että ei tarvitse edes takapuolesta erikseen koittaa. Ja kun kesä vihdoin saapuu, kaikki on tuomittu epäonnistumaan. Kunto-ohjelma oli sen verran tiukanlainen, että et suo itsellesi tänä kesänä kovin montaa jäätelöä. Saatat löytää itsesi surauttelemasta vihannespirtelöitä, kun muut grillaavat rennonletkeinä. Kuka nyt haluaisi heti pilata kesäkuntonsa, tuskalla hankitun, ajattelet. Oikeasti kesäkunto ei tarkoita pienempää vatsaa, jota saunassa hipelöidä. Se ei myöskään tarkoita viistossa valossa erottuvia lihaksia. Suomalaiselle kesäkunto ja talvikunto ovat kaikenlaista toimintaamme määrittäviä monimutkaisia henkisiä asioita. Moni menee talvikuntoon jo lokakuun lopulla. Ei tarvitse edes ryypätä itseään huonoon kuntoon, huono kunto tulee itsestään vähenevän valon ja loskan kylkiäisenä. Talvikunto tarkoittaa yllättävän monelle toiseksi muuttumista. Talvikunnossa saattaa erakoitua. Suklaata ja pakastepitsaa menee paljon kehon muokkaukseen. Itku odottaa lupaa tulla. Talvikunnossa järkyttävä väsymys on normaali olotila. Televisio on päällä, kunpa olisi itsekin. Kesäkunto on vaikeammin sanottu. Kesäkuntoon saattaa päästä vaikka lihoisi tälläkin hetkellä kaksi kiloa viikossa. Se on parhaimmillaan, kun se yllättää. Kesäkunto on kuntoa, oloa, jossa voima virtaa vaihteeksi sisäänpäin ja tulevaisuus tuntuu tarjoavan mahdollisuuksia. Kesäkunto on jotain sellaista, joka näyttää sinut itsellesi ja muille uudessa valossa. Joku huomaa sinun hymyilevän, sitten haluat mennä jonnekin. Kun ihminen päästää irti suorittamisen pakosta, vaikka vain hetkeksi, hän saattaa löytää itsensä kesäkunnosta. Kesäkunnossa tittelit ja ammatilliset saavutukset menettävät merkityksensä. Lämpö haihduttaa ne. Silläkään ei ole väliä paljonko saat palkkaa vai saatko. Ihminen on arvokas, kun se pysähtyy ja yrittää olla liikkumatta nautinnon keskellä. Laiturin alla on elämää. Kesäkunto on yksilöllinen saavutus. Toisille se on euforiaa pimeässä saunakamarissa, toisen on pakko pissiä luontoon. Vaatetuksen määrällä ja paljaan lihan vilahtelulla ei ole mitään tekemistä oikean kesäkunnon kanssa. Olen nähnyt Tammelan torilla heinäkuun kuumimpana päivänä Dave Lindholmin talviturkki päällä. Jos saan arvata, hän oli täydellisessä kesäkunnossa. Maallikkosaarnaaja Maasola

Mitä vanhempi on valmis tekemään lapsensa puolesta? Empimättä sekuntiakaan suurin osa vastaa "Ihan mitä vain". Jos vain jotenkin lastaan voi auttaa, vanhempi venyy ja taipuu. Eikä läheskään kaikilta edes kysytä, mitä olisit valmis tekemään. Sitä vaan tekee kun on pakko ja yleensä arki rullaa eteenpäin, vaikkei elämä olekaan sellaista, miksi sen kuvitteli. Erityislapsen vanhempi on ritari ilman haarniskaa kahlatessaan byrokratiasuossa ja pykäläviidakossa. Kaikki kotona -lähetys puhui erityislapsista ja heidän vanhemmistaan. Vieraina Leijonaemot -yhdistyksestä Merja Rukko ja Kai Laitinen. Merja Rukolla on kolme lasta, heistä tytär Anna on ollut paljon julkisuudessa. Hänet tunnetaan nuorena, joka koruillaan kerää rahaa Lastenklinikalle. - Anna sairastui syöpään vuonna 2008 ja on onnekkaasti syövästä selvinnyt. Annalla on 8-vuotias näkövammainen pikkuveli. Keskimmäinen lapsi on "vain tavallinen teini". Merja Rukko toteaa, että jokaiselta vanhemmalta löytyy se sitkeys ja voima puolustaa oman lapsen oikeuksia, kun sellaiseen tilanteeseen joutuu. Siinä ei muita vaihtoehtoja silloin ole tarjolla. Jokainen venyy hämmästyttäviin suorituksiin, ihan vain rakkaudesta omaan lapseensa. - Kun lapsi sairastuu vakavasti, koko perheen elämä mullistuu. Ensin tulee shokkivaihe, sitten sopetuminen tulee tietyllä kaavalla. Tasoittumisvaiheen aikana erityisyydestä tulee tavallista. En edes voi kuvitella, millaista meidän perheen normaali arki olisi, ilman omaa "näkkäripoikaamme". Kai Laitisella on kaksi lasta, 7-vuotias Jessica ja erityisen ihana kuusi vuotta täyttävä Joonatan, joka potee jonkinasteista mikrodeleetiota, ja on kehityksessä jäljessä, 3-vuotiaan tasolla. -Joonatanin sairaus on hyvin harvinainen ja meillä ei ole paljoakaan taustatietoa sairaudesta, joten elämme päivän kerrallaan. Vuoden alussa saimme tietoomme toisen henkilön Suomessa, jolla on sama sairaus, maailmanlaajuisesti heitä on noin 200. Merja Rukko kertoo Leijonaemo -vertaistukiryhmien kokoontuvan kuukausittain monella paikkakunnalla, ympäri Suomea. -Jokainen voi kertoa vertaistukiryhmässä omasta tilanteestaan, juuri sen verran kuin haluaa. Asiat, joista siellä keskustellaan, myös jäävät sinne. Siellä kenenkään ei tarvitse esittää mitään, pitää kulisseja yllä. Kai Laitinen on innoissaan siitä, että Leijona-isillä on myös omia tapaamisia. Näissä tapaamisissa tunteiden näyttäminen on ihan sallittua, itkeminenkin. Saman kokeneet ymmärtävät toisiaan.

Järkyttävät tapahtumat Brysselistä ovat vyöryneet television välityksellä olohuoneisiimme. Kuvatulvalta ei pienen lapsen silmäkään voi välttyä. Miten aikuisellekin käsittämätöntä terroritekoa voi selittää lapselle? Kaikki kotona -lähetyksen Paula Jokimies ja Sanna Pirkkalainen kysyivät vinkkejä Mannerheimin lastensuojeluliiton ohjelmajohtaja, psykologi Marie Rautavalta. Marie Rautava korostaa aikuisen levollisen ja rauhallisen käytöksen merkitystä, kun asiaa lapsen kanssa käydään läpi. - Tosiasiat voi kertoa ja edetä sen mukaan, mitä lapsi asiasta tietää tai kysyy. Dramatisointia kannattaa välttää ja sitä että lapsen turvattomuuden tunne lisääntyisi. - Lapselle voi reilusti kertoa, että myös äidin on vaikea ymmärtää, miksi joku haluaa aiheuttaa muille pahaa. Lisäksi voi sanoa, että nämä asiat tutkitaan ja poliisi selvittää, ketkä ovat pahojen tekojen takana.

Maailma on muuttunut niin kovaksi, että nyt on etsittävä tosissaan pehmeitä vastakappaleita. Hiljainen viikkokaan ei ole enää hiljainen. Apuun tulee onneksi - pupulismi. Juuri nyt maailma kaipaa pehmeitä asioita. Kun jonnekin sattuu, siihen pehmeää. Kuhmun saanut kallo huutaa villasukkaa väärään päähän. Jos sattuu sisällekin, pää pitää työntää kokonaan äitin syliin. Ja jos oma kieli on niin terävä, että sillä satuttaa ulkopuolisiakin, siihen auttaa vain jonkun toisen pehmeä ja tunnelman taittava viisas sana. Näin pääsiäisviikolla maailma kaipaa - pupulismia. Pupulismi on yllättävän vähän käytettyä toimintaa. Kun ottaa huomioon, että sillä pyritään hyvään mieleen ja iloisempaan huomiseen. Pupulismilla kansaa kiihotetaan ostamaan liikaa herkkuja ja varaamaan aikaa läheisilleen. Taitava pupulisti saa puhuttua perheen isänkin pääsiäissunnuntaina kolmen vartin kävelylle, vaikka normiolosuhteissa tämä jäisi katsomaan väkivaltauutisia ja nyrkkitervehdyksiä. Pupulismissa käytetään iskulauseita, joilla tavoitellaan laajaa yhteisöllistä kevätmieltä. Nämä iskulauseet jäävät mieleen pörisemään. Ne pehmentävät oloa ja blokkaavat aivoista ulos ympäristölle haitallisia ajatuksia. Usein pupulistiset iskulauseet suunnataan aikuisille, koska he kuitenkin päättävät mihin pääsiäisenä mennään ja millä budjetilla. Pupulisti ei lakkaa toistelemasta: ”munarikasta pääsiäistä”, ”äiti vaatii töhnämunan” ja ”pashaa paketissa”. Niin kuin soidintanssissakin sulat ovat tärkeät pyrstössä, niin tässäkin on totta toinen puoli. Pitkiin pääsiäispyhiin moni onnistuu sovittamaan myös sen tärkeän sovituksen, hiljaisen viikon odotetuimman mykkäkoulun – temppuradan. Sitten ei vähään aikaan ruinata. Pupulismi esittää usein asiat uudenlaisina ja raikkaina, mutta pohjimmiltaan pupulismi on konservatiivista ja johtajakeskeistä. Mämmituokkonen ostetaan aina, vaikka se löytyisi aikojen saatossa yläritsiltä avaamattomana. Jeesusta käytetään mielessä, vaikka sitä ei ääneen lausutakaan. Äiti herää kolmantena päivänä tunteeseen, että kyllä tämä pupujuhla on sitten vuoden paras juhla! Mikä on pupulismin syvin olemus? Mikä tekee siitä juuri nyt ismeistä kaivatuimman? Pupulismissa on kyse ihmeestä. Siitä, miten kaikki on mahdollista, jos yhdessä uskomme siihen. Esimerkkinä tämä rusoposki, ristiturpa, pörheä rusakko – pääsiäispupu. Perinteisissä monisatavuotisissa tarinoissa tämä pupu ei pelkästään tuonut korissaan munia lapsille, vaan alkoi myös itse munia. Siis jänis. Vaikka se on nisäkäs! Siinä ollaan ihmeen äärellä. Pupusta tuli hedelmällisyyden symboli. Kaikki tietävät kuinka puput lisääntyvät tohinalla, mutta sen lisäksi ne pääsiäiskertomusten mukaan ehtivät vielä muniakin. Hautoa, ja riemastuttaa lapsia. Pupulismi tarjoaa siis lohdullisempaa maailmankuvaa. Aina syntyy uusia tänne. Toivottavasti meitä viisaampia, toisia ymmärtäviä, rauhaa rakastavia. Pääsiäinen on tietenkin pupulistien suosikkijuhla. Siinä on jotain aitoa valoa. Pääsiäisenä pupulisti iloitsee vilpittömästi, jos kansanjoukot pysyvät kotonaan ja ovat vain rauhassa. Pääsiäisenä ei tarvitse olla kännissäkään. Pupulismiin kuuluu syvä ymmärrys sanojen voimasta. Joskus ei tarvitse sanoa kuin: et olis Pupu aina noin pahalla tuulella. Jos ihme taas tapahtuu, Pupu tulee kainaloon. Maallikkosaarnaaja Maasola

Ulkomaantoimittaja, tietokirjailija, vieraileva journalistiikan professori Rauli Virtanen keskustelee Olga Ketosen kanssa maailman tilasta. Virtanen seurasi Yhdysvaltain presidentinvaaleja ensimmäisen kerran vuonna 1972. Republikaanien ehdokkaaksi tänä vuonna pyrkivän Donald Trumpin aikeita hän pitää niin huolestuttavina, että vaalien aikainen seuranta on tällä kertaa paikallaan. Syyrian tilanteesta hän sanoo pitävänsä "meteliä" sosiaalisessa mediassa. Kriisi on hänestä Euroopan kollektiivinen epäonnistuminen ja häpeä. Hän arvioi, että vuosi sitten mutaisen Idomenin pakolaisleirin olot olisivat nostattaneet kovan hälyn, mutta nyt mielipiteet ovat kovettuneet. Rauli Virtanen arvelee olevansa elävä todiste siitä, että ujo ja pelkäävä pikkupoika voi muuttua. Siitä hän kiittää ulkomailla oloa ja vieraisiin ihmisiin tutustumista. Suomalisille medioille hän saarnaa suomalaisten kirjeenvaihtajien tarpeellisuudesta. Keskustelu kuultiin alunperin Ihan pihalla -ohjelmassa 17.3.2016

Jyväskyläläinen Harri Väisänen on toiminut syöpään sairastuneiden tukihenkilönä pitkään. Väisäsellä on myös omakohtaista kokemusta sairaudesta. Mies tietää, että syövästä ei edelleenkään aina avoimesti puhuta ja sairautta saatetaan salata jopa lähiomaisilta. Harri Väisänen oli Yle Jyväskylän iltapäivälähetyksessä vieraana ja häntä haastattelivat Riika Raitio ja Heli Kaski:

Tiedätkö sen tunteen, kun yllätät itsesi jäkättämästä lapsille juuri siitä asiasta, josta äiti aina sinulle jäkätti ja josta päätit, että minä en ainakaan koskaan aikuisena marmata moisesta asiasta omalle jälkikasvulle? Tai kuinka ihnhosit nuorena sitä, että äiti ja isä pitivät mykkäkoulua riidan päätteeksi ja päätit, ettet koskaan moiseen sorru, vaan asiat puhutaan halki-poikki-pinoon heti, kun riita leimahtaa. Ja silti olet ollut jo pari päivää kotona hiljaa, kun ei tuo toinen taaskaan ymmärrä pyytää anteeksi…. Kotoa saatu parisuhteen malli istuu meissä tiukassa ja varsinkin riitatilanteessa on helppo mennä sen taakse piiloon: en minä osaa, enkä tiedä toista tapaa, kun meillä kotona aina toimittiin näin. Kaikki kotona -lähetys puhui iseistä, äidistä ja lapsista, menneen suhteesta nykyisyyteen ja kaiken keskiössä olevasta parisuhteesta ja perhe-elämästä. Vieraana oli mm. eroryhmiä vetävä parisuhdekouluttaja, tietokirjalija Marianna Stolbow. Toimittajina Sanna Pirkkalainen ja Paula Jokimies. Marianna Stolbow kokosi Vanhempieni kaltainen kirjaansa kertomuksia eri-ikäisiltä ihmisiltä. Monet naiset puhuvat kirjassa kosketuksen puutteesta, joka jatkuu yli sukupolvien. Jos kotona ei koskaan osoiteta hellyyttä, eikä tunteiden näyttämistä, kasvaako tällaisen perheen lapsista pidättyväisiä ja häveliäitä aikuisia vai voiko tällaisesta maasta ponnistaa tunteissaan avoin ja räväkkä ihminen? Stolbown mukaan myös tällaisesta maaperästä voi kasvaa avoin ihminen, jos vain suivaantuu riittävän ajoissa kotona vallitsevaan systeemiin. - Monissa perheissä lapsille kyllä osoitetaan hellyyttä, mutta puolisolle ei. Vaikeaa on opetella täysin uusi parisuhdekoodisto, jos et ole koskaan kuullut positiivista, kaunista, rakkaudellista puhetta ja hellä kosketuskin on puuttunut. - Parisuhteen alussa koskettelu on yleistä, mutta etääntymistä voi tapahtua vuosien myötä. Jos tajuat, että vaaravyöhykkellä mennään, älä hukkaa hipaisua. Arjen pikku koskettelua pitää opetella "siedätyshoidolla", vaikkapa käden hipaisulla ohi kulkiessa. Molempien pitää ymmärtää, että koskettelulla on merkitystä; keittiöpyyhkeellä hutkiminen ei edesauta siedätystä.

Onko nyt närkästyjien aika? Mikä Suomea vaivaa? Mistä me löytäisimme lisää ideoita? Marko Miettisen vieraana Ihan pihalla -ohjelmassa Hupparihörhö, sarjayrittäjä ja start-uppien puolestapuhuja Sami Kuusela. Kuusela kertoo yrityksensä nimen Hupparihörhö syntyneen EVA:lle kirjoitetusta pamfletista "Hupparihörhö ja bisnesmies". - Tämä kirjoitus oli hätähuuto isojen firmojen ja start-uppien yhteistyön puolesta. Jenkeissä Piilaaksossa isot firmat skannaavat koko ajan ympärilleen, etsien nerokkaimpia pikku porukoita ja tekevät niiden kanssa yhteistyötä tai sijoittavat niihin. Suomessa tälläista toimintaa ei silloin ollut laisinkaan. Väitteet Suomen yrittäjävastaisesta ilmapiiristä saavat Kuuselan tuohtumaan. Hän syyttää yrittäjäjärjestöjä negatiivisen sanoman levittämisestä. - Tutkimusten mukaan Suomessa on hyvin yritysmyönteinen ilmapiiri, yksi maailman myönteisimpiä paikkoja perustaa yritys. Muistelen, että 87 % suomalaisista suhtautuu erittäin myönteisesti yrittäjyyteen. "Suomen kommunistisin liikkeenjohdon konsultti", kuten Kuuselaa myös kutsutaan, tunnustaa olevansa erittäin vahva hyvinvointivaltion puolustaja. - Rakastan verotusta. On upeaa, että Supercellin menestyjät Paananen ja Kodisoja kertovat maksavansa mielellään veroja Suomessa, koska ovat myös niin paljon meiltä saaneet. Kuusela kehuu yhteisöpalvelu Facebookin perustaja Mark Zuckerbergia, joka on saanut ihmiset lähemmäs toisiaan. - Kun räntäsateisena päivänä istun bussissa ja vieressäni istuu väsyneitä ihmisiä, puhelimeni ruudulla tapahtuu paljon enemmän ja kiinnostavampaa, kuin bussin sisällä. Näyttöruudussani on ihmisiä, jotka merkitsevät minulle jotain. Olemalla heidän kanssaan interaktiossa, saan sosiaalisesti paljon enemmän aikaan, kuin olemalla väkinäisesti viereisen tyypin kanssa sosiaalinen. Some on tänä päivänä todellisuutta, joka rikastuttaa elämäämme. Uuden maailman menestyjän on junttia säilyttää kaikki tienattu raha itsellään, laukoo Kuusela. - Asiat ovat muuttuneet, enää ei rahaa haudota, vaan pistetään kiertämään. Start up -maailmassa jos yrittäjä myy yrityksensä ja tekee sillä hyvän potin, hän myös pistää ainakin osan rahasta sijoituksina toisiin yrityksiin.

Vuosi sitten Kansallisoopperan kuorossa laulava nuori tenori Simo Mäkinen jäi virkavapaalle päätyöstään ja lähti Jyväskylään tekemään Don Giovanni -oopperaa. Samaan aikaan Jyväskylä Oopperan pr-päällikkö Elina Lillstrang etsi sopivaa koekaniinia Arts In Business –projektiin, jossa oli tarkoituksena kokeilla, kuinka taidetta ja liike-elämää voitaisiin yhdistää. Kun Simo ja Elina sitten löysivät toisensa, tuli tenorista myös tutkimusmatkailija: hän lähti tutustumaan yhdeksään yritysjohtajaan ja hakemaan bisnesoppia omalle taiteilijan uralleen. Nyt Simo Mäkisellä ja Elina Lillstrangilla on unelma: luovuuden kansanliike. Toimittajana on Marika Paaso.

Johanna Janhonen on sosiaalisen median asiantuntija, kouluttaja, bloggaaja, wikisti ja wikipedisti Lievestuoreelta. Hän kertoo, että esimerkiksi nettitietosanakirja Wikipediaa lukiessa ei ehkä tule ajatelleeksi, että kuka tahansa voi tuottaa sinne sisältöä. Janhonen vinkkaa, että jos artikkeleiden tiedot arveluttavat, niin historia välilehdeltä löytyvät merkinnät viimeisimmistä muokkauksista ja muokkaajista. Johanna Janhonen vieraili Radio Suomen iltapäivälähetyksessä tiistaina 8. maaliskuuta. Haastattelussa puhuttiin Wikipedian lisäksi sosiaalisesta mediasta ja verkon parhaista puolista:

Räpäytäpä silmiäsi kaksi kertaa. Melko lyhyt aika, vai mitä? Siinä ajassa Anita Mäkelän kilpa-auton nopeus on kuitenkin kiihtynyt jo sataan kilometriin tunnissa. Kolme sekuntia lisää ja mittari näyttää jo viittäsataa. Puhutaan sellaisista vauhdeista ja lukemista, että maallikon on niitä vaikea käsittää, mutta Mäkelälle ne ovat tuttua kauraa, sillä hän on harrastanut kiihdytysajoa jo liki 30 vuotta. Kolme Euroopan mestaruutta. 12 maanosan nopeinta aikaa, ennätyslukemat 504 km/h ja 3,87 sekuntia. Vuoden autourheilija vuonna 2015, ensimmäisenä naisena kautta historian. Meriittilista on pitkä ja komea, mutta silti Mäkelän on vaikea puhua itsestään huippu-urheilijana. Tai ainakaan hän ei halua puhua itsestään ammattiurheilijana, sillä elanto tulee omalta tilalta, kiihdytysajot ovat vain harrastus. Harrastus, jossa on mukana 15 hengen tiimi, matkaan lähdetään kahdella puoliperävaunurekalla ja kisamatkat vievät Mäkelän tiimeineen ympäri Eurooppaa. Kiihdytysauton polttoaine on suurimmaksi osaksi nitrometaania, nestemäistä räjähdysainetta. Ja sitä polttoainetta on Anita Mäkelän takana tankissa jopa 60 litraa, kun hän istahtaa autoonsa starttia varten. Mutta silti Mäkelää ei pelota. Jos pelottaisi, hän ei omien sanojensa mukaan voisi ajaa. Vauhtileidi Anita Mäkelän luona Vilppulassa vieraili Sanna Pirkkalainen.

Mitä pitää saada pakettiin, sehän se on kuumottavin haasteemme. Kilpailukykypakettien pitäisi ottaa mallia parhaasta - äitiyspaketista. Vaikka täydellinen ei ole sekään. Suomi oli ennen sopimusyhteiskunta. Tarkoitti, että sopimuksia saatiin tehtyä. Nyt ummetukseen saattaisi auttaa se, että asiat nähtäisiin pienessä mittakaavassa. Toukan kokoisessa. Kilpailukykypaketti ja kannustinpaketti ovat yhtä huonoja sanoja kuin yhteiskuntasopimus. Eivät kerro mitä ovat syöneet ja mitä aikovat syödä. Paketit saisivat ottaa mallia äitiyspaketista. Se on tunnustettu ja toimivaksi havaittu, jo suunnitteluvaiheessa. Äitiyspakkaus on Kaikki pienoiskoossa, siinä on selitetty elämän edellytykset. Mitä avuton tarvitsee ja mitä ei. Mikä tuntuu hyvältä. Se mikä ei, jääköön pois. Kaikki on kiteytetty 56 tuotteeseen. Miten äitiyspaketti, kaikkien rakastama ja setienkin arvostama, saatiin koottua? Kela sen kokosi itsenäisesti maalaisjärkeä ja lämmintä tunnetta sekoittaen, etunenässä tarvittavan ajatteli loppuun asti joku Johanna. Rahat laskettiin etukäteen, kun budjetti tiedettiin. Haluttiin laatua ja kannustavuutta, ripaus iloakin, huomaan, mitä nyt itse tavaraa kauempaa tarkastelen. Lisäksi kuunneltiin perheiden toiveita. Siis niiden, kenelle pakettia oltiin kasaamassa. Ei se sen vaikeampaa ole, työmarkkinajohtajat! Vaikka perheiden toiveita kuunneltiin, kirkkaimpana loisti ajatus, että tärkeintä on saada paketti ajoissa kasaan. Kaikkien toiveet eivät toteudu, enemmistö kuitenkin välttyy intohimot salpaavalta pahalta mieleltä. Esimerkiksi viime vuoden uutuus kuolahuivi sai niin innostuneen vastaanoton, että se päätettiin säilyttää. Joku oli varmasti Kelan kahvipöydässä sitä mieltä, että kuola saa jatkossa valua kumpareissa kohti napaa, käytetään sekin raha johonkin hienompaan kokonaisuuteen, vaikka lihavampaan makuupussiin. Mutta siellä se kuolahuivi on ja tuntuu käyttäjän arjessa. Miksei miehille lähetetä kuolahuiveja? Ainakin minä kuolaan yön aikana kolmasosan tyynystäni läpimäräksi. Kun ikääntyy, kaikki nahka antaa myöten, myös suun pielusta. Se on ajatuksena mukava, että joku toinen on ajatellut ja koonnut kaikki valmiiksi setiksi. Mutta. Vaikka äitiyspakkaus on lähes täydellinen ja se pitäisi todella postittaa viipymättä Sipilälle, Lylylle ja Häkämiehelle oppimateriaaliksi, se kompastuu tänä vuonna. Se unohtaa miten yksilöllisiä me kaikkein syvimmissä tarpeissamme olemmekaan. Se käsittelee vastasyntynyttä lasta osana massaa, niin kuin yhteiskunta meitä käsittelee. Se sortuu stereotyyppiseen holhoamiseen ja turvallisuuden tunteen tuoteajatteluun. Äitiyspakkauksessa on virhe. Tarkoitan tietenkin uuden äitiyspakkauksen unilelua. Paketista löytyy nössönnäköinen pupuhahmo, joka muistuttaa kansainvälisestä teollisuudesta. Se on nukkuvinaan. Niin kuin markkinavoimat. Ei ne nuku. Unilelua on kuulemma toivottu kovasti. Kuka on!? Aikuiset tietenkin. Niin, eivät loppukäyttäjät – oman elämänsä rakentajat. Tämä kaikki kertoo miten ajattelu on lyhentynyt. Se on surkastunut kuin tiskipöydälle unohdettu napanuora. Unilelu on pienen ihmisen tärkeä turva. Enemmän kuin mikään lelu. Siihen projisoidaan paljon, se antaa turvaa, ja tuoksuu jo kohta tutulta. Kyllä kai petikaverilla jotain väliä on? Ja sitten Kela jakaa joka vuosi 40 000 samanlaista unilelua. Mitä se pupu tekee tuon ikäluokan psyykelle? Jos isi on väsynyt ja survoo tuon stereotyypin kalleimpansa kainaloon? Silloin joku toinen unilelu jää valitsematta, joku joka on sykähdyttänyt jo kaukaa ja tahtonut mukaan. Meidän perheessä unilelu on ollut toistakymmentä vuotta Pertti. Nyt jo terrakotan värinen patinoitunut vauvanukke. Olen poiminut sen grillin parilalta ja monesta muusta. Se on aina ollut koppura ja hankala kainaloon. Mutta lapsen itsensä unileluksi haluama. Yksilöllinen elämänkumppani. Kelan unilelutempaus on sama kuin jos kaikki saman ikäluokan aikuiset joutuisivat nukkumaan sängyssään samannäköisen puolison kanssa. Kyllä kai petikaverilla jotain väliä on? Maallikkosaarnaaja Maasola

Laulaja, eräopas Kai Hyttinen ei halua jäädä paikalleen. Hän kertoo opiskelleensa nelisen vuotta Itä-Suomen yliopistossa. Nyt hän on juuri lähdössä Tveriin parantamaan venäjän puhetaitoa. Varpusen arvoituskin ratkeaa Olga Ketoselle, joka haastatteli lapsuuden sankariaan Ihan pihalla -lähetyksessä 25.2.2016.

Luontotoimittaja, kirjailija Juha Laaksonen keskustelee Olga Ketosen kanssa luonnosta, kuiskailee, kiittää presidenttiä neuvosta ja ottaa kantaa ikäkriisiin. Luontotoimittajan työt hän aloitti 12-vuotiaana. Yleisradioon hänet palkkasi Veikko Neuvonen. Nykyisin Juha Laaksonen toimittaa Radio Suomessa mm. Viikon luontoääntä, Luontoretkeä ja Luonto-Suomea. Lämminhenkinen keskustelu kuultiin Ihan pihalla -lähetyksessä 3.3.2016. Alkuperäisestä ohjelmasta on poistettu musiikki.

Keskisuomalaisen graafikkona ja pilapiirtäjänä tunnettu Down Leikkonen jää eläkkeelle neljän vuosikymmenen työuran jälkeen. Leikkonen aloitti 1970-luvun puolessavälissä kirjoittavana toimittajana ja eteni grafikan tekijästä sanomalehden pilapiirtäjäksi. Hänet tunnetaan myös musiikin tekijänä ja Julma Kumma-yhtyeen solistina. Mikko Maasolan haastattelussa pilapiirtäjä kertoo, että hänelle tärkeä asia oli tietokonepohjaisen grafiikan yleistyminen 1990-luvulta alkaen.

Työ miehen tiellä pitää, hiki laiskan syödessä, otsasi hiessä sinun pitää..., näitä sanontoja piisaa. Olemmeko tehneet karhunpalveluksen kun puhumme aina ahkeruudesta? Työpäivässämme ei juurikaan ole hetkiä pään buuttaukseen. Onko joutilaisuuskin tulospaineistettu? Kaikki kotona -lähetyksen keskustelijoina työelämän ja loman tutkimuksen asiantuntija, Metalliliiton tutkimuspäällikkö Anu-Hanna Anttila ja sisäisen kokemusmaailman tutkija, psykologi Tony Dunderfelt. Keskustelua luotsaa Paula Jokimies. Anu-Hanna Anttilan mielestä sen, mitä ihminen omalla vapaa-ajallaan tekee, ei tarvitse olla tuottavaa vapaan viettoa ja valmistautumista tulevia työtehtäviä varten. Anttila mainitsee yhdysvaltalaisen sosiologi Richard Sennettin kirjoittaneen, kuinka vapaa-ajasta on tullut kulutustyötä - on pakko kuluttaa. Kuluttamalla osoitat, että sinussa on potentiaalia kuluttajana. Vietät vapaa-aikasikin tehokkaasti ja hyvin, matkustaen ja ostoksia suorittaen. Työmies sanasta puhuttaessa, Tony Dunderfelt tarttuu sanan loppuosaan. Hänestä suomalainen mieskuva on muuttunut ajan saatossa. - Uusi suomalainen mies haluaa viettää enemmän aikaa perheen parissa. Työnteko ei ole miehille enää pääasiallinen arvo. Dunderfelt haluaisi mielen hyvinvointivalmennusta oppiaineeksi esim. ammattikorkeakouluihin. - Päähämme virtaava tietotulva on kasvanut. Ihmisiltä puuttuu taito siivilöidä kaikkea, mitä mielessä tapahtuu. Samalla tavalla kuin olemme oppineet pitämään kehollisesta hygienasta huolta, tulisi oppia myös mielen hygieniaa. Yksinkertaisia keinoja, jo 30 sekunnin mini-tauot tyhjentävät mielen. Tämä on tutkitusti minimiaika, jonka aivot tarvitsevat, jotta pääsee irti stressaavasta asioiden kelaamisesta. Anu-Hanna Anttila kauhistelee nykyään niin muodikasta aktiivisuusranneketta. - Ihmiset kytkeytyvät vapaaehtoisesti mittariin, joka kertoo sykkiikö pulssi vai olenko kenties kuollut jo. Laite kuormittaa aivojamme huomattavasti. Syöte aivoihin tulee koko ajan koneelta ja vaatii meitä toimimaan tietyllä tavalla. Se kahlitsee jopa ajattelua.

Emme ole tahallamme tämmöisiä. Meillä on tietyt geenit, jotka jylläävät konehuoneessa. Uusi tutkimustieto on tehty armahtamaan monen vaikeaksi havaitun veijarin. Kiitos siitä. Tässä iässä sitä tajuaa, että ainoat geenit jotka on varmuudella saanut, on karsinogeenit. Kaikki ne varhaislapsuuden mustanpuhuvat sopivasti hiiltyneet grillimakkarat ovat olleet hyvää polttoainetta matkalla kohti vehmaampia korpisuoria. Jo kohta unohdin opiskelijakämpässäni ranskalaiset uuniin. Olen puhaltanut yhteen hiileen, jos toiseenkin, ja pohtinut onkohan tämä peruna vai makkara? Mistä minä olen tehty ja minkälaiseksi voinkaan muuttua? Löysivät väkivaltageenin. Tämä on vasta alkua. Ihminen on maailman hämmästyttävin otus ja me tunnemme itsemme vieläkin niin huonosti. Tiede ei tee meistä yhtään tämän onnellisempia, mutta armollisempia se saattaa tehdä. Nakkikioskilla joka viikonloppu tappeleva Arppa näkyy uudessa valossa. Hän ei olekaan tietoisesti kasvattanut itseään vinoon ja puhjennut siksi rajun kurkun kastelun ansiosta luonnevikaiseen kukintoonsa. Hän on vain saanut sellaiset geenit. Sen verran inhottavaa väkivalta on, että vielä jää leijumaan kysymys, onko Arppa syntyjään paha? Hänen geneettinen vahvuusalueensa on siinä, että hänellä on kyky tarttua aina vaan rivakasti toimeen ja satuttaa toista väkivalloin. Näitä Arppoja tuntee jokainen. Karjaportin pikkujouluissa ne tiedettiin kiertää riittävän kaukaa. Jo ennen pääruokaa pihalla luovutettiin verta. Syksyn iloisin juhla, päällä ykköset. Moni sai rintapieleen tontunpunaisen ruusukkeen, kuin tilattuna. Syytä kunniaan ei tiennyt koskaan kukaan. Väkivaltageeni ei käy vielä lieventävänä asianhaarana oikeudessa, mutta se lisää ymmärrystä, miten meidät on rakennettu. Meille annetaan jokaiselle vähän erilainen eväskori, josta huikopalaa nappailla. Löydetäänkö köyhyysgeeni? Varmasti. Sen virallinen nimi saattaa olla Keskitulohakuinen itsetyytyväisyysmediaanigeeni. Se selittäisi miten meistä kaikista ei koskaan tule globaaleille markkinoille suuntaavia kasvuyrittäjiä, vaikka Nuorkauppakamari miten piiskaa. Puuttuu sellainen rahanhimo ja ymmärrys suurten rahavirtojen mukanaan tuomasta kestävästä onnesta. Sillä geenillä ostaminen ei oikein anna tyydytystä, vaikka joku rahaa käteen löisikin. Luotu köyhäksi, hakemaan sisältöä elämäänsä jostain toisaalta. Älkää minusta huolehtiko, minä keitän nyt laihat kahvit ja kirjoitan runon. Sitten löydetään laiskuusgeeni. Se helpottaa. Ei se tahallaan härnää ja muutu osaksi sohvaa, se vain toteuttaa geeniensä mukaista suurta tarinaa. Työnantajat oppivat kauniilla tavalla ottamaan laiskuusgeenin omaavat työntekijänsä huomioon. Tällaisesta ihmisestä ei lähde puristamalla yhtään enempää nektariinia kuin hellästi luovimalla. Laiskuusgeeninen ei ole yhtään huonompi ihminen kuin konttorin sähköjänikset. Hän toteuttaa itseään, antaa näin suurimman arvon itse elämälle, tälle rajalliselle ajalle. Voi sitä ilon päivää, kun löydetään huumorigeeni. Ei ihme, että Seppo ei voinut koskaan olla vitsailematta, edes hautajaisissa. Tämän geenilöydöksen kautta saatetaan nähdä myös ensimmäinen nuohoojatiimi, jossa nuohoojat eivät väännä tauotta rasvaisia vitsejä - jos niin rekrytoinnissa halutaan. Entäs todella ne joilta puuttuu kokonaan huumorigeeni? Laitetaanko heidät samaan työpaikkaan, samaan ihanan hiljaiseen avokonttoriin? Toivottavasti. Ja vielä. Tutkijoiden täytyy löytää jossain vaiheessa politiikkageeni. Mikä muu voisi selittää kaiken? Moni ei lakkaa ihmettelemästä, mikä saa ihmisen lähtemään politiikkaan, jaksamaan hullut vaalikampanjat ja tuhannet omituiset puhelut. Politiikka on yhteisten asioiden sotkemista. Politiikkageenin omaava jaksaa jatkuvaa kokoustamista, ei koskaan saa oireita puolen metrin tomuisista paperipinoista ja kiihottuu millon mistäkin. Vaikka palaveripäivä kestäisi 13 tuntia, sen jälkeen jaksaa vielä lähteä jazzbariin ja jatkoillekin. Mikä saa jaksamaan läpi havujen? Oikeat geenit. (Uusinta lokakuulta 2014) Maallikkosaarnaaja Maasola

Lapsuuden sankarin ääni on jäänyt radiosta mieleen varsinkin viikonloppujen ja juhlapyhien vuoksi. Nykyisinkin hän pitää malttia valttina liikenteessä. Toimittaja Esko Riihelä jäi eläkkeelle Yleisradiosta v.2002. Maija Salminen haastatteli Esko Riihelää Ihan pihalla -ohjelmassa 25.2.2016. Kuva: Kalevi Rytkölä/Yle

Vieraana on toiminnanjohtaja Harri Lindfors Hiihtokeskusyhdistyksestä. Suomessa on kaikkiaan 70 hiihtokeskusta. Lindforsin mukaan suksien suosio on kasvanut lautabuumin jälkeen, mutta laskettelijat ja lautailijat harrastavat sulassa sovussa. Hiihtolomien jakautumiseen kolmelle viikolle hän on tyytyväinen, mutta pääsiäislomia hän jakaisi uudelleen siten, että laskettelijoita riittäisi pääsiäisen molemmin puolin. Maija Salminen ja Petri Rinne jututtivat Harri Lindforsia Ihan pihalla -ohjelmassa 25.2.2016. Kuva: Raimo Torikka /Yle

Tieteiskirjallisuuden kaikki kuvitelmat ovat oikeasti jo nurkan takana; auto ei enää tarvitse kuljettajaa, hoivarobotti jakaa lääkkeet ja verottajankin tylsimmät laskelmat tekee tekoäly. Kaikki kotona -ohjelmassa kylmältä ja kovalta tuntuvaan robotiikkaan haettiin tolkkua ja lämpöä paitsi kahden asiantuntijan, myös suloisen ja pörröisen vieraan avulla. Keskustelijoina olivat robottien etiikkaan perehtynyt kognitiotieteen tutkijatohtori Michael Laakasuo Helsingin yliopistosta ja Robotics Finland -hankkeen ja Robottiviikon puuhanainen, tietokirjailija Cristina Andersson. Ja se suloinen ja pörröinen vieras oli Paro -hyljerobotti, joka keskustelun lomassa äännähteli hylkeenpoikasen tavoin. Robotti-imurit ja ruohonleikkurit, leikkausrobotit, teollisuuden robotit, autot, Helsingin metro, tässä esimerkkejä missä kaikkialla meillä jo robotit tekevät työtä. Mihin niitä on tulossa lisää? Robotteja tulee lisää ihan joka sektorille, vakuuttaa Cristina Andersson. - Ei ole olemassa mitään elämän- tai elinkeinon aluetta, minne niitä ei olisi tulossa. Siksi juuri nyt pitää olla hereillä. On jopa uumoiltu, että vuonna 2020 Yhdysvaltain presidentti voisi olla robotti, niiden älykkyys kehittyy todella vauhdilla. Tällä hetkellä lovotics eli rakkausrobotiikka on isosti kehittyvä ala. Michael Laakasuon mukaan nopeasta kehityksestä kertoo sekin, että kun vuonna 2013 yritti puhua liikennerikkomuksia valvovista robottipoliiseista, aihetta pidettiin täytenä tieteisfiktiona. - Nykyään robottipoliisit ovat jo täyttä totta. Poliisin tehtäviä ulkoistetaan koneille Yhdysvalloissa, jossa A2d2:n näköisiä "peltipurkkirobotteja" toimii kaduilla esim. liikenteen valvontatehtävissä. Kuka kertoo robotille, mikä on oikein ja mikä väärin? Kuinka pahasti olemme myöhässä etiikan suhteen? Etiikan suhteen olemme auttamattomasti 20 vuotta myöhässä, pamauttaa Michael Laakasuo. - Meillä kysymykset siitä, mitä haluaisimme teknologialla tehdä, nousevat pintaan vasta, kun teknologia on jo luotu - eikä silloin kun nähdään, että tälläista teknologiaa voidaan luoda. Emme ole kaukaa viisaita. Cristina Andersson muistuttaa, että hoitoa tarvitsevien määrä kasvaa koko ajan. Robotisaatio tulee hoitotyöhön ihmiskäsille avuksi. - Meidän täytyy oppia suhteuttamaan hoitotyöhön liittyviä asioita. Inhimillistä hoitopanosta sinne, missä sitä eniten tarvitaan. - Tarvitsemme yhteiskuntatason strategioita, joissa myös eettiset näkökulmat on huomioitu. Pitää pystyä linjaamaan, miten saamme robotisaation etenemään maassa, joka on jäänyt kansainvälisestä kehityksestä jälkeen. Michael Laakasuo peräänkuuluttaa robottilakia. - Robottilaki voisi aluksi olla vain yksi lause, eräänlainen symbolinen avaus, tervetulotoivotus robotiikka-alan yrityksille. Se olisi selkeä viesti siitä, että Suomen hallinto tietäisi, että olemme liikkumassa kohti tulevaa ja olemme valmiita reagoimaan. - Poliittiset puolueet voisivat vääntää omien arvojensa mukaiseksi sen, millaisia robottilain yksityiskohdat olisivat. Todennäköisesti lakia päivitettäisiin sitä mukaa kun roboteille kehitetään uusia ominaisuuksia. Lähetystä luotsasi Paula Jokimies.

Minkälaiset evästeet olemme elämällemme saaneet, kysyi entinen toimitusjohtaja mikrotukihenkilöltään. Eli, mitä kannammekaan mukanamme, alati sivusta muistuttavaa. Aina joku muu tietää paremmin mitä me tarvitsemme. Kun yleensä sitä on itse liian väsynyt pohtimaan, mitä elämältä haluaisi. Työpäivän jälkeen kauha uurtaa salaojaa irtokarkkisammiossa, kun juuri nyt pitäisi olla kotona perhesuunnittelupalaverissa. Piirtyykö mihinkään pilveen punaista lankaa tästä kaikesta? Saattaa piirtyä. Kiitos evästeiden. Yhdeksänkymmentä prosenttia elämästämme on siirtynyt nettiin. Tarvitsemme koko ajan vähemmän mitään. Unelma-asunnossa on joku pehmustettu kalu ja neljä toimivaa laturia. Autot ovat kohta kummallisia. Miksi mennä autoon selaamaan nettiä, kun siitä ilosta pitää maksaa vakuutusmaksuja ja muuta älytöntä. Kun ei se elämä siellä autossa ole. Elämämme verkko muistuttaa ominaisuuksiltaan vanhaa kunnon naruriippukeinua. Verkko heiluu ja elää, kun siihen rojahtaa. Se kutkuttaa mahanpohjaa. Siihen ei täysin pysty luottamaan, mutta vauhtia haluaa silti. Sen yksityiskohdat painavat ja hiertävät, vaan varsinkin väsyneenä, se vetää puoleensa ja siihen haluaa jäädä. Kun elää verkossa ja huomaa pystyvänsä, ei välttämättä kaipaa enää avovesiä. Avaan elämässäni seuraavan sivun. Mikäs siinä vilahti?! Tuskin hain evästeitä. JATKAMALLA SIVUSTON SELAAMISTA HYVÄKSYT EVÄSTEIDEN KÄYTÖN. Ilman muuta. Evästeiden avulla meitä seurataan ja mieltymyksiämme tarkkaillaan. Pikkuhiljaa piirtyy kuva keski-ikäisen sankarimme elämästä. Kone tietää paremmin kuin puoliso, mikä vielä innostaa ja kiinnostaa. Evästeet ovat hyödyllisiä. Tavalla jota en tiedä. Tämmönen, joka ei ole teknologiauskossa, ihmettelee vain mainoksia joita tulvahtelee ruudun marginaaleihin. Muistuttamaan paremmasta - elämättömästä elämästä. Karmit karmivat. Vaativat vaatimatonta muutokseen, toimimaan, syvimpien halujen paljastuttua. Jos on oikein voimautunut olo, sitä saa taiottua ruudun mustaksi. Alkaa toinen elämä. Ei todempi, mutta enemmän lihaa ja mielikuvitusta sekoittava. Ensin täytyy poistaa vaikut korvista. Mitä ovat ne elämäni evästeet, joita olen kantanut mukanani vuosikymmeniä, jo ennen nettiä. Evästeet, jotka ovat seuranneet ja muistuttavat hanakasti jostain. Naamasta näkyy iso osa elämän eväistä. No, ihan sekin mitä on tullut syötyä, mutta paljon muutakin. Keski-iässä oma naama on hätkähdyttävä reliefi. Mieli kirmailee nousuun ja höpsöttää, mutta naaman lihat osoittavat toiseen suuntaan. Mikä osa ruokavaliostani toi tuon huokoisen perusolemuksen, kulkivatko keskioluet kaikki naaman solujen kautta alemmaksi elimistössä? Mistä hän on noin huolestunut? Hautooko lopullista ratkaisua - vai ei mitään? Silmät ovat uskomattomat evästeet. Ne seuraavat tunnollisesti seikkailujasi, kostuvat kun käännät elämässäsi oikean sivun. Muistuttavat, kun kaikki tuntuu pinnalliselta, että olet jo iso tarina. En sittenkään haluaisi kasvojensiirtoleikkaukseen. Ja se on hyvä, että ihminen ei ole kone. Se on epäjohdonmukainen ja yllättää taas jollain oudolla itsensä. Parhaat evästeet ovat muistissamme, syvällä. Se on tuurista kiinni paljonko saamme takaisin, kertomaan syvimmistä haluistamme. Joskus tapahtuu jotain ja muistamme kauan sitten unohdetun tuoksun, tunteen tai lupauksen. Käymme lapsuudessamme ja palaamme kuolemaan. Välillä nautimme, kivassa paikassa, ihanat matkaevästeet. Maallikkosaarnaaja Maasola

Formulaselostaja, moottoriurheilutoimittaja Timo Pulkkinen on työnsä vuoksi matkustanut oman arvionsa mukaan kymmeniä kertoja, lähemmäs sata kertaa maapallon ympäri. - Kaunein lentokenttä löytyy Barcelonasta, siellä pääsee kummallakin puolella ulos, kuten Singaporessakin. Exit-paikka on köyhän miehen bisnesluokka, pitkät lennot kuluvat kirjaa lukien, kannattaa pakata harkiten - tällaisia neuvoja tottuneelta matkustajalta saa. Pulkkisen kanssa keskustelee ja nauraa Olga Ketonen. Keskustelu kuultiin alunperin Ihan pihalla -lähetyksessä 18.2.2016.

Ihmisen pitää syödä, jotta jaksaa. Mutta pitää syödä myös siksi, että ruoka on hyvää ja parhaimmillaan se huumaa kaikki aistit. Ruoka tuo ihmiset yhteen ja on suuri ilo niin tekijälle kuin syöjällekin. Kaikki kotona -lähetyksen vieraina tiistaina 16.2.2016 ruoka -blogistit Minna Stoilov ja Jaakko Kujanpää. Puhuttiin paitsi ruoan syömisestä, myös sen tuottamisesta, laittamisesta, hukkaan heittämisestä, sen eettisyydestä, laadusta, puhtaudesta, hinnasta ja määrästä. Ja huipennuksena maistellaan Minna Stoilovin valmistamia munanvaahtoleivoksia, jotka saivat toimittaja Paula Jokimiehen melkein kyyneliin. Ohje löytyy: Isoäidin reseptillä -blogista. Isoäidiltä periytynyt hyvin vanha keittokirja on Minna Stoilovin suuri aarre. Tästä jo repaleisesta kirjasta ja kerrostalokeittiöstä alkoi makumatka 1900-luvun alkuun. Minna kokkailee retroreseptejä Isoäidin reseptillä -blogissaan. Kunnianhimoiseksi tavoitteeksi Minna asetti, että blogissa julkaistaisiin joka viides päivä uusi resepti. Tämä tavoite on pitänyt hyvin kutinsa. Tähänastinen makumatka isoäidin reseptien kanssa on ollut lämminhenkinen ja mukaansa vievä. - Ruokaa valmistaessani taustalla soi vanha jazz-musiikki. Silmänruokaa ruokailuhetkeen tuovat vanhat astiat, joilla katan pöydän. Isoäitini Anna Hilda on myös omalla tavallaan läsnä ruokapöydässä, vaikka omaa paikkaa en hänelle vielä kata. Perinnöksi saatu reseptikirja lepää ruokapöydällä kunniapaikalla. Jaakko Kujanpään tie bloggaajaksi lähti käyntiin oman ruokapäiväkirjan kautta. - Kaverin kanssa vaihdettiin reseptejä ja kuvia sähköpostitse. Vaimoni perusti Chez Jasu -blogini ja kehotti laittamaan niitä samoja kuvia ja reseptejä sinne. Jaakko kertoo ruokafilosofiansa olevan nykyään hyvinkin yksinkertainen. - Maalla asumisessa on etunsa, raaka-aineiden suhteen olemme aika omavaraisia. Kasvatamme vihanneksia ja myös kanoja ja kaneja pihaltamme löytyy. Lähiruoka on sydäntäni lähellä. Jaakon mukaan ruoanlaitossa on ihan parasta se, kun palkinnoksi vaivasta saa kehuja. - Erityisen hyvältä tuntuu silloin, kun lapsille ruoka maistuu ja he pyytävät lisää ja lautaset syödään putipuhtaiksi. Toimittajina Sanna Pirkkalainen ja Paula Jokimies.

Umpihankihiihdon MM-kisoja hiihdetään Pudasjärvellä vuosittain helmikuussa. Vuoden 2016 kisat olivat jo yhdeksästoista kerta. Virallisesti kisat alkavat aina lauantaina, mutta halukkailla on mahdollisuus lähteä liikkeelle jo perjantaina. Tällöin kilpailijat hiihtävät Syötteen kisakeskuksesta joitakin kilometrejä kisamaastoon ja saavat näin pienen edun lauantaina aloittaviin. Kaikki yöpyvät ulkona tulilla laavuissa tai vastaavassa majoitteessa. Kaikkien on myös kannettava mukanaan ruokansa sekä tarvittavat varusteet, repun on sunnuntaina painettava kahdeksan kiloa. Säät ja kelit ovat vaihdelleet eri vuosina paljonkin, kovimmillaan pakkasta on ollut liki neljäkymmentä astetta. Tänä vuonna lämpötila pysytteli lähellä nollaa, mikä teki hiihtämisestä raskasta. Jari Mäkäräinen raportoi Radio Suomelle vuoden 2016 kisoista läpi viikonlopun aloittaen matkasta Pudasjärvelle.

Maailma on niin täynnä kaikkea, että mistä totuutta voisi enää etsiä? Reiästä tietenkin. Mustat aukot, ja pienemmätkin kolot, eivät jätä meitä rauhaan. Pyöriikö kaikki sittenkin reiän ympärillä? Vähän nuorempana ajattelin, että kyllä pyörii. Sitten lakkasin ajattelemasta. Maailma eteni. Minunkin ympärilleni kertyi kaikenlaista turhaa tavaraa, materiaa. Reikien ympäristöt, aineelliset töyräät, nousivat pääosaan. Ja nyt. Reiät kummittelevat taas. Se, että reiät palaavat mieleen, on vanhenemisen merkki. Asiat pelkistyvät. Mistä löytyy totuus, lohtu, uhka ja ikuinen mysteeri – jos ei reiästä. Vain reikään keskittymällä voi ymmärtää enemmän. Reikiä on kaikkialla. Ne ovat lähes aina merkityksellisiä, ja jos eivät vaadi heti toimimaan, niin vähintäänkin ne nielaisevat ajatuksemme pois muusta. Vilkaistaanpa viikon uutisia. Tämä pumppaava talvi on saanut maantiemme täyteen reikiä. Ne reiät ovat ensin peukalonpäänkokoisia, kahden päivän päästä 40 senttiä halkaisijaltaan. Ne reiät tekevät uusia reikiä, nyt autojen renkaisiin ja mustia reikämäisiä tunnetiloja automiesten mieliin. Niitä kaikkia yritetään paikata ja ainut mikä auttaa jaksamaan on se, että toivoo tämän kaiken kivun tekevän hyvää edes bruttokansantuotteelle. Reikiä on niin eri kokoisia. Minkähänlaisen elokuvan saisi siitä, kun kaksi mustaa aukkoa yhtyvät? Näin kuitenkin kävi. Tutkijat kertoivat mustien aukkojen törmänneen avaruudessa ja tämä lähetti gravitaatioaaltoja maapallolle asti. Aallot ovat viesti. Se tuli perille, kiitos, vaikka tulkinnan varaa jäikin. Eikä kaikkea tarvitsekaan ymmärtää järjellä. Niin kuin mies ja nainenkaan eivät ymmärrä toisiaan, mutta pysyvät kuuloetäisyydellä. Näitä reikäisiä uutisia riittää. Espooseen kairataan Suomen syvin reikä, kuusi kilometriä. Sieltä tulee lämpöä espoolaisille. Syvältä, tuntemattomasta pimeästä. Saattaa olla perhe, jolla on kaikkea. Paitsi lämpöä. Reikä tuo lämmön, kauempaa. Katse tarkentuu joku päivä sen reiän suulle, kun perhe on lähtenyt. Minulla on joka sukassa reikä. Ilman niitä en muistaisi, että elämä kuluttaa – se on luonnollista. Olen mennyt eteenpäin ja tehnyt jotain, sukan reikä kertoo sen varmemmin kuin mikään kerryttämäni data-aineisto. Kun taloyhtiön katossa huomattiin reikä, se sai toimimaan. Kun reikä saatiin piiloon, elämä tuntui jatkuvan. Niin iso asia on reikä. Rahareikiä on keski-ikäisellä isällä niin paljon, että tulee mieleen muikkuverkko. Sitten elokuinen Keitele. Reikä hampaassa muuttaa kaiken. Se muuttaa arvojärjestyksen. Terveys nousee esiin. Reikä hampaassa muuttaa meidät hikoileviksi ja ulvoviksi olennoiksi, jotka anovat armoa ja unohtavat tittelinsä. Kehon reiät ovat runoutta, joka jääköön avaamatta. Yksi kertoo, että ruoansulatus toimii. Toinen, että on ollut ikävä. Touhutippa kurkkaa kuin Vompatti kolostaan. Sekin on onni, että kyynelkanavissa on reiät päissä. Ihminen joka jää pohtimaan elämänsä reikiä, on tullut vaiheeseen. Suu aukeaa, mutta ei onneksi päästä ääntä. Tekee reiän. Maallikkosaarnaaja Maasola

Sata vuotta sitten suomalainen ruokavalio oli vilja-, maito- ja lihapainotteista ja kasviksia hyödynnettiin vähemmän, kertoo Jukka Vornanen. Sata vuotta sitten kasvissyöntiä perusteltiin melko tutun kuuloisesti: terveydellisin, eettisin ja taloudellisin sekä joskus uskonnollisin syin. Ekologiset syyt ovat nousseet listalle 1970-luvulta lähtien. Olga Ketosen kanssa keskustelevat suomalaisen kasvissyönnin historiasta väitöskirjaa valmisteleva Jukka Vornanen sekä 'Vähemmän lihaa. Kohti kestävää ruokakulttuuria' -kirjan toimittaja Hanna Mattila. Keskustelussa käytetään myös sanoja veretön ruokavalio, vegaani, fleksaaminen, lautasmalli, kasvisruokapäivä, ituhippi, satokausikalenteri ja Reko-renkaat. Keskustelu kuultiin alunperin Ihan pihalla-ohjelmassa 11.2.2016.

Ruokaa gramman tarkkuudella, eikä mitään ylimääräistä. Treeniä monta tuntia päivässä. Kurinalaisuutta, kontrollia, kieltäytymistä. Palkkana kaikesta tästä kroppa, jota moni kadehtii. Mikä on hinta, jonka tästä täydellisyydestä joutuu maksamaan? Kaikki kotona -ohjelman Sanna Pirkkalainen kurkistaa fitness-urheilun maailmaan.

Rahalliset leikkaukset me kestämme. Mutta kun aletaan leikata unesta, pinnasta ja ajattelusta, vaikeudet alkavat. Kun jostain tulee oikein lyhyttä, siitä ei saa myötäotetta. Korkeasaaren karhut heräsivät talviuniltaan. Yli kuukauden etuajassa. Asiantuntijat eivät tiedä syytä. Minä tiedän. On kuulemma totuttava siihen, että kaikesta leikataan. Karhujen talviunista leikattiin yli kuukausi. Se on kohtuuton kertaleikkaus. Uni on aineetonta hyvää, perustavanlaatuinen saavutettu etu. Ihmisen pitäisi tietää, miten elämä alkaa muistuttamaan alamäkiluistelua, kun unet jäävät liian lyhyeksi. Karhu ei ole niin tyhmä, että haluaisi näillä keleillä olla hereillä. Karhut heräsivät, kun kuuntelivat aikansa (betonin läpi) valittavia ihmisiä. Ei ne sanoja ymmärrä, mutta ikävä intonaatio ja aggressiivinen jankkaaminen se herättää kerrostaloissakin, vaikka seinän läpi ei saa sanoista selvää. Kun leikataan, se on pahinta jos ei tiedä kuka leikkasi. Unet on hyvä esimerkki. Ihminenkin, joka säpsähtää hereille jäteauton raivokkaista kolinoista, on pitkään neuvoton. Vielä synkässä tokkurassa aamukahvipöydässä se miettii, minkähän näköinen nikander autoa piiskasi ja mikä hänen lohduton elämäntilanteensa mahtoi olla. Joku leikkasi meidän talvestamme kaksi kuukautta. Joku vaan. Ja tässäkään ei ole kysymys rahasta. Kun muutetaan maisema, vaihdetaan pakkasen raittius khakin väriseen sakkaan ja kun koko ajan on tunne kuin joku kusisi korvaan, silloin on tehty paljon. Kukaan ei tule kysymään vaihtaisitko lomarahasi, jos saisit vaihdossa lapsuutesi talvet, ikuisen onnen ja viattoman huolettomuuden vielä kerran takaisin. Miksei ne jo leikkaa rahasta? Kun taskulaskin jumittaa, kaikki muut leikkaukset korostuvat. Ihmiskunnan kehitys näyttää taantuvan, ja vauhdilla. Missä vaiheessa meiltä leikattiin pitkäjänteinen oleminen? Jos menen syömään lounasta, meinaan tukehtua nuudeliin, kun yritän olla tehokas. Kun katson ikkunasta, en näe mitään. Silmämunat muuttuvat bingopalloiksi. Jos onnistuisi vahingossa rauhoittamaan itsensä, saattaisi katse tarkentua ihmiseen. Alkaisi pian miettiä yhteiskunnallisia. Lukeminenkin on vuosi vuodelta vaikeampaa. Meiltä on leikattu kykyä istua ja pysyä rivillä. Jos on niin sanotun älykön kirja, taistelu on todellista. Jänne venyy ja päästää jopa ääntä. Meidän ajatteluamme on myös leikattu. Mitä monimutkaisempi ajateltava, sitä varmemmin ajatus katkeaa. Esimerkkinä Euroopan pakolaiskriisi. Järkevän näköinen ihminen alkaa suoltaa mielipidettään ääneen ja jo kohta pöytäkaverit istuvat posket loipottavasta myötähäpeästä punaisina ja puhaltavat turtana latteensa. Missä kohtaa logiikka katkesi? Ajatus lähti niin kivasti liikkeelle. Vanhempien pinnaa on leikattu koko ajan lyhyemmäksi, jonkun toimesta. Odotan vaarina lukevani nyt pikkulapsena elävien romaaneja, jotka ovat nimeltään: Kasvoin hermoherkkien helvetissä ja Sähkövanhempien jaloissa läpi Taivalkosken ja Thaimaan. Ja kuitenkin meidän jokaisen elämämme on leikkaamaton versio. On tylsää, kaunista, turhaa ja ainutlaatuista. Katselen heränneitä Korkeasaaren karhuja. Kuulemma niiden pihkatappi on irronnut. Miten viisas on luonto. Miten sotku voidaan välttää. Kun karhu nukkuu, kauniisti ja raukeasti, sen perään muodostuu pihkatappi. Kuraattori muistuttaa meitä ihmisotuksia, että pihkatappi on karhun tapa estää jätöksiä sotkemasta sen turkkia – siis ulkoista olemusta. Jos evoluutio kulkee, kuten unessani katsastin, ihmisellekin tulee pihkatappi. Silloin vasta luonto laittaa meidät kuriin. Keskustelupalstat siistiytyvät. Viisas vaikeneminen näyttäytyy toisen kunnioituksena. Kun kaikki ei tule saman tien ulos, energiaa imeytyy itsetutkiskeluun. Maallikkosaarnaaja Maasola

Jättiläinen on jännityselokuva Talvivaarasta. Sen käsikirjoittaja Pekko Pesonen pitää yhtenä esikuvanaan Ryhmäteatterin Eduskunta-näytelmiä, jotka olivat Pesosen mielestä yhteiskunnallisia ja samalla viihdyttäviä. Pesonen kiinnostui Talvivaaran kaivoksesta v. 2012. Draamaelokuvan taustatyössä, joka vei tiimiltä puoli vuotta, paljastui "kiinnostava verkosto", jota elokuvassa kuvataan. Hän toivoo, että elokuvaa kommentoisivat katsojien lisäksi myös elokuvaan kirjoitetut silloiset ministerit ja päättäjät. Jussi-palkittu käsikirjoittaja Pekko Pesonen puhuu Olga Ketosen kanssa Jättiläisestä ja Pesosen muista elokuvista (kuten Lapsia ja aikuisia, Tyttö sinä olet tähti, Napapiirin sankarit 1&2), moraalista ja käsikirjoittamisesta sekä tv-sarjoista. Ja nuoruudesta puhuttaessa paljastuu muutama toimivaksi todettu iskulausevinkki: - Tuutsä näyttelemään mun näytelmään? - Voisitsä kommentoida mun käsistä? Keskustelu kuultiin Ihan pihalla -lähetyksessä 4.2.2016. Ohjelmassa kuultu musiikki on editoitu pois.

Toivottamana vilukissana ja arkajalkana tunnetulle Sanna Pirkkalaiselle ajatus pari asteisesta vedestä on aina ollut kauhistus. Hän päätti voittaa pelkonsa ja pulahtaa avantoon Hollolan Vähä-Tiilijärvessä. Oppaana toimi Hollolan avantouimareiden puheenjohtaja Elina Ala-Sankola. Elina Ala-Sankolalle avantouinnin aloittaminen oli niin merkittävä tapahtuma, että päivämääräkin on vielä kristallinkirkkaana mielessä. - Ryhtyminen oli mielessäni pitkään, mutta 17.2.98 se tapahtui. Lainasin tutulta kopin avaimen ja siitä se lähti. Syyskuusta - huhtikuun loppuun on uintikausi ja tämän vuoden tammikuussa uintikertoja oli 19. Miksi juuri avantouinti? Elina Ala-Sankola perustelee hyvin laajasti harrastuksensa mielekkyyttä. - Avanto pitää stressin loitolla ja piristää. Harrastuksen parissa Hollolassa on mukavia ihmisiä. Tämä kuuluu kiinteästi talvielämääni. Tyyni, kuiva pakkassää on paras uintisää. Kun avantouinnin noviisi Pirkkalainen oli perehdytetty lajin saloihin, oli aika ottaa härkää sarvista ja suorittaa pulahdus hyiseen Vähä-Tiilijärveen. Avantoneitsyyden jälkeen Sannan ensikommentit olivat: "Ai taivas kun se oli kivaa, yhden pienen uimaliikkeenkin otin. Pahinta oli kun kylmyys tunki jalkoihin, siksi tossut ovat tarpeelliset. Käyn nyt niin ylikierroksilla."

Kaikki kotona -tiimin Sanna Pirkkalainen on parantumaton vilukissa ja Paula Jokimies taas on ”ei niin palelevaista” sorttia. Päätimme selvittää, miksi toista aina paleltaa ja toinen tarkenee hyvin. Keskustelukumppanina on Työterveyslaitoksen kylmätutkija, professori Hannu Rintamäki. Mitä palelu on? Onko se elimistön hälytysjärjestelmä? Ihollamme on kylmäreseptoreita, joilla aistitaan lämpötilaa. Aivomme prosessoivat tätä tietoa kertoo professori Rintamäki. - Se mitä monet tunnistavat palelemiseksi on lihasvärinää, horkkaa. Silloin ollaan jo jäähdytty aika paljon. Lämpötasapainoomme vaikuttavat monet seikat. Rintamäen mukaan vaatetuksella ja liikunta-aktiivisuudella on suuri merkitys. - Kaikenlainen liikuskelu, eikä välttämättä mikään raskas liikuntasuoritus pitää lämpimänä. Jo käsien ja raajojen heiluttelukin tuottaa lämpöä. Pelkästään tälläinen liikehdintä tuottaa noin 15 % lämmöntuotannostamme. Esimerkiksi eloisasti, käsillään selittävä ihminen tuottaa mukavasti lämpöä. Ihminen sopeutuu jatkuvaan palelemiseen kertoo Rintamäki. - Fysiologinen sopeutuminen kylmään tapahtuu noin parissa viikossa. Sen jälkeen siitä ei enää välitä, eikä reagoi siihen niin kovasti. Kylmä ei käy enää stressistä. Onko suomalaisella luontaisesti parempi kylmänsietokyky kuin esim. italialaisella? Suomalaisten kyky sietää kylmyyttä on parempi arvioi Rintamäki. Tähän on tullut viime aikoina uutta tietoa geenitutkimusten kautta. Mitä pohjoisemmaksi mennään, sitä enemmän on erilaisia kykyjä, jotka parantavat kylmän sietoa. Suomalaiset osaavat elää näissä olosuhteissa. Tähän on sekä geneettisiä ja fysiologisia selityksiä. Järkevä kerrospukeutuminen ja liikkuminen ovat Rintamäen mielestä parhaat aseet pakkasta vastaan. - Vanha sananlasku kertoo, että eskimo ei juokse. Järkevänä ei kastele hiellä vaatteitaan.

Suomi on keskellä kuuminta leivonnaissesonkia. Pullan merkitystä ei voi yliarvioida. Vaan edessä häämöttää jo pitkä merkkipäivänisuista vapaa iloton elämänvaihe. Siksi on kehitettävä lisää nimikkoleivonnaisia. Ihminen joka syö pullaa ei ole läpeensä paha. Tulee vaikka mieleen eräs Jari Aarnio, joka veteli viinereitä samalla kun katseli videoita. Työpäivistä jää parhaiten mieleen ne, jolloin pullaa oli tarjolla. Juuri nyt on vuoden kiihkein pullasesonki, mutta entä sen jälkeen. Vaivummeko merkityksettömyyteen? Leipomoissa tapahtuu nyt. Runebergintorttua menee sairaalloisesti, laskiaispullaa paljon, ystävänpäiväleivoksetkin jo odottavat. Mutta sitten tulee kuoppa. Eikä pelkästään vatsan kohdalle. Pullan syönti on vähentynyt. Vehnäjauhot pelottavat. Se on leipomoille huono. Se on huono myös ihmisyydelle. Me tarvitsemme pullaa hitsaamaan kovat kuoremme yhteen sopiviksi. Me tarvitsemme rasvaisia leivoksia tuomaan merkitystä elämäämme. Keksityt leivonnaispäivät tuntuvat toimivan. Runeberginpäivänä ajatus harhailee koko pitkän päivän holtittomasti tarkentuakseen hillosilmän tuijotukseen. Silloin vasta rauhotun. Tunnen oloni arvokkaaksi - lapioin massan koneistoon. Uusien leivonnaispäivien juurrutus pitää aloittaa nyt. Se on viisivuotisprojekti, niin kuin vanhassa kunnon Neuvostoliitossa, ennen kuin nisulle hyökkääminen on automaatio. Tehdään palvelus tuleville sukupolville! Mitä enemmän menee sääntömääräistä pullaa, sitä vähemmän esiintyy vastakkainasettelua ja vihapuhetta. Aarniosta aloitetaan. Jos mies on noin tykästynyt viinereihin ja hydrauliikkaa tuijotellessaankin pystyy nauttimaan tuotteesta, lyödään päivä lukkoon ja uuni lämpenemään. Aarnion vadelmaviineri maistuisi kansan suussa joka maaliskuun 22. päivä. Sokerikuorrutusta olisi niin paljon, että huuliparta kantaisi muistoa tunteja nautiskelun jälkeen. Viinerin sisään olisi leivottu marsipaanista keltainen 200 euron seteli – ihan vaan lisäyllätystä tuomaan. Viineri muistuttaisi joka vuosi, että kaikkea ei pidä unohtaa. Jos jatketaan aakkosissa, niin totta kai tarvitaan Björn Wahlroosin kaakku. Vaaleanpunainen, housuille valahtava, mutta herkullinen. Samaan aikaan hapan ja imelä. Huhtikuun 15. päivä verensokeri hoidettaisiin kuntoon Nallen Erikoisella. Tapahtumatkin voivat saada oman syötävänsä. Pääasia, että syödään. Kotikaupungissani on lanseerattu rallitorttu. Se on käsitteenä vähän sekoittunut tapahtuman aikana kaupungilla sipsuttaviin eläviin ihmisiin. Tapahtumaleivonnaisen pitää olla kaikkien tunteman tapahtuman aikaan. Jääkiekon MM-kisojen aikaan voitaisiin ujuttaa joka paikkaan Jutin Pala. Musta läpykkä, jossa on kantena 200 grammaa suomalaisten rakastamaa lakua, sisällä puolukkahilloa ja vehnäjauhoa. Aarnion esimerkin viitoittamalla tiellä voisi tulla Annelin kakku, yhden päättyneen oikeusprosessin muistolle. Kakku olisi ruma, mutta hyvin säilyvä. Pitkä kakku, joka nautittaisiin hiljaa istuviltaan. Suolainen jälkimaku. Niille jotka eivät kaipaa imelää. Jos Nykäsen aamupala oli parhaina aikoina siideri ja munkki, niin ehkä kalenteriin voisi kesäkuussa istuttaa päivän, jolloin ahmitaan siiderimunkki. Kääreessä lukisi: nykäsenkö. Merkkileivonnaisen on ansainnut ehdottomasti myös Gösta Sundqvist. Mieletön Melinda- kappaleessa tämä tunteiden vaivaaja kiteyttää: hitto mikä hilloviiva. Kuka kehittäisi suurille massoille maistuvan vehnäisen avoleivoksen? Jos nimeksi sattuisi tulemaan vielä Rakkauden avolouhos, olen uudessa perinteessä kiinni. Jos me emme palkitse itseämme, ei sitä tee kukaan muukaan. Maallikkosaarnaaja Maasola

Tietoturvasta keskustelevat ja neuvoja antavat professori Jarno Limnéll sekä politiikasta.fi -verkkolehden päätoimittaja Johanna Vuorelma. He keskustelevat myös infosodasta, propagandasta, valheesta ja mielikuvia luovista tarinoista. Informaatiovaikuttamista puhuttaessa kumpikin haluaa välttää sota-sanan käyttöä. Ohjenuoraksi he mainitsevat medialukutaidon lisäksi mm. harkinnan: On harkittava tarkkaan ennen kuin päivittää sosiaalista mediaa tai klikkaa vaikka sähköpostiaan. Toimittajana Ihan pihalla –ohjelmassa, Kansainvälisenä tietosuojapäivänä, 28.1.2016 oli Olga Ketonen.

Tietoa on jokaisen ihmisen ulottuvilla enemmän kuin käsittää saattaa. Mutta ongelmana on se, miten sieltä osaa erottaa sen oikean. Kaikki kotona -lähetys kahlasi tiedon ja uskomusten suossa, oppaa​na oli Skepsis ry:n varapuheenjohtaja, ​kirjailija Tiina Raevaara.​ Toimittajina Paula Jokimies ja Sanna Pirkkalainen. Suomalaiset ovat kansainvälisesti vertailtuna hyvin perillä maailman asioista, kertoo Tiina Raevaara. - Meillä kaikki käyvät koulun läpi ja oppivat lukemaan. Luemme paljon sanomalehtiä ja seuraamme uutisia ja kirjojakin vielä luemme. Joiltakin elämänalueilta voisimme harkitummin hankkia tietoa tai miettiä, minkälaiseen informaatioon kannattaa luottaa. Tiedonhankinta terveysaiheista vaatisi viitseliäisyyttä ja vaivaa enemmän pohtii Raevaara. - Suomalaiset ovat ahkeria hakemaan terveystietoa ja sitä on tarjolla paljon. Mutta tarvitaan uudenlaista ajattelua siitä, mikä kaiken tämän informaation seassa on sellaista, mihin voi luottaa. Mikä on tietoa, jonka varaan voi henkensä laittaa? Koulutusmäärärahojen leikkaus kirvoittaa Tiina Raevaaran kritisoimaan Sipilän hallitusta. - On tapahtunut iso asennemuutos, jossa kunnioitus tietoon ja osaaviin, koulutettuihin ihmisiin on hävinnyt. Nyt liian koulutettuja karsastetaan - ovat muka olevinaan ja vähän parempia ihmisiä kuin muut. Tällainen asenne on kenties väliaikaista, yhden hallituksen politiikkaa. - Se vaikeuttaa hetkellisesti tutkimuksen tekemistä sekä hidastaa väitöskirjojen valmistumista. Ei suomalainen osaaminen ja koulutus tästä mihinkään häviä, sieltä se taas nousee, toivottavasti. Tiina Raevaara muistuttaa journalismin ja tietokirjallisuuden tarpeellisuudesta kun rakennetaan kokonaiskuvaa tiedosta. - Jos parilla hakusanalla hakee internetistä tietoa, tuloksena on yksittäisiä tiedon murusia, mutta mitään kokonaiskuvaa sieltä ei tule. Tarvitaan joku, joka on tarpeeksi perehtynyt ja tekee esityksen kokonaiskuvasta.

Harva rakennelma on yhtä pelottava kuin ravintopyramidi. Mahdoton toteuttaa, mutta siinä se seisoo. Ja kun valtio suosittelee nätisti, moni tottelee vahingossa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos ja valtion ravitsemusneuvottelukunta ovat taas antaneet pitkään himotut ruokasuosituksensa. Perinne on kaunis. Vaikka suositukset on painotettu pienten lasten lapsiperheille ja raskaaksi itsensä saattaville, minäkin luen niitä. KIINTEÄT RUOAT KANNATTAA ALOITTAA PIENINÄ MAISTELUANNOKSINA. Voi kun muistaisi buffet-mursu tämän. Kun tankkaan foolihappoa ja kiinteitä palkokasveja käsitteenä sisääni, tajuan miten paljon meistä välitetään. Joku haluaa, että eläisimme todella vanhoiksi ja koko matkan pupujusseina. Netin terveysuutiset on helppo ohittaa. Saman päivän uutiset kumoavat toisensa kahteen kertaan. Mutta ravitsemusneuvottelukunnan ravintopyramidi vetää aina hiljaiseksi. Kuin seisoisi Kheopsin pyramidin juurella pienessä koistisessa. Todellisuus on todellisuutta. Sen tajuaa hitaasti, ja itkun kautta. Ravintopyramidi on käsittämätön luomus. Koko laaja sokkeli valtoimenaan pelottavia vihanneksenvänkkyröitä – kurkottavia raajoja betonin nielussa. Tukirakenteena armottomia juureksia, joihin rautasahakin söisi vain säälittävän ihottuman. Perunaa saa etsiä turhaan. Kaikki valintasi ovat olleet vääriä – tämän elämän osalta, tähän asti. Pyramidia on mahdotonta noudattaa. Siinä sen ajattomuus ja kauneus. Ainoa pyramidimalli, jonka itse olen tiedostanut, ja rakentanut, huojui matkalla ruotsinlaivan seisovasta pöydästä pehmeänä massahtavaan sohva-pöytä-yhdistelmään. Pyramidi oli rakennettu lihapullista. Ruokasuositukset muistuttavat millaista elämä voisi olla. Ne eivät pakota eivätkä uhkaile. Ne ovat suosituksia. Mukavaa tieteen popularisointia. Suola ja sokeri minimiin. Näinhän se on. Kovia rasvoja äärimmäisen harvoin. Kitalaki kiiltelee muuten vaan. Isoisä ei tuntenut luistonestoa. Hyvä proosa puhuttelee. ”Yhdessä ruokailu ja säännöllinen syöminen tuottavat ruokailoa ja edistävät koko perheen hyvinvointia.” Näin THL. Kukapa ei haluaisi elämäänsä RUOKAILOA, varsinkin kun ilonaiheista on välillä suorastaan pulaa. Ja kaikki onnistuu pienellä kokkauksella ja muutamalla jakkaralla. Ruokasuositukset ovat instituutio. Samaan aikaan syömisestä on tullut erittäin yksilöllistä, joillekin uskonto. Vaikka oma totuus on vahva, suositukset kummittelevat, työntävät ihmistä lempeästi johonkin suuntaan. Suosituksia voisi olla muuhunkin kuin syömiseen liittyen. Kun ne kerran rauhan ja hyvinvoinnin laajalla astialla ovat. Tulee mieleen heti aamupalan jälkeen jaettavat vessavuorot lapsiperheissä, joissa saniteettitiloja on yksi. Voisiko valtion suositus kuulua: jos perheen äiti on vallannut omatoimisella ripeydellään taas pikkulan omaksi synagogakseen, voitaisiinko ajatella, että huomenna isä saa rakentaa samaan tilaan majan ensimmäisenä ja vuorata ajatuksensa ja iglunsa katon päivän sanomalehdellä. Kun kiireisen lapsiperheen arjessa käymälävuorot kiertävät ja jokainen oppii joustamaan, perhe voi hyvin. Kaikki menee putkeen. Valtionharmaa neuvottelukunta suosittelisi nätisti verojen maksamista. Ja kuinka ovatkaan vääristyneet autoilun terveet linjat. Voisiko valtion välimatkapoliittinen neuvottelukunta antaa hempeän suosituksen: alle viiden kilometrin siirtymäosuuksilla on syytä välttää yli kahdeksaa turhaa ohitusta. Työmatkaliikenteessä itsensä raivoon saattaminen myrkyttää elimistösi ja tuhoaa maineesi rippeet. Saavutettu stressihormonin määrä pilaa jokaisen kammottavan makuisella juureksella saavutetun terveysvaikutuksen pitkäksi aikaa – jos pääset elävänä kotiin asti. Valtionharmaa neuvottelukunta suosittelisi nätisti verojen maksamista. Näitä voisi jatkaa loputtomiin. Minä uskon suositusten alitajuiseen vaikuttavuuteen. Päivämielemme on jo pilalla. Valtio saisi jatkaa. Maallikkosaarnaaja Maasola

Professori Juho Saari puhuu köyhyydestä, moraalipaniikista ja empatiakuilusta Olga Ketosen kanssa. Suomessa on tilastojen mukaan noin 650 000 köyhää. Hyvinvointisosiologian professori Juho Saari Itä-Suomen yliopistosta on tutkinut heistä katveessa olevaa alaryhmää - heitä, jotka ovat pitkäaikaisesti ja pysyvästi heikossa asemassa olevia. Pitkäaikaistyötön "Aikku" kertoo olevansa varaton ja köyhä ja sinnittelevänsä minimitoimeentulolla. - Vaikeinta ei ole sinnittely sinänsä vaan se, että tilanne vie kaikki ajatukset ja energian. Se, ettei se lopu koskaan. Juho Saari nyökkäilee Aikun kokemuksille, sillä ne ovat hänelle tuttuja. - Suomi on erittäin hyvä maa 90:lle prosentille kansalaisista. - Suomi ei ole kovin hyvin maa niille, jotka elävät sosiaaliturvalla pitkän aikaa. Etuuden taso ei sinänsä ole huono, mutta joukossa on ylivelkaantuneita pienituloisia ihmisiä, ja velkaa ei oteta huomioon toimeentulotuessa. - Ja toinen on se, että Suomessa asumiskustannukset ovat hyvin korkeat. Jos asut yksin ja sinulla on epätyypillinen työsuhde tai ei työsuhdetta ollenkaan, niin tilanne on suurissa kaupungeissa koko lailla mahdoton. Tämä siksi, ettei sosiaalituissa oteta huomioon tietyn rajan yli menevää vuokraa. Saaren arvion mukaan köyhyys, jatkuva puute ei aja suomalaisia barrikadeille vaan yksinäisyyteen ja häpeään. - Kaikkein heikoimmassa asemassa olevat ihmiset eivät osoita mieltään vaan he seisovat leipäjonossa. Leipäjonoissa jonottaa joka kuukausi 20 000 ihmistä. Juho Saari ei usko perustulonkaan välttämättä ratkaisevan tätä tilannetta. Hänestä tärkeintä olisi laskea asumisen hintaa Haastattelu kuultiin Ihan pihalla -lähetyksessä 21.1.2016.

Ennen saattoi kaupassa todeta: aika arvokasta. Nyt kun kaikkea halpuutetaan, tilanne hämmentää. Mikä olikaan Oikea hinta? Halpuuttaminen on päivän sana. Kauppaketjut halpuuttavat kilpaa. Kun tutun jalosteen hinta laskee yht`äkkiä kolmekymmentä prosenttia, siinä sitä ollaan. Mies ajetaan orpoon oloon - nyt ei ainakaan tiedä mikä on tuotteen arvo ja oikea hinta. Oliko siinä kaikki nämä vuodet noin ilmaa välissä? Rakkaassa maksamakkarassani. Yleensähän ilma lämmittää, se on eriste, mutta ei tässä. Pahimmillaan ei uskalla ostaa edes kolmen euron ämpäriä. Kauppias halpuuttaa sen kuitenkin jo huomenna euroon. Kyse ei ole enää rahasta, vaan arvokkuudesta. Kun maksaa kolme euroa hätälaskiämpäristään ja seuraavana päivänä lukee lehdestä sen todellisen arvon, halpuuttaa itsensä. Millainen on mies ja kuluttaja, jolla ei ole sisäsyntyistä taitoa tiedostaa asioiden oikeaa arvoa? Se, joka antaa jatkuvalla syötöllä kusettaa itseään, ei kerää arvostusta. Lopulta sosiaalinen elämä kärsii ja oleminen kutistuu sohvan, ylihintaisen television ja tolkuttoman hintaisten ämpäreiden ympärille. Jos aurinko koskettaa nokkuvaa huulipartaasi ja olet vahingossa hyvällä tuulella, muuttuva todellisuus, markkinavoimat, laittavat sinut polvilleen. Sanoppa Anterolle ostaneesi neljä Saludoa kympillä, saat kuulla viimeisen hinnan olevan viisi kympillä. Tulee kylmä. Nyt ei ainakaan tiedä mikä on tuotteen arvo. Mitä on arvokas elämä? Mistä sen voisi tietää, kun arvot kelluvat. Onko se arvokasta olemista, että huolehtii lähimmäisistään ja pyrkii rajalliset rahansa käyttämään niin, että kaikilla olisi tarvittava. Kauppaketjut ovat Suomessa vetoketjuja. Ne laittavat vähistä rahoistaan joka lehden väliin kahdeksan sivun mainosliitteen ja kertovat mitä ovat nyt halpuuttaneet. He raottavat, mitä sisältä löytyy. Kauppiaan hyvä sydän ja tusinan verran sisäänheittotuotteita. Parhaat Citymarket-kauppiaat tienaavat vuodessa muutaman miljoonan. Vaan minkälaista on olla kuluttaja? Jos halpuuttaminen jatkuu, niin kuluttavaa. Koko ajan pitäisi seurata, mitä nyt on halpuutettu. Jos ihminen käyttää kaiken ylimääräisen aikansa ajan tasalla pysymiseen ja tuotteiden oikean arvon määrittämiseen, hän on vain kuluttaja. Energiaa ei riitä ylemmälle henkiselle toiminnalle. Onko se huono? Jos kysytään kauppiailta, niin ei. Siinä voi kuitenkin halpuuttaa elämänsä, joka ennen tuntui olevan jotenkin tasapainossa. Tarkkana saa olla ettei kaikki taas supistu pieneksi kitinäksi Prisman ja ruskean kastikkeen välissä. Elämä on liian hieno vain perustarpeilla rallateltavaksi. Ettei kaikki taas supistu pieneksi kitinäksi Prisman ja ruskean kastikkeen välissä. Meitä huonoja kuluttajia on jo paljon. Meitä, jotka emme ruokatarvikkeiden lisäksi keksi mitään ostettavaa. Vanha villapaita on niin kauan hyvä, kun se pysyy päällä. Halpuuttaminen on uusi termi, mutta onko se laajenemassa kaikkialle? Jos teini suhaa kolmenkymmenen asteen pakkasessa kesävaatteissa, tennarit ja takki auki, nilkat iloisesti paistaen, halpuuttaako hän tiedostamattaan perheen budjettia? Eipä tarvitse ostaa talvivaatteita, kun ei se niitä pidä. Säästyy isin raha. Näin teini halpuuttaa perheen menoja. Jossain vaiheessa kauppakuitti täytyy lahjoittaa kädestä sekajätteeseen. Tulee raukea tietoisuus, kaikkea ei voi mitata rahassa. Edessä on päiväunet. Ihana vaipuminen. Maallikkosaarnaaja Maasola

Kun lapseton sinkku ryhtyy sijaisvanhemmaksi ja sylivauvojen tilalla onkin teini-ikäisiä, mitä siitä tulee? Voiko toisen lasta rakastaa ja miten lapsesta raaskii luopua? Stiina Hännisen haaveissa oli aina ollut suurperhe ja sellaisen hän myös sai, mutta hieman toisella tavalla kuin oli ajatellut. Yksinasuva sinkkunainen on kaatanut roppakaupalla ennakkoluuloja, jotta unelma perheestä on toteutunut. Stiina Hänninen toimii yksin usean nuoren sijaisäitinä. Sijoituslasten elämä on ollut rikkonaista biologisten vanhempien kanssa, normaali kasvu ja kehitys on ollut vaarassa. - Kotiini tulleet lapset eivät ole olleet maidon tuoksuisia pikkuvauvoja, joita viedään muskariin laulamaan "Ihahaa, hepo hirnahtaa." Eikä heidän ensimmäisestä koulupäivästään oteta valokuvia. - Minun luokseni tulevat lapset ovat olleet 10-17 -vuotiaita, bändipaidoissa ja paksuissa meikeissään sisään marssineita nuoria, hartioillaan sellainen elämänkokemus, josta minulla ei ole tietoakaan." Mistä aloitetaan kun tulee täysin vieras nuori taloon? Miten luottamus rakennetaan? Arjen perusrutiineiden rakentamisesta alkaa luottamus, painottaa Stiina Hänninen. - Lapsen pitää saada kokea se, että tässä perheessä joka aamu herätetään kouluun, joka aamu syödään aamupala ja ruokaa riittää. Rutiineiden pysyvyys on tärkeää, viikonloppujen kotivierailut aina järisyttävät vasta tulleen lapsen uskomusjärjestelmää. Elämä teinien kanssa on välillä ihan hirveän ärsyttävää ja perkeleetkin lentää. Lapsetonta, mennyttä aikaa Stiina Hänninen ei kuitenkaan haikaile. - Vaikka päiväni olisi kuinka surkea, niin huono päiväni sijaisäitinä on kuitenkin aina parempi, kuin päivä lapsettomana sinkkuna. Ei ole vielä kertaakaan kaduttanut. Olen mieluummin väsynyt pitkästä päivästä suurperheen äitinä, kuin uupunut lapsettomuuden ja perheettömyyden tuskasta. Sijaisvanhemmuudesta keskusteltiin Kaikki kotona -lähetyksessä tiistaina 19.1.2016. Toimittajana Paula Jokimies.

Lahtelainen Päivi Nousiainen sai viitisentoista vuotta sitten koiranhoitopalkaksi kiikarit. Siihen saakka lintuvalikoimaan oli kuulunut lähinnä perustinttejä, kuten tali- ja sinitainen, mutta pian linssien läpi alkoi näkyä muutakin. Nykyään havaittuja lintulajeja eli elämänpinnoja eli eliksiä on 225, niistä viimeisimpänä maakotka. Eivätkä havainnot perustu enää yksinomaan näköaistiin, sillä vuosien saatossa Päivi on oppinut tunnistamaan lintuja myös äänen perusteella. Lintutorneissa naiset ovat edelleen vähemmistönä mutta Päivi Nousiainen ja kaltaisensa ovat oivia esimerkkejä siitä, etteivät tornit, kosteikkojen laidat ja kevätpeltojen reunat ole yksinomaan gore tex-asuisten, vihreäpipoisten miesten valtakuntaa. Päivi Nousiainen vie toimittaja Sanna Pirkkalaisen linturetkelle kotimaisemissaan Lahdessa.

Miten ideaa viedään eteenpäin? Auttavatko siinä paha sisu ja hyvät suhteet? Mikä sanassa "innovaatio" pelottaa ja suututtaa muita ihmisiä? Nyhtökauran kehittelyn taustalla oli ajatus valmistaa yksinkertaista ekologista ruokaa. Gold&Greenin toimitusjohtaja Maija Itkonen kertoo, että taustalla oli paljon faktoja, kuten että lihan tuotantoon kuluu paljon kasviproteiinia. Ja että 90 % kauran tuotannosta menee tätä nykyä muuhun kuin ihmisravinnoksi. Nyhtökaura ei ole vielä kaupoissa, mutta tavoitteena on viedä suomalaista osaamista kansainvälisille markkinoille Itkonen kutsuu itseään innovaattoriksi, yhdistelijäksi, linkittäjäksi, lankojen yhteenkutojaksi. Hän sanoo, että arjen luova ihminen voi tehdä keksintöjä huomaamattaan. Tarvitaan mm. hulluja kysymyksiä ja epäonnistumista. Nyhtökaurasta ja keksinnöistä puhuttiin Ihan pihalla -ohjelmassa 14.1.2016. Toimittajana Olga Ketonen.

En minä niitä tunne, ei kosketa minua mitenkään - vai koskettaisiko sittenkin? Joka viides aikuinen kertoo kokeilleensa huumeita. Miksi haluamme päämme sekaisin ja mikä on vieressä kulkijan vastuu? Kaikki kotona -lähetyksessä tiistaina 12.1.2016 vieraina olivat huumetutkija, sosiologi Jussi Perälä ja Irti huumeista -järjestön tukihenkilötoiminnan ohjaaja Pasi Tuomaila. Juontajina Paula Jokimies ja Sanna Pirkkalainen. Jussi Perälä on pyörinyt rankoissa piireissä huumeidenkäyttäjien kaverina, mutta niin sanotusti puhtoisena, eli tutkijan roolissa. Ensin valmistui gradu käyttäjistä ja sitten väitöskirja, jossa tutkittiin diilereitä. - Rikoksiksi luokiteltavat ilmiöt ovat aina kiinnostaneet minua. Tutkimustyötä tehdessä myyttejä tuli murrettua ja kuvitelmat karisivat aiheen gloriasta. Pasi Tuomailan elämäntarina on aika karu. Hänelle on kaikki tuttua lastensuojelusta aina vankimielisairaalaan. Vakava sairastuminen toi hänet pois huumeiden parista. - 2-kymppisenä kokeilin ensimmäisen kerran amfetamiinia. Heti ekasta kerrasta se tuntui paremmalta kuin viina. Kaksikymmentä vuotta tuli kierrettyä katuja, vankiloita ja sairaaloita.

Suomessa on yli 190 000 muistisairasta ihmistä. Vuosittain sairastuu 14 500 ihmistä, joten sairaus koskettaa monia. Miten kohdata ja hoitaa muistisairaita ihmisarvoisesti? Olga Ketosen kanssa keskustelemassa ovat hoivakoti Atzalean perustaja, toiminnanjohtaja Tuija Uusitalo sekä toimittaja, isänsä hoidosta kirjan kirjoittanut Hanna Jensen. He puhuvat mm. sairastuneen oikeudesta ilmaista oman tahtonsa, tyttärien ja poikien eroista suhtautumisessa vanhemman sairauteen, rahasta, omaisen tiedon tarpeesta ja hoitotahdosta. Asiakkaat ovat laatineet Tuija Uusitalolle haastattelua varten listan hyvän hoidon vaatimuksista: - Hoitajat vaihdetaan robotteihin, jos ei heillä ole jatkuva hymy. - Antakaa minun olla semmonen, kun minä olen. - Hoidot on aina hyviä ja tarpeen, ne otetaan vastaan mielellään. Ei kannata valittaa. - Silloin tällöin kermakakkua hymyn kanssa. - Kalliolle kukkulalle, sinne edelleen haluaisin. Keskustelu kuultiin alun perin Ihan pihalla ohjelmassa 7.1.2016.

Mummo on vähän kuin äiti, mutta pikkuisen etäisempi, eikä kilahda niin helposti. Mummolle ei tarvitse päteä - mummoilu on kilpailusta vapaa vyöhyke. Mummot, nuo viisaat, vanhat naiset - ja ei aina niin vanhatkaan. Mummot ovat kautta aikain pitäneet perheen ruodussa ja elämän jengoillaan, neuvoneet napakasti ja jakaneet lämpöään ja ymmärrystä. Millaisia ovat mummoiksi parhaillaan kasvavat? Milloin mummokypsyys saavutetaan? Kaikki kotona -lähetyksessä tiistaina 5.1.2016 äänessä olivat mummojen tytöt, todennäköisesti tulevia mummoja itsekin. Keskustelussa mukana ohjaaja Johanna Vuoksenmaa sekä Paula Jokimies ja Sanna Pirkkalainen. Johanna Vuoksenmaa tunnustautuu gerofiiliksi, vanhoja ihmisiä rakastavaksi henkilöksi. - Mamma eli isän äiti oli lähikasvattajani. Äitini palasi äitiyslomalta opettajan hommiin, kun olin kolme kuukautta vanha. Sen jälkeen vietin päiväni mamman seurassa. Mammani oli rohkea ja ennakkoluuloton suhteessa toisiin ihmisiin, erilaisuuteen ja uusiin tilanteisiin, kuvailee Vuoksenmaa mammaansa. Ulkonäöltään hän oli perinteinen nuttura-, alushame- ja huivipää -mummo. Hauska esimerkki mamman ennakkoluulottomuudesta oli osallistuminen rauhanmarssille. - Houkuttelin mammaa mukaan marssille. Hän vähän empi, että ei 75- vuotiaana jaksaisi koko reittiä marssia. Mamma ehdotti, että jos tekisin sellaisen kyltin, jossa lukee "aseet pois idästä ja lännestä", hän lähtisi marssille mukaan ja kävelisi sen minkä jaksaa. Tein muovipussista viritelmän, jossa luki mamman toivoma iskulause. Sitten muovipussi puettiin mamman poplarin päälle ja hän osallistui rauhanmarssiin kävelemällä puolet reitistä. Vuoksenmaan pitkäaikainen haave mummoista elokuvan sankareina on vireillä. - Tekijä aikani mummo -elokuvalle on nyt kypsä ja sellainen on työn alla.

Kansalle valehdellaan. Kammottava ilmapiiri. Änkyrärasistit ja suvakit toistensa rinnuksissa kiinni. Eteläkorealaiset ja kiinalaiset porhaltavat ohitsemme molemmilta puolilta. Siinäkö on Suomi vuonna 2016? Radio Suomi kutsui loppiaisen kunniaksi kolme miestä, kolme viisasta miestä, yhden pöydän ääreen pohtimaan kansakunnan tilaa. Mitä kuuluu Suomi, minne olet menossa? Mukana ovat tietokirjailija Risto Isomäki, professori Teivo Teivainen ja politiikan toimittaja Tommi Parkkonen. Toimittajana on Sanna Pirkkalainen.

Kestävyysvaje, pakkolait, ilmastonmuutos, pakolaiskriisi ja taantuma - kaikki kamalia sanoja. Jos jo pitkään on tuntunut siltä, että elämä ei ole omissa käsissä, niin nyt olo on kuin käsipohjaa kauhovalla alakoululaisella. Nenä pysyy juuri ja juuri pinnalla, vaikka kuinka ripeästi kauhoo. Ilo, leikki ja riemu ovat kadoksissa. Kaikki kotona puhui, haki ja etsi toiveikkuutta tiistaina 29.12.2015. Vieraina markkinoinnin parissa pitkään toiminut, tällä hetkellä töitä etsivä, työllistyjä Minna Huuhtanen sekä filosofi, tutkija Frank Martela. Toimittajina Paula Jokimies ja Sanna Pirkkalainen. Toivon alhosta onnistuu kapuamaan myös ylös. Minna Huuhtanen kertoo tuntemuksiaan, kun yhdessä päivässä tulee kolmekin kielteistä rekrytointipäätöstä. - Silloin tuntee putoavansa syvälle kuoppaan ja sieltä on vaikeaa nousta. Pari päivää asiaa märehdittyään, kuopasta taas kömpii ylös. On se toivo vaan kummallinen tyyppi. Aina se puskee jostain asfaltin raosta läpi. Se on kuin vihreä, sitkeä rikkaruoho, joka tunkee kaiken läpi. Onnellisuus on hyvän elämän sivutuote. Jos tavoitellaan pelkästään onnellisuutta, ollaan väärillä jäljillä, muistuttaa Frank Martela. - Kun löytää itselle merkityksellisen tavan elää, tulee onnellisuus sivutuotteena. Meidän ei kannata tavoitella onnellisuutta itsessään, vaan keskittyä merkityksellisten päämäärien löytämiseen ja niiden tavoittelemiseen. Sisäisestä tunnetilasta ei niinkään kannata olla kiinnostunut, antaa sen tulla vähän sivutuotteena.

Evoluutiobiologi Helena Telkänranta ja Olga Ketonen puhuvat mm. koirien hymystä ja - Olgan kauhuksi - myös rottien kikattamisesta. Entä osaavatko eläimet hävetä? - Kaikissa tunnetiloissa me ihmiset olemme samanlaisia kuin muut nisäkkäät siinäkin, että kaikkiin tunnetiloihin liittyy hormonitoimintoja, Telkänranta kertoo. - Se, mitä hormoneja meillä liikkuu veressä, liittyy siihen, missä tunnetilassa me kulloinkin olemme. Iho ei ole tiivis, joten ihohuokoisten kautta leijuu ympäristöön informaatiota tästä. Niinpä Telkänrannan mukaan koira pystyy haistamaan yksittäisiä ilmassa leijuvia molekyylejä ja niistä havaitsemaan, jos ihminen on ärtynyt tai pelokas tms. Jos Telkänranta saisi olla jokin eläin kuukauden ajan, niin mieluiten hän olisi delfiini. Tutkija, tietokirjailija Helena Telkänranta oli Olga Ketosen viraana Ihan pihalla –lähetyksessä torstaina 17.12.2015.

Aili ja Osmo Ikonen ovat monilahjakkaita muusikoita, mutta tiistai-iltana 15.12.2015 he vierailivat Paula Jokimiehen ja Sanna Pirkkalaisen Kaikki kotona -lähetyksessä ensisijaisesti sisaruksina. Osmolla ja Aililla on pari vuotta ikäeroa, Osmo on isoveli, Aili pikkusisko. Sisaruskatraaseen kuuluvat myös Tuuli, Heini ja Aimo, jotka ovat vielä nuorempia. Aili Ikonen tunnetaan lahjakkaana jazztulkitsijana ja vastikään hän oli tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanoton solistina linnassa. Osmo on singer-songwriter, multi-instrumentalisti ja on mukana esim. SuomiLOVE -bändissä. Osmo kertoo ehkä hieman käyttäneensä hyväkseen asemaansa vanhimpana sisaruksena, kun keräsi rahaa Amerikan matkaansa. - Noin kymmenvuotiaana haaveilin matkasta ja ehdotin siskoille ja veljelleni, että kaikki säästäisivät viikkorahoistaan minun Amerikan reissua varten. Suostuttelin heidät mukaan, lupaamalla että homma pistetään kiertämään. Jokainen vuorollaan lähtee reissuun, ja kaikki osallistuvat viikkorahoistaan matkakassan kartuttamiseen. Vanhemmat pääsivät jyvälle Osmon masinoimasta matkahankkeesta ja hän joutui palauttamaan rahat sisaruksilleen. Ikosen sisarukset ja suuri joukko sukulaisiakin on musiikin kanssa jollain tavoin tekemisissä. Kannustuksesta ja tsemppauksesta ei suvun kesken pihistellä, iloitsee Auli. - Silti joskus väkisinkin tulee vertailtua itseään muihin, kun ympärillä on niin paljon lahjakkuutta. Miettii, onko siinä omassa tekemisessä sittenkään riittävästi. Tapaninpäivänä Ikosen sisarukset kokoontuvat lapsuudenkotiin joulunviettoon. Tänä vuonna päätettiin, että lahjoja ei osteta kaikille, vaan arvotaan, kuka ostaa kenellekin. Arpaonni ratkaisi, että Aili ja Osmo ostavat lahjat toisilleen.

Miltä näyttää journalismin tulevaisuus? Vääristeleekö valtamedia faktoja? Onko media kriisissä? Vieraana journalismin tutkija, toimittaja Johanna Vehkoo. Hän on JSN:n eli Julkisen sanan neuvoston uusi jäsen. Vehkoo keskusteli Ihan pihalla -ohjelmassa toimittaja Olga Ketosen kanssa 10.12.2015. Tallenteesta on poistettu musiikki.

Vauhdista on helppo viehättyä. Päteekö sama vaaran tunteeseen? Kaikki kotona -lähetyksessä vieraili tiistaina 8.12.2015 kaksi ammattilaista, joille vauhti ja vaaratilanteet ovat verissä; Suomen ainoa stunt -nainen Susanna Uuskoski ja moottoriurheilun monitoimimies, kartanlukija, juontaja Tomi Tuominen. Toimittajana oli Sanna Pirkkalainen. Susanna Uuskosken isä on legendaarinen Grazy Mike, jolla on lähes 30 vuoden kokemus stunteista ja kilpa-autoilusta. Tytär Suski on myös lähtenyt isänsä jalanjäljille ja on harvinaisen ammattinsa ainoa naispuolinen harjoittaja Suomessa. - Kilpa-ajon aloitin jo ihan pienenä, koska isän kanssa siinä maailmassa olin aina pyörinyt. Omien lapsien syntymän jälkeen kilpaileminen ei enää rahallisesti ollut mahdollista, mutta jotain "actionia" piti elämässä olla, ja niin ryhdyin "rysäyttelemään". Tomi Tuomiselle ralli tuli myös veren perintönä. Molemmat vanhemmista toimivat rallissa kartanlukijoina. - Meillä himassa oli aina paljon ralliin liittyviä tavaroita; karttoja, nuotteja ja kartturijuttuja. Äitini oli 60 -luvulla yksi Suomen kovimpia alallaan. Hän ajoi sen aikaisten naiskärkikuljettajien kartanlukijana aina vuoteen -70 saakka. Isä harrastaa lajia edelleen. Molemmat illan vieraat sekä Susanna että Tomi ovat harrastuksiltaan vauhdikkaita, voisi jopa sanoa rämäpäitä. Ärsyttääkö heitä hitaus? Tomi kertoo olleensa nuorempana levottomampi, mutta iän myötä rauhoittuneensa huomattavasti. - Nykyään tykkään tehdä luonnossa pitkiä kävelyretkiä, nautin luonnon hiljaisuudesta. En tarvitse koko ajan hulinaa ympärilleni. Elämä viiden pojan kanssa on koko ajan hektistä, huomauttaa Susanna. - Olen kyllä aika rämäpää ja viiden pojan äidin pitääkin olla, jotta selviää arjesta. Rallimies ei ulosajoja voi välttää. Tomin pahin kolari tapahtui viime vuonna, yhdessä kuljettaja Juho Hännisen kanssa Sardinian MM-rallissa. - Vauhtia oli lasissa noin 152 km/h . Tuntui, että auton ympäri pyöriminen vain jatkuu ja jatkuu. Autosta ei jäänyt mitään jäljelle. MM-sarjassa autojen sisällä on kaksi kameraa, automme molemmat kamerat olivat stopanneet ensimmäiseen osumaan. En siis saanut tietää, montako pyörähdystä kaikkiaan tuli. Pyöriminen autossa kesti niin kauan, että siinä kerkesi jo ajatella, mitä oikein tapahtui. Kyllä siinä pelästyi aika tavalla. Naurahtaen Tomi toteaa, että fyysisellä puolella luumustelma oli ainut vamma mikä tuli. Psyykkiset vammat ovat erikseen, mutta niistä ei puhuta. Susannalle pahin onnettomuus stunt -työssä tapahtui kun hän yritti rikkoa isänsä Crazy Miken nimissä olleen autodominon maailmanennätyksen. - Lähdössä minulle tuli joku ajatuskatkos ja jätin niskatuen pois, koska se ahdistaa niin paljon yhdessä kypärän kanssa käytettäessä. Sattui kyllä aika kovasti niskaan, vauhtia oli noin 120 km/h, kun törmäsin ensimmäiseen autoon. Vauhti oli niin kova, että kolmas auto katkesi kokonaan. Tämän tempun jälkeen oli niska vähän kipeänä. Puhutaanko varikoilla ja huoltoparkeissa pelosta? Sekä ralli- että stunt- maailmassa pelko sanaa ei lausuta ääneen. Se on alitajuista kauhun tasapainon hallitsemista urheilulajeissa, joissa vaara ja loukkaantumisriski ovat läsnä koko ajan. Hän, joka nämä mielen liikkeet hallitsee, on mestari.

Lentäminen, hyppääminen korkealta, siirtyminen paikasta ja ajasta toiseen, rakastuminen vieraaseen ihmiseen, eläinten kanssa keskusteleminen - osa näistä voisi olla mahdollisia valveillakin, mutta kaikki on mahdollista unessa. Ihminen on käynyt kuussa ja monimutkaisia tieteen arvoituksia on ratkaistu, mutta miksi unien näkeminen on pysynyt niin suurena mysteerinä? Kaikki kotona -lähetys tiistaina 1.12.2015 kurkisti unien salaiseen valtakuntaan. Vieraina olivat psykoterapeutti, uniohjaaja Anne Lindholm-Kärki ja selkouniohjaaja Olli Erjanti. Juontajina Paula Jokimies ja Sanna Pirkkalainen. Unia näkevät kaikki, mutta ymmärrämmekö niitä. Voiko unia ohjata haluamaansa suuntaan? Anne Lindholm-Kärki kertoo, että unien hallintaa voi harjoitella, mutta manipuloida niitä ei voi. Esimerkiksi visualisoimalla voi yrittää nähdä tietynlaista unta, mutta silti uni tulee juuri sellaisena kuin tulee. Olli Erjanti puhuu selkounikursseillaan unien kutomisesta tai hautomisesta. - Nukkumaan mennessä keskitytään aiheeseen, josta halutaan nähdä unia. Yritetään elää kyseinen tilanne siten, kuin sen halutaan unessa tapahtuvan. Joskus tämä onnistuu, joskus ei. Aina ei tule täsmälleen sellaista unta, jota on tilannut. Uniohjaaja Lindholm-Kärjen mielestä unien vaikeaselkoisuus johtuu osittain siitä, että emme osaa enää lukea unien symbolikieltä, olemme vieraantuneet siitä. - Ihmisten tulisi ymmärtää omaa unisymboliikkaansa, pitäisi ottaa unien asiantuntijuus itselle, eikä antaa tulkintaoikeutta muille.

Kouluopetus on muuttunut kiertokoulun, kansakoulun ja peruskoulun myötä nykyaikaiseksi. Vai onko? Onko ainoa oikea tapa opettaa se, että opettaja seisoo luokan edessä kertoen pulpeteissaan kököttäville oppilaille miten asiat ovat? Tänään vieraaksi saapuvan Pekka Peuran mielestä opetus voidaan hoitaa ihan toisenlaisin menetelmin. Olga Ketonen haastattelee.

On niitä päiviä, jolloin tuntuu, että nyt en saa mitään järkevää aikaiseksi. Kirjoittavat ihmiset tuntevat sen valkoisen paperin kammona. Luultavasti samanlaisia tuntemuksia kokee suurin osa meistä, ainakin joskus. Pappi ei keksi surevalle omaiselle kaunista sanottavaa. Autokauppiaalle tulee tunne, että nyt en keksi mitään, miksi tuon rouvan pitäisi juuri tämä auto ostaa. Mitä jos tällaisia huonoja päiviä tuleekin useampi peräkkäin? Entä jos en enää innostukaan työstäni? Mistä löytäisin kipinän, inspiraation? Miten saisi taas itsensä innostumaan? Kaikki kotona -lähetyksessä kirjailija-kolumnisti Roope Lipasti ja säveltäjä-tuottaja Maki Kolehmainen pohtivat yhdessä Paula Jokimiehen kanssa mystistä inspiraatiota. Maki Kolehmainen kertoo, että inspiraatio sanalla on myös kristillinen merkitys. Se tarkoittaa muinaiskreikkalaisessa kielessä Jumalan koskettamaa. Naurahtaen Maki kertoo, että hänellä inspiraation määrä suhteutuu maksamattomien laskupinojen määrään. Roope Lipastin mielestä inspiraatio on jopa vähän vaarallinen sana. - Jos kovasti alkaa odottelemaan sitä, niin ei saa koskaan mitään tehdyksi. Inspiraatio on myös kovin virallisen tuntuinen sana. Enemmänkin ajattelen, että minulla on hyvä vire tehdä juttuja: on avoin mieli, olen nukkunut hyvin ja minulla on hyvä tekemisen meininki. Hittitehtailijaksikin kutsuttu Maki Kolehmainen kertoo, että ei tietoisesti tee hittejä, vaan biisejä, jotka miellyttävät häntä itseäänkin. Maki tunnustaa, että inspiraation hanat hänellä aukaisee usein Eros Ramazzottin musiikki. Roope Lipasti kertoo kurinalaisesta työrutiinistaan. -Herään aamulla aika varhain, keitän kahvit ja alan kirjoittaa. Joka päivä sama homma toistuu, eikä tarvitse paljon haaveiluun tuhlata aikaa. Maki Kolehmainen kertoo rikkovansa työrutiineitaan mielellään. - Haen flow -tilaa himassa, kalsareillani olohuoneen sohvalla loikoillen. Televisio ja läppäri ovat auki ja kaikki ympärilläni pauhaa lujaa. Sen jälkeen pistän kaikki vermeet kiinni ja keskityn idea-aihioiden sävellykseen. Näitä ideoiden pätkiä työstän studiossa eteenpäin. Molemmat vieraat, sekä Maki että Roope tunnustavat, että eivät nauti ryhmätyöstä. Roope kertoo luovuuden lähtökohtana olevan leikillisyyden. Kyse on siitä, että uskaltaa antaa itselle mahdollisuuden leikkiä erilaisilla ajatuksilla. - Vihaan tiimityötä, koska se tarkoittaa rajoittamista. Siinä koko porukka päättää, mitä leikitään ja miten ajatuksilla saa leikkiä. - Kun on itsekseen leikkinyt tarpeeksi, pitäisi olla myös itsekuria, että saa leikkinsä koottua biisiksi tai kirjaksi. Jos on pelkästään luova, kannattaa mennä päiväkotiin ja pysyä siellä. Kun saa itsekurin mukaan tekemiseen, siitä myös syntyy tulosta. Maki Kolehmainen ei myöskään tunnustaudu ryhmätyömieheksi. - Nykyään on niin muodikasta pitää biisileirejä, jonne menee 30 toinen toistaan kovempaa jätkää, jotka kilvoittelevat, kuka tekee makeimman sävellyksen. Se ei ole meikäläisen foorumi.

Juhlallisen parran takana on lempeä, mutta tarvittaessa tiukka mies. Teemu Potapoff on seisonut elämästään osan ravintolan ovisuussa. Ei pyrkimässä sisään asiakkaana vaan heittämässä asiakkaan sisään, joskus jopa ulos. Mutta miksi miehen lempinimi on "Pastori"? Se ja monta muuta asiaa selviää kohtaamisessa Olga Ketosen kanssa. Mukana on myös konkariportsarin vinkit pikkujoulujuhlijoille.

Itsensä nolaamisen pelko. Mistä se kumpuaa ja miten siitä pääsee eroon? Kuinka syvälle meihin on iskostettu, että älä nyt nolaa itteäs? Keskustelijoina psykologi Laura Stenroos, joka on ollut monissa tositelevisio-ohjelmissa mukana (mm. BB, Iholla, Unelmien poikamies ja Viidakon tähtöset) ja improvisaatioteatteri Stella Polariksen näyttelijä, kouluttaja Micke Rejström. Itsensä nolaamisen pelkoon liittyy vahvasti tunne siitä, mitä muut ajattelevat. Jo kasvatuksessa meille iskostetaan, älä nyt tee numeroa ittestäs tai älä nyt vaan sano tollai. Micke Rejström peräänkuuluttaa armollisempaa suhtautumista mokiin. - Jos asenteemme tahattomiin mokiin olisi sallivampi, se vaikuttaisi koko kansakunnan ilmapiiriin positiivisella tavalla. Sekä Laura Stenroos että Micke Rejström korostavat, että mokaan pitäisi suhtautua leppoisalla naurulla - ja nimenomaan yhdessä nauraen. Mokailijalle ei pidä jäädä tunnekokemusta siitä, että hän jää häpeissään yksin mokaan makaamaan. Yhdessä nauramisen kokemuksesta pystytään helposti jatkamaan eteenpäin, eikä yhteinen energiataso ja innostus pienene lainkaan. - Suuri osa suomalaisista aikuisista ei mene vuorovaikutustilanteeseen virheen pelossa, huomauttaa Micke Rejström. - Aitoon vuorovaikutukseen toisen kanssa on mahdotonta mennä, jos pitää koko ajan keskittyä siihen, että en saa mokata. Oman suorituksen jatkuva miettiminen johtaa siihen, että ei pysty kuuntelemaan toista, eikä myöskään tunnevaikuttumaan toisesta ihmisestä. Laura Stenroos kiinnittää huomion poliitikkojen stereotyyppiseen kielenkäyttöön. - Poliitikot puhuvat poliitikkojen kieltä ja käyttävät samoja fraaseja, se ei ole keskustelua, eikä siinä ole vuorovaikutustakaan. Heidät on koulutettu siihen, että pitää pysyä asiassa, ei heittäydytä, eikä olla spontaaneja, koska sen myötä voisi puheeseen tulla mukaan jotain ei toivottavaa. Mokailun pelkoisille Laura ja Micke antavat hyvän neuvon. - Paras lääke mokan pelkoon on se, että ei keskity kanssakäymisessä pelkästään omiin tuntemuksiin. Panosta huomiosi kanssaihmisen oloon ja eloon, kuuntele aktiivisesti toista. Kaikki kotona -lähetyksen 17.11.2015 toimittivat Paula Jokimies ja Sanna Pirkkalainen.

Toimittaja Olga Ketonen tavoitti arkkipiispa Kari Mäkisen puhelimitse. He keskustelevat muun muassa pelosta ja toivosta ja pohtivat tunteita, joita Ranskan tapahtumat herättävät meissä.

Monessa mukana ollut Mato Valtonen on armoitettu puhuja. Ja jos/kun mainitaan rockyhtye Sleepy Sleepers monelle tulee mieleen nimenomaan Mato Valtonen. Moni ei kuitenkaan tiedä mitä muuta Mato onkaan urallaan tehnyt. Olga Ketonen kohtasi Mato Valtosen. Kuka mitä häh? No, kuuntele!

Perinteiset suomalaiset miestenlehdet Jallu, Kalle ja Ratto lakkaavat ilmestymästä, ja kansainvälinen Playboykin lopettaa alastonkuvien julkaisun. Minne matkaa porno? Onko porno aina pahaa? Pitäisikö kouluissa puhua myös pornosta? Keskustelijoina ovat viimeisten suomalaisten miestenlehtien päätoimittaja Kaisa Riihinen ja Turun yliopiston mediatutkimuksen professori Susanna Paasonen. Juontajina Paula Jokimies ja Sanna Pirkkalainen.

Valtioneuvoston linnassa toimittajana on Jari Niemelä.

"Itä-Timor on Aasian köyhin valtio, jonka kouluikäisistä lapsista 30 prosenttia ei koskaan aloita koulua, ja koulun aloittaneista lapsista noin puolet keskeyttää koulun ennen kolmatta luokkaa. Lähes 90 prosenttia lapsista jää yhä ilman säännöllistä esikouluopetusta." Näin karusti kiteyttää Plan Suomi itätimorilaisen todellisuuden. Tähän todellisuuteen kävi omin silmin tutustumassa laulaja Johanna Kurkela. Juha Blomberg tapasi Johanna Kurkelan.

Viime vuonna Esko Valtaojalta leikattiin suorassa tv-lähetyksessä ensimmäistä kertaa kymmeniin vuosiin parta 3 miljoonan keräysrajan ylityttyä. Hän myös soitti elämänsä ensimmäistä kertaa oboella “Tuiki tuiki tähtönen” -kappaleen Nenäpäiväkonsertissa. Kuluvan vuoden syyskuussa hänet lennätettiin ensimmäistä kertaa kehitysmaan kamaralle itä-afrikkalaiseen Tansaniaan. Mitä tähtitieteen emeritusprofessori teki ensimmäisenä toimenpiteenään päästyään Afrikan taivaan alle? Esko Valtaojan ensimmäisenä eläkeläispäivänä alkaneella matkalla oli mukana myös toimittajamme Juha Blomberg.

Nenäpäivä on perjantaina 6. marraskuuta. Suuressa Nenäshowssa TV2:lla on mukana myös emeritusprofessori Esko Valtaoja, joka vieraili Tansaniassa syyskuussa. Esko vieraili Ihan pihalla Olga Ketosen vieraana. Kuuntelijoilla oli myös mahdollisuus kysyä Eskolta mitä tahansa maailmankaikkeudesta tai ihan mistä vaan. Ja hra professorihan vastasi.

Nenäpäivässä on mukana satoja, jollei tuhansia vapaaehtoisia ympäri Suomea joka vuosi. Yksi heistä on imatralainen Kristiina Ruohio. Hän toimi viime vuonna aktiivisesti oman työpaikkansa K-Supermarket Vuoksenniskan Nenähuutokaupassa ja tänä vuonna pääsi itse mukaan kehitysmaamatkalle Tansaniaan. Matka oli Kristiinalle ensimmäinen kehitysmaakokemus ja jätti häneen pysyvän jäljen. Oman jälkensä Tansaniaan jätti myös Kristiina, jonka lapsenlapseltaan saama nalle sai uuden kodin tansanialaisesta perheestä. Ehkä jonain päivänä Kristiina käy tapaamassa nallen uutta isäntää ja katsomassa millaiseksi hänen elämänsä on muuttunut. Radio Suomen toimittaja Juha Blomberg oli matkalla mukana.

Cheek on millä tahansa mittareilla yksi maamme menestyneimmistä artisteista. Ja vaikka kaikki, mihin mies on viime vuosina ryhtynyt, näyttää onnistuneen, ei menestys ole tullut ilmaiseksi. Onko Cheekillä eli Jare Henrik Tiihosella Midaksen kosketus? Muuttuuko kaikki mihin hän koskee, jos ei nyt silkaksi kullaksi, niin ainakin menestykseksi? - Tuo Midaksen kosketus on vanha hip hop metafora. Jonkun hyvän karman olen tähän tekemiseen nyt saanut. Vastaanotto vuoden keikkatauon jälkeen on ollut huikea. En voinut tietää mitä vuodessa tapahtuu. Musiikkibisnes on raaka ala, nuoremmalla yleisöllä trendit ja mielenkiinnon kohteet vaihtuvat nopeasti, kertoo Cheek. Cheekin musiikkiin on aina suhtauduttu joko suurella intohimolla tai inholla. - Kun nämä kaksi puolta hankaa vastaan, syntyy reaktio ja vastareaktio, iso voima ja vastavoima. Tämä heijastuu isona menestyksenä, ne jotka diggaavat musaani fanittavat vieläkin enemmän. Miksi Cheekistä ei tullut rokkijätkää? - Lahdessa jengi kuunteli paljon jenkki-räppiä. Se oli movement, joka pyyhkäisi tietyn osan nuorista messiin. Liikehdintä näkyi katukuvassa selkeästi, nykyäänhän ei juurikaan tiedä, kuka mitäkin kuuntelee. Oma leiri, oma meininki - jengi maalasi graffiteja, toiset soitti levyjä ja jonkun piti räpätä. Minä olin sitten se, joka räppäsi. Alpha Omega on Cheekin 11. levy, ja sen tekeminen oli todella takkuista. - Olimme kuukauden Los Angelesissa unelmien levyntekoreissussa. Mentiin leveellä meiningillä Losiin. Vuokrasimme tuottajan kanssa Hollywoodin kukkuloilta törkeen ison kämpän, johon tehtiin yhteen huoneeseen studio. Musaa teimme vähintään kahdeksan tuntia päivässä. Kun lähdin pois Losista, minulla ei ollut yhtään biisiä, mitä soittaa. Puitteet olivat siellä kunnossa, mutta tulos oli vähäinen. Kun tulin Suomeen takaisin, päätin että olen kotiarestissa, kunnes levy on valmis. Ja kotiaresti tarkoitti, etten saa poistua Suomesta. Cheek kertoi tehneensä Alpha Omega -albumin siten, että se jää hänen viimeisekseen. -Valot sammuu on albumin viimeinen biisi. Minulla on vielä ässiä hihassa ja uusia suunnitelmiakin, vähän feidailen välillä. Menestystä ja sen aiheuttamaa painetta yritän päästä pakoon. Cheek oli Kaikki kotona -lähetyksen vieraana 3.11.2015. Toimittajana Sanna Pirkkalainen.

Kansanedustaja Maarit Feldt-Ranta säteilee. Hän on selvinnyt erittäin vakavasta sairaudesta kahdesti ja ilmoittaa, että hän aikoo nyt vain elää ja nauttia tavallisista asioista. Toimittajana Maija Salminen.

Vaikka jokin asia menisi pieleen, olet silti yhtä arvokas kuin ennenkin. Tämän opetuksen ja kannustuksen sai äidiltään asiakkuusjohtaja ja esikoiskirjailija Sonja Strömsholm. Ja sitä neuvoa Sonja on vuosien saatossa noudattanut. Sonjan tapasi toimittaja Petri Rinne ja keskustelussa sivutaan muun muassa sitä mistä koostuu hyvä elämä, voiko maailman menoa jarruttaa ja mitä tapahtui filosofi Esa Saarisen juhlakirjan julkaisutilaisuuden vessatauolla.

Nauru purkaa stressiä, se parantaa, vahvistaa ja yhdistää. Yhdessä nauraminen hitsaa ja liimaa. Mutta on siinä se toinenkin puoli, naurulla voi erottaa, se on vallankäytön väline, sillä voi pyyhkäistä toisen maton alle. Mille nauramme, miten herkkiä olemme naurulle? Kaikki kotona -lähetyksen vieraina ​olivat radiosatiiri Tohtori Raimon käsikirjoittaja-ohjaaja Miira Karhula, joka on ollut mukana kirjoittamassa myös television Itsevaltiaita sekä näyttelijä-käsikirjoittaja Joonas Nordman, joka on mukana mm. Putouksessa, YleLeaksissa ja Siskonpedissä. Huumorintaju on enemmänkin ikäpolvikysymys kuin kansallisuuteen liittyvä juttu, Joonas Nordman toteaa. - Vanhemmilla on vähän erilaiset jutut ja huumorintaju kuin nuorilla ja nuoret kasvavat erilaiseen huumorin ympäristöön. Parikymppisille on tuttua amerikkalaiset roastaukset ja stand up -komiikka ja heidän kuvansa huumorista on laajempi kuin vanhemman ikäpolven. Miira Karhula kertoo, että huumorissa on vallinnut stereotyyppinen tehtäväjako; naisten tehtävä on nauraa ja miesten tehtävä on kertoa hauskoja juttuja. Naisten tehtävä on säilyttää ja miesten rikkoa. Tämä on pikkuhiljaa murtumassa. Vaatiiko poliittisen satiirin ymmärtäminen politiikan seuraamista? Miira Karhula ja Joonas Nordman myöntävät, että joku yhteinen tunnistuspinta pitäisi löytää. Miira Karhula uskoo, että Tohtori Raimo ei hirveästi naurata, jos ei ollenkaan seuraa politiikkaa tai ei muista edes, kuka on tällä hetkellä pääministerinä. Joonas Nordman painottaa, että havaintojen, joihin satiiri pohjautuu pitää olla ehdottomasti totuuden mukaisia. Miten rankkaa huumoria voi heittää ja kenelle? Oletko sinä vähän lihonut? -kysymystä ei voi puolitutulle työkaverille heittää, mutta veljelle tai puolisolle kysymyksen voi hyvinkin esittää. Se kuinka hyvin tuntee ihmisen, määrittää sen kuinka rankkaa huumoria voi käyttää. Läskittely -väleihin päästäkseen pitää turvallisuuden tunteen olla riittävä. Miira Karhula ja Joonas Nordman toteavat yhdessä, että lähtökohtaisesti heikompi saa nauraa vahvemmalle. - Köyhät voivat vitsailla Kokoomus -puolueesta helpommin, kuin Kokoomus -puolue köyhistä. Miira Karhula nostaa vielä esille Perussuomalaisten vallan kasvun. - Kun puolue saa valtaa, niin siitä seuraa myös lieveilmiönä se, että puolueelle saa nyt nauraa ihan eri tavalla kuin aikaisemmin. Kaikki kotona -lähetyksen tiistaina 27.10.2015 toimitti Paula Jokimies.

Radio Suomen työharjoittelija Venni Blomberg kävi katsomassa ennakkoon uuden James Bond -elokuvan "007 - Spectre". Mitä nuori mies piti näkemästään?

Jari Hanska. Toimittaja, käsikirjoittaja ja näyttelijä. Mies, jota ei päästetty valtiovarainministeriön taustatilaisuuteen. Tämä mies kävi Marko Miettisen vieraana Ihan pihalla -ohjelmassa torstaina.

Miten mielen ja kehon saisi kulkemaan käsikkäin - tai kuten nykyään sanotaan synkkaamaan. Niska jumissa, päätä särkee, selkää juilii. Mitä jos syy löytyykin murehtimisesta ja käsittelemättömistä asioista? Autossa kuski ajaa, apukuski ohjeistaa, mutta kuski on se joka vie. Kumpi meillä vie kumpaa - keho mieltä vai mieli kehoa? Kaikki kotona -lähetyksen vieraina olivat terveysliikuntaa ja itämaisia liikuntakulttuureja tutkinut filosofi Timo Klemola sekä näyttelijän ammatissaan aktiivisesti mielen ja kehon yhteistyötä harjoittava Sanna Stellan. Kumman hyvinvointi on tärkeämpää mielen vai kehon - jos pitäisi valita rapakunnon tai mielen tylsyyden välillä? Kehomieli on termi, josta Timo Klemola haluaa puhua mieluummin. Kehomieli on myös yksi hänen tutkimuksensa keskeinen aihe. - Puhumme lähtökohtaisesti kehosta ja mielestä, ruumiista ja sielusta. Jo tällainen puhetapa on harhaanjohtava, se antaa järjestyksen, että ne ovat erillisiä. Lähtökohtana voisimme pitää sitä, että keho ja mieli eivät ole erillisiä vaan yhtä. Miltä tuntuu kun mieli ja keho ovat tasapainossa? Kun mieli ja keho ovat balanssissa olen silloin energinen ja ajatuskin kulkee hyvin, kertoo Sanna Stellan. - Olen flow -tilassa. Hengitän tasapainoisesti, mitään kremppoja ei tunnu. Se on mielen ja kehon joustavuutta. Timo Klemola kertoo tekevänsä harjoituksia, joissa etsitään mielen ja kehon harmoniaa. Hengitysharjoitukset myös auttavat tasapainon löytämiseen. Millaisilla sanoilla kuvailemme kehon tuntemuksia? Timo Klemola kertoo, että meillä on paljon käsitteitä kuvaamaan ajattelun toimintaa, mutta kehon tuntemuksien aistiminen on kehittymätöntä ja siihen on vaikea myös löytää ilmauksia. - Perusongelma on se, että jo kieli tekee mielen ja kehon kahtiajaon. Kun sanon sanan mieli, olen jo jakanut itseni kahtia. Emme pysty puhumaan kehon ja mielen yhteydestä, kun meillä ei ole siihen käsitteitäkään. Kun puhun kehosta ja ruumiista, mieli katoaa heti. Kaikki kotona -lähetyksen tiistaina 20.10.2015 toimitti Paula Jokimies.

Vuoden 2015 Nenäpäiväkampanja on alkanut ja varsinainen Nenäpäivä on perjantaina 6.marraskuuta. Suomessa leikataan kovalla kädellä kehitysapua ja se iskee armottomasti maailman köyhimpien maiden apua tarvitseviin asukkaisiin. Radio Suomen Nenäpäivätoimittaja Juha Blomberg vieraili syyskuussa Tansaniassa, jossa avustetaan Fidan ruokahuoltohankkeen kautta maaseudun ihmisiä opettamalla uusia ruoankasvatusmenetelmiä. Juha tutustui kohteeseen Fidan ruokaturvan hankevastaavan Daniel Korpelan kanssa. Miehet kohtasivat pienen itäafrikkalaisen kylän raitilla, jossa elämä velloi ympärillä välillä hyvin vilkkaan meluisana...

Kauneus on katsojan silmässä, tietää vanha suomalainen kansanviisaus. Vaan harvoin on katsoja näkyyn tyytyväinen, jos sattuu peilin edessä seisomaan. Liian pienet tissit, liian iso takamus. Tai liian ohut tukka ja liian rasvainen iho. Kaikkea on joko liikaa tai liian vähän. Kauneudesta ja sen vaalimisesta puhuttiin meikkitaiteen mestarin Raili Hulkkosen kanssa tiistaina 13.10.2015 Kaikki kotona -lähetyksessä. Raili Hulkkosella on pitkä kokemus kauneusalalta, ura alkoi jo 60-luvulla. Hän kertoo seuranneensa mielenkiinnolla nuorten tyttöjen touhua. Heillä on vahva pyrkimys täydellisyyteen ulkonäön suhteen. - Kaikki näyttävät nykyään samasta muotista tulleilta. Pitkät hiukset pitää olla ja vaatteetkin ovat niin saman tyyppisiä. Ehkäpä äitien tulisi kannustaa tyttäriään vahvemmin korostamaan omaa persoonallisuuttaan. Suomalaisen meikkitaiteen grand old lady Hulkkonen rohkaisee suomalaisia naisia hoitamaan ihoaan pitkäjänteisemmin. -Purkkeja ei niin paljon tarvitse olla, mutta säännöllisyys hoitamisessa on tärkeää. Kosmetologin hellää huomaa ja tehokkaampia hoitoja voisimme ahkerammin käyttää. Kauneuden käsitteeseen palattiin vielä keskustelun lopuksi. Hulkkonen tähdentää, että kyse ei ole pelkästä ulkonäöstä. - Kaunis ihminen on tasapainoinen ja hänellä on positiivinen asenne elämään. Jokaisesta päivästä löytyy jotain hyvää ja iloakin, jota on myös mukava tuottaa toisille. Kaikki tämä näkyy myös kasvoissamme. Haastattelijana Sanna Pirkkalainen.

Vapaamuurarit, Illuminati, FBI, CIA, Kennedy, Elvis, 9/11, Estonia. Kaikki kotona -ohjelmassa sukellettiin tiistaina 6.10.2015 salaliittoteorioiden kiehtovaan maailmaan. Miten salaliittoteoriat toimivat ihmismielessä, ja miksi ne tuntuvat niin uskottavilta? Salaliittoteorioita perkasi tietokirjailija Jonas Sivelä yhdessä Sanna Pirkkalaisen ja Paula Jokimiehen kanssa. Salaliittoteorioiden sankareista puhuttaessa Sivelä mainitsi kaikkien teorioiden äidiksi J.F. Kennedyn murhan. -Kennedy oli kansan silmissä sankari ja uudenlainen idoli. Myös prinsessa Diana edusti uudentyyppistä kuninkaallisuutta valtavalla kansansuosiollaan. Kennedy ja Diana olivat aikansa julkkiksia, joita ympäröi ikoninen aura. Sivelän mukaan lääketeollisuus ja rokotesvastaisuus ovat meilläkin aiheita, joiden ympärillä salaliittoteorioita pyörii. Näiden aiheiden salaliitot liittyvät terveyteen ja sairauksien ehkäisyyn. Ne voivat vaikuttaa suuresti ihmisten käyttäytymiseen. -Jos uskot, että kondomi on tartutettu HIV:llä, et varmaankaan halua sitä käyttää. Jos taas uskot, että rokotteesta on enemmän haittaa kuin hyötyä, silloin et rokotusta ota. Aika moni epäkohta on viime vuosina paljastunut salaliittoteoreetikkojen ja kyseenalaistajien toimesta. Esim. Snowdenista ja Wikileaksista emme tietäisi ilman heitä.

No, syntyihän se pesä siilille. Ei tosin ihan omin voimin, mutta syntyi kuitenkin. Rakennuspuuhaan kutsuttiin mukaan luontotoimittaja Juha Laaksonen ja Suomen eläinsuojeluyhdistysten liiton vapaaehtoinen eläinsuojeluneuvoja Anette Kare. Hänen kanssaan rupattelimme työn ohessa eläinsuojelutyöstä. Anette Kare ei ole ensimmäistä kertaa ruuviporan kanssa tekemisissä, sen verran tottuneesti hän sitä käsittelee. Hän toimii myös Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen koiratalon johtavana eläintenhoitajana ja joutuu ajoittain korjaamaan vanhan koiratalon rakenteita. Eläinsuojeluneuvojille soitetuista puheluista suurin osa tulee huolestuneilta naapureilta, tutuilta ja koirapuiston kanssakävijöiltä. Näissä puheluissa ollaan syvästi huolestuneita eläinten hyvinvoinnista. Neuvojan työssä tulee auttaneeksi eläinten ohessa monesti myös eläinten omistajia, kertoo Anette Kare. - Neuvontakäyntimme kohteena on aika usein vanhempi henkilö, joka on jo vuosia asunut eläinten pissan ja kakan keskellä, eikä kukaan ole tehnyt asialle mitään. Kun me menemme paikalle eläimet tarkastamaan, vanhuksen asiakin hoituu parempaan päin. Siilin talvipesän rakentaminen Ilman kunnollista rakennepiirrosta emme rakennuspuuhaan ryhtyneet, vaan teko-ohjeet haimme Suomen Luonnonsujeluliiton nettisivuilta Helpottaaksemme hommaa pyysimme Ylen lavastamolta valmiit, mittoihin sahatut vanerilevyt. Luontomies Juha Laaksonen kertoo omiin havaintoihinsa perustuen, että siilikanta on vähentynyt radikaalisti. - Olen hyvin huolestunut siilien talvipesinnän onnistumisesta. Hienoa että ihmiset ovat havahtuneet asiaan ja pönttöinnostus nostaa päätään. Siilinpesän seinien ruuvailun lomassa Juha kertoo siilien valmistautuvan talvihorrokseen lihottamalla itseään. Se laskee horroksessa elintoimintonsa minimiin; ruumiinlämpötila laskee muutamaan asteeseen ja sydämen sykekin on vain muutamia kertoja minuutissa. Eläin pötköttelee pesässä ja heräilee välillä horroksesta ja vaipuu sitten uudestaan uneen.   Kattoa vaille valmis siilinpesä sai Sannan ja Paulan intoutumaan pesän sisustukseen. - Tänne tulee oleskelunurkkaus ja tuonne laitetaan verhot. Juha toppuuttelee hieman ja kertoo että pesän pohjalle kannattaa laittaa kuivia lehtiä ja heiniä. Sijoituspaikaksi hän suosittelee hieman koholla olevaa paikkaa, niin vesi ei keräänny pesään. Vielä viimeistelyvinkkinä saadaan pesälle maalausohje. - Vaaleapintainen pesä kannattaa naamioida mudalla ja likaisilla lehdillä. Koko pesän voi myös peitellä kompostimaisella rakennelmalla, jolloin se on todella suojassa. Ja jos haluat tietää, onko pesässä asukki, laita muutama heinä oviaukkoon ristiin, niin näet onko siellä vierailtu.

Jari Sarasvuo on mies, josta melkein kaikilla on mielipide. Mielipiteillä on väliä silloin kun oman elämänsä sankari, yrittäjä, kirjailija, ihminen, mies, saarnamies ja puhuja Jari Sarasvuo kohtaa Olga Ketosen.

Kun ns. kauniin miehen kasvot muuttuvat arpikudokseksi, eikä hän enää miellytä ulkoisesti vastakkaista sukupuolta, niin miltä se mahtaa tuntua? Millaista ihmistä voi sanoa rumaksi? Vai voiko ketään? Kasvonsa menettänyt mies, toimittaja, kirjailija Kimmo Oksanen tietää aika paljon kauneudesta ja rumuudesta. Toimittaja Kimmo Oksanen oli Olga Ketosen vieraana Ihan pihalla -ohjelmassa 24.9.2015. Alkuperäisestä, suorasta haastattelusta on tässä versiossa poistettu musiikki.

Muistikouluttaja, lääkäri ja showmies Martti Vannas osaa omintakeisella tyylillään, hauskuuttamalla, levittää muistamisen ilosanomaa.   Pari minuuttia ennen suoraan Kaikki kotona -lähetykseen menoa Martti Vannas pyysi Paula Jokimiestä kirjoittamaan lapulle satunnaisen sarjan numeroita. Hetken paperia tutkailtuaan hän pystyi luettelemaan ulkomuistista tämän 37 numeron sarjan.   Miten hän sen oikein teki? "Muistimies" Vannas kertoo, että muistaminen on taito, jonka kuka tahansa voi oppia. - Siinä on tiettyjä perusajatuksia, joita pitää ymmärtää ja myös erilaisia tekniikoita. Näitä taitoja pitää vain aktiivisesti harjoittaa. Koska pitkän numerosarjan muistaminen on harvinainen taito, se koetaan vaikeaksi.   Arkielämän hajamielisyys on Vannaksen mukaan sitä, että ei ole läsnä siinä mitä tekee - aivot eivät ole samassa paikassa kuin vartalo. Ei elä siinä hetkessä riittävän keskittyneesti. Satunnainen hajamielisyys on nykyään aika yleistä, eikä se ole mitenkään huolestuttavaa. Stressi, unenpuute, nälkä ja janokin johtavat helposti siihen, että emme ole niin keskittyneesti läsnä hetkessä.   Tuoksut liittyvät erittäin vahvasti muistamiseen   Lapsuus on erityisen herkkä aika tuoksumuistin kehityksessä, pohtii Vannas. Myöhemmin aikuiselämässä tuoksuun liittyvä muistimme kyllästyy. - Mummolan oven karmin tuoksu voi palauttaa sinut hetkessä 40 vuotta taaksepäin, takaisin lapsuuteen.   Arkirutiinien rikkominen ja vastakarvaan asioiden tekeminen helpottaa muistamista. Muistin tukiohjeeksi Martti Vannas kehottaa rakentamaan vartalosta kävelevän muistitikun. - Merkitse vartalostasi 10 paikkaa ja mielessäsi assosioimalla liimaat näihin paikkoihin asioita.   Martti Vannas todentaa esimerkillä muistitikun toimivuutta. Hän kehottaa Sanna Pirkkalaista luettelemaan 10 mielivaltaista esinettä, jotka hän sijoittaa ruumiin muistitikkuun. - Ratsastussaappaat: Laita varvasväleihin pienet miniatyyrikokoiset ratsastussaappaat - Auton avaimet: Polvissa on virtalukko, josta avaimilla käynnistetään auto - Sateenvarjo: Reidessä on reikä, johon työnnetään sateenvarjo - Hammasharja: Hammasharjalla harjataan napaa, jossa yksi pieni hammas - Aurinkolasit: Rusenna aurinkolasit kainaloissa, tunnet kun ne rusentuu rikki - Hiuslakka: Kun avaat suun, suihkuaa sieltä hiuslakkaa - Alushousut: Alushousuja tulee päättymättömänä virtana nenästäsi - Koiran valjaat: Rassaat aivojasi korvasta-korvaan koiran valjailla - Villasukat: Luomiesi tilalla on villasukat. Tunnet, kuinka villasukat kutittelevat silmiäsi - Lompakko: Lompakoita on valtava kasa päälaellasi. Tasapainottelet kuin kiinalainen akrobaatti.   Sitä paremmin vartalosta rakennettu muistitikku toimii, mitä hauskempia, oudompia tai hävettävimpiä mielikuvia siihen mukaan otetaan. Tätä samaa vartalopohjaa voit käyttää niin ostoslistassa kuin työelämän to do -listoissakin.   Muistikouluttaja Martti Vannas oli Kaikki kotona -lähetyksen vieraana tiistaina 22.9.2015. Toimittajina Sanna Pirkkalainen ja Paula Jokimies.

"Minä tulen teille töihin, te pidätte minusta huolta, minä teen työni suomalaisen hyvin ja tietyssä iässä saan ansaitsemani eläkkeen." Tämä perinteinen kuva työelämästä on muuttumassa eli sopimusta yhteiskunnan kanssa neuvotellaan uudelleen. Näin kuvaa meneillään olevaa työelämän muutosta innovaatioprofessori Liisa Välikangas. Hän neuvoo luopumaan ajatuksesta, että opiskelun jälkeen valmistutaan tiettyyn yhteen elämäntehtävään. Yritysten elinikä on lyhentynyt, ja toimeentulo etsitään tulevaisuudessa yhä enemmän nykyistä pienemmistä osista. Esimerkkiä hän kehottaa katsomaan edelläkävijöiden Piilaaksosta Kaliforniasta, jossa 40 prosenttia íhmisistä tekee freelance-töitä. Aalto-yliopiston professori Liisa Välikangas oli Olga Ketosen vieraana Ihan pihalla –ohjelmassa 17.9.2015.

Vanhusten yksinäisyyttä moni suree, mutta onneksi on myös heitä, jotka tarttuvat toimeen! Mitä vanhustyön vapaaehtoiset tekevät ja miten se heitä sitoo - tai palkitsee? Kaikki kotona -lähetyksessä tiistaina 15.9.2015 keskustelemassa olivat Hannu Iskanius HelsinkiMissiosta ja Miia Vähähyyppä Helsingin Diakonissalaitoksen Seniori-Vamoksesta. Miia Vähähyyppä on ollut kahden vuoden ajan ystävä 83 -vuotiaalle nuorekkaalle naisseniorille. - Minulla on ihana ja tosi hauska ystävä. Tapaamme kerran viikossa ja tapaamisemme kestää 1-3 tuntiin. Meillä on valtavasti yhteistä, vaikka ikäeroa on yli 55 vuotta. Ystäväni haluaa olla ajan hermolla, ja siksi keskustelemmekin paljon nuorten elämästä. Miia kertoo että Seniori-Vamos ystävätoimintaan mukaantulo tuntui luontevalta, koska hän on aina tykännyt mummoista ja papoista. - En osaa enää ajatella tätä pelkkänä vapaaehtoistyönä, meistä on tullut oikeasti ystävät. Hannu Iskaniuksen ystävänä on viime keväästä saakka ollut yli 90 -vuotias rouva. - Hänelle liikkuminen on hieman hankalaa, siksi olemme yleensä hänen kotonaan. Koen että tärkeintä näissä tapaamisissamme on läsnäolo. Aina kun kohtaamme täytyy tyhjentää oma mieli, ettei ole itsellä mitään agendaa, vaan on pelkästään keskittyneesti hetkessä läsnä, toista kuunnellen. Hannu kertoo tapailevansa ystäväänsä säännöllisesti. - Näemme joka toinen viikko ja jos hänellä on lääkärissä käyntiä tai muuta, olen tarpeen mukaan käytettävissä, jos se vain töiden vuoksi on mahdollista. Myös meidän ystävyytemme on muuttunut todelliseksi ystävyyssuhteeksi. Hän on mielessäni tapaamistemme välissäkin. Toimittajina Sanna Pirkkalainen ja Paula Jokimies.

Miten kohdata vieras ihminen? Ihmissuhdetaitokouluttaja Karla Nieminen kertoo puheenavauksista, niin sanotuista ice-breakereista. Ihmissuhdetaitoja opettava Karla Nieminen oli Olga Ketosen vieraana Ihan pihalla -lähetyksessä 10.9.2015. Ihan pihalla kerää tämän syksyn ajan jäänsärkijärepliikkejä yhdessä uuden kauden perjantaina 11.9. aloittavan Naurun tasapainon kanssa. Hyviä ehdotuksia voi lähettää sähköpostilla osoitteeseen radio.suomi@yle.fi.

Suomeen tulee tällä hetkellä satoja turvapaikanhakijoita päivässä. Heidät on helppo niputtaa yhdeksi suureksi joukoksi ja puhua "niistä" yhtenä suurena joukkona. Jokaisella tulijalla on kuitenkin oma tarinansa. Kaikki kotona -lähetyksessä 8.9.2015 tarinansa kertoivat Iranista kotoisin olevan Shahla ja iranilainen Mohayman. Rauha, tasa-arvo, työ ja hyvä valtio. Siinä tärkeät asiat, kiteyttää Iranista lähtöisin oleva kurdi Shahla. Hän tuli Suomeen 90-luvulla Irakin ja Turkin kautta. - Minun oli aika vaikea sopeutua Suomeen, mutta lapsilla sopeutuminen tapahtui helpommin. Minulla ei ollut aluksi yhtään ystäviä. Toimelias Shahla on aktiivisesti mukana Hakunilan kansainvälisessä yhdistyksessä ja on auttanut kurdinaisia niin Suomessa kuin kotimaassaan Irakissakin. Irakilainen Mohayman joutui lähtemään kotimaastaan 8 vuotta sitten. Kotimaahan jäi perhe, ystävät ja sukulaiset. - Kotimaasta oli vaikea lähteä, mutta lähdin äitini ja isäni pyynnöstä. Nuorelle miehelle elämä Irakissa on vaikeaa, koska tapetuksi tulemisen uhka on läsnä koko ajan. Minun reittini turvallisempaan elämään kulki Syyrian ja Turkin kautta Ruotsiin, jonne veljeni oli jo ennen minua mennyt. Uuden elämän kynnyksellä oleville turvapaikanhakijoille Mohayman antaa neuvon. - Kunnioita maan lakeja, tapoja ja ihmisiä. Tee kaikkesi, jotta pääset hyvin yhteiskuntaan sisään. Sanna Ristimäki on tehnyt vapaaehtoistyötä maahanmuuttajien parissa jo vuosia. Hän puhuu arabiankieltä ja onkin tehnyt paljon tulkin töitä. Hän auttaa leipätyökseen muita, mutta vielä vapaa-aikakin menee muita auttaen . - Pienestä pitäen minulle on ollut selvyys, että teen työtä, jossa tittelit tai kuukausipalkka eivät merkitse mitään. Työn pitää olla minulle merkityksellistä. Toisen ihmisen hätä, sota ja konfliktit maailmalla - ei näitä voi katsoa sivusta. Berliinissä pitkään journalistin työtä harjoittanut Jorma Mattila kertoo, että auttamisen myrsky on pyyhkäissyt Saksan yli. Turvaa ja lämpöä on turvapaikanhakijoille tarjolla, mutta tällä hetkellä suurin ongelma on logistinen. Miten saadaan siirrettyä tuhannet ihmiset kaupunkeihin, joissa hätämajoitustiloja on tarjolla? Saksan poliittisen johdon mielestä tämän hetken suurin tehtävä on pakolaisten vastaanottaminen ja siitä on päätetty suoriutua kunnialla. Kaikki kotona -lähetyksen toimittajina Sanna Pirkkalainen ja Paula Jokimies. Kuva: Syyrialaispakolaisten leiri Turkissa, Kuvaaja: Sedat Suna / EPA

Hallitus kertoo keinoista, joilla se aikoo kohentaa Suomen kilpailukykyä ja vahvistaa työllisyyttä.

Suomen elokuvasäätiö jakaa 23 miljoonaa euroa elokuvan tekijöille. Säätiön toimitusjohtaja Irina Krohn kumoaa arvelut suomalaisen elokuvan häviämisestä ja kuolemasta. - Suomalaiset haluavat nähdä omankielisiä tarinoita. Elokuvateatteripaikkakuntia on Krohnin mukaan enemmän kuin uimahallipaikkakuntia. Hänen mielestään elokuvien hyötysuhde katsojalle on hyvä: elokuvien kautta voi elää montaa elämää. Kesken haastattelun tulee uutinen näyttelijä näyttelijä Simo Salmisen kuolemasta. Salmista Krohn kuvaa ihmiseksi, joka tuotti naurua. Krohn oli Olga Ketosen vieraana Ihan pihalla -ohjelmassa 3.9.2015.

Ylen omat radiouutiset aloittivat 5.9.1965. Äänimuistojen kavalkadi alkaa tuosta ensimmäisestä, Ari Valjakan lukemasta uutislähetyksestä. Siitä on tallessa yhdeksän sekuntia. Kuvassa ovat Ossi Kervinen ja Eva Polttila radion studiossa v. 1978. Kuvalähde: Yle Kuvapalvelu.

Parinmuodostus ei aina ole ihan mutkatonta. Pitäisi tietää kosiskelun säännöt, olla vastaanottavainen, mutta ei missään nimessä liian helppo. Ja mitäs jos se vonkaa seksiä ekoilla treffeillä? Suostunko, jolloin annan itsestäni ehkä liiankin auliin kuvan vai kieltäydynkö ja leikin vaikeasti tavoiteltavaa, jolloin se ehkä kaikkoaa, kun ei jaksa nähdä kinuamisen vaivaa? Deittikunigattareksikin kutsuttu Anna Uusiheimala pyörittää pikadeitteihin ja sinkkutapahtumiin erikoistunutta Deittisirkus -yritystä. Annan tärkein neuvo kumppanin kiinnostuksen herättämiseksi on omien vahvuuksien rohkea esiintuominen. - Pitkän listan täydellisen kumppanin ominaisuuksista voi ensitapaamisella jättää kotiin. Se voi tökkästä pois pelistä monta potentiaalista hyvää kandidaattia. Ei kannata hylätä tyyppiä heti vääränlaisten kenkien vuoksi. Ensitreffien ravintolalaskun maksamisesta sukeutui värikäs keskustelu, jossa Uusiheimala kertoi ehdottoman mielipiteensä. - Jos nainen tarjoutuu maksamaan oman osuutensa laskusta, hän tekee selväksi, ettei halua enää ikinä nähdä miestä. Mies tulkitsee asian näin. Hän on tarjoutunut maksamaan laskun silkasta kohteliaisuudesta ja nainen ei noteeraa hänen kohteliaisuuttaan. Yksi miehen tarjoama drinkki ei ole mikään tasa-arvokysymys, maailma ei siihen kaadu. Haastattelu kuultiin Kaikki kotona –ohjelmassa tiistaina 1.9.2015. Vieraana oli Amorin asiamies Anna Uusiheimala. Keskustelussa mukana myös toimittajat Sanna Pirkkalainen ja Paula Jokimies.

Tietokirjailija Ari Turunen on tutkinut ihmisen tapojen historiaa. Juuri ilmestyneessä teoksessaan hän tarkastelee sellaisten kaupunkien kuten Alexandrian, Amsterdamin, Bagdadin ja Firenzen kukoitusta - ja kukoistuksen loppua. Hän on huomannut, että ahneus ja uskonnollinen suvaitsemattomuus löytyvät usein taludellisen vaurauden romahtamisen takaa, Nähtäväksi jää, kuinka käy nykyisten mahtikaupunkien kuten San Fransiscon. Ari Turunen pohti Olga Ketosen kanssa mm. erilaisuuden sietämistä ja luovuuden lisäämistä Ihan pihalla ohjelmassa 27.8.2015.

Tutkimuspäällikkö Juho Rahkonen Taloustutkimuksesta on mies, joka tietää suomalaisten arvomaailmasta. Miten arvomaailmamme muotoutuu ja mihin suuntaan se on menossa? "Landepaukuista ja uusavuttomista kaupunkilaisista" puhuttiin Kaikki kotona -lähetyksen aluksi. Rahkonen kuvailee maalaisuuden ja kaupunkilaisuuden olevan nykyään enemmän henkistä, ihmisen pään sisällä olevaa. - Muuttoliike on johtanut siihen että talonpoikaiset ja kaupunkilaiset arvomaailmat ovat meillä sekoittuneet. Tutkimusten mukaan yli 40 % suomalaisista kertoo lapsuuden tärkeimmän elinympäristön olevan maaseudun haja-asutusalue. Vaikka kiihtyvä muuttoliike vie asukkaita maaseudulta kaupunkeihin, niin lapsuudesta periytynyt arvomaailma säilyy edelleen. Suomessa on noin 5 % aidosti kaupunkilaisia, meillä on todella vähän urbaaneja ihmisiä. Taloustutkimuksen arvokyselyssä puhutaan kahtia jakautuneesta Suomesta: on maakuntasuomalaisten Pölöslandia ja edelläkävijöiden Stubblandia. Tutkimuspäällikkö Rahkosen mukaan maaseutu-kaupunki vastakkainasettelua on vielä jonkin verran. - Olen yllättynyt siitä että nyt kun keskusta nousi valtaan suurimpana puolueena, olisi voinut odottaa että maaseutu - kaupunki vastakkaisuus olisi noussut poliittisessa keskustelussa myös keskiöön. Näin ei käynyt. Se johtuu ehkä siitä, että meillä on nyt mietittävänä kansakuntaa yhdistäviä suurempia ongelmia, kuin se että kuka on landelta ja kuka on cityjuppi. Keskustan nousu on kuitenkin palauttanut keskusteluun vanhan maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelun esimerkiksi asuntopolitiikan, haja-asutuksen ja koko maan asuttamisen muodoissa. Maaseudun ja kaupunkien välinen arvokuilu ei ole ainoa kuilu joka meitä suomalaisia jakaa. Taloustutkimuksen arvobarometrissä todetaan, että tuskin koskaan historiassa on nuorten ja vanhojen ikäluokkien arvomaailmoissa ollut niin suuret erot kuin nyt. Mikä kuilun on näin syväksi kaivanut? Maailma on nykyään niin erilainen kuin kymmeniä vuosia sitten muistuttaa Rahkonen.  - Suuret ikäluokat ovat lapsuudessa eläneet niukkuudessa, kun taas 80-90 -luvulla syntynyt Y-sukupolvi on kasvanut yltäkylläisyyden maailmassa. Suuret ikäluokat ovat kasvaneet ajattelutapaan, että työn tekeminen ja materialisen elintason kasvattaminen on tie onneen. Suhtautuminen työhön on heillä lähes uskonnollis-viritteinen.  - Y-sukupolvella materialiset perusasiat ovat kunnossa. Työ on heille väline, jolla hankitaan rahaa ja toteutetaan itseään. He arvostavat vapaa-aikaa ja elämyksellisyyttä. Nuorilla modernit, humanistiset pehmeät arvot ovat pinnalla.  Mikä meidän arvojamme muuttaa? Suomessa tärkein arvojen muuttaja on kaupungistuminen kertoo Rahkonen. Ihmiset hakevat helpompaa ja mukavampaa elämää kaupungista. - Yli puoli miljoonaa ihmistä tulee muuttamaan maalta kaupunkeihin lähi vuosikymmenien aikana. Toinen megatrendi on globalisaatio ja kolmantena tulee digitaalisuus, joka tuo kaiken lähemmäksi.   Kaikille suomalaisille yhteisiä arvojakin vielä löytyy huomauttaa Rahkonen.  - Suomalaisille tärkeitä arvoja ovat edelleen oikeudenmukaisuus, rehellisyys ja kunnioitus toisia kohtaan. Arvomme ovat maailman mitassa aika hyvät ja ihailtavat. Niitä kannattaa yhä puolustaa. Taloustutkimuksen tutkimuspäällikkö Juho Rahkonen vieraili Kaikki kotona -lähetyksessä tiistaina 25.8.2015. Toimittajana oli Sanna Pirkkalainen.

Muotitoimittaja Sami Sykön mukaan suomalaiset ovat vuosien myötä petranneet pukeutumistaan. Välimatkaa muihin maihin on ollut, mutta nyt tullaan perässä jo ihan mukavasti. - Suomalaiset eivät todellakaan erotu enää katukuvassa pukeutumisen perusteella. Enemmänkin erotumme ihonvärin, kasvojen piirteiden sekä hiusvärimme perusteella. Sykkö kertoo amerikkalaisen ystävänsä huomioineen, että suomalaiset kadulla kulkiessaan katsovat maahan, eivät ota katsekontaktia muihin. Toisten huomioiminen ei meiltä vielä oikein onnistu. - Ihmiset tulevat pienistä huomionosoituksista hyvälle mielelle; sinulla on kiva takki tai hienot kengät - tälläiset kohteliaisuudet piristävät kenen tahansa päivää. Analysoidessaan suomalaisten pukeutumista Sykkö huomio erityisesti miehet. - He ostavat nykyään kalliimpia vaatteita sekä panostavat laatuun. Miehille tyypillisesti, vähän niin kuin autokaupoilla, halutaan vaatteilta myös ominaisuuksia. "Tavallista ABC-miestä" Sykkö kannustaa värikkäämpään pukeutumiseen. - Jospa puettaisiin ylle pikkasen värikkäämmät vaatteet, niin katukuvakin siitä piristyisi. Miten tyylimaailmaan sopii käytännöllisyys? Sykön mielestä suomalaisten käsitys käytännöllisyydestä on niin mukavuuteen perustuvaa. - Äitini on vanhempi ihminen ja käyttää mielellään kenkiä, joissa on hieman joustoa pohjissa, ne ovat siis mukavat. Mutta kenkiäkin on monenlaisia, eivät italialaiset mammat koskaan kulkisi sellaisissa sandaaleissa kuin täällä kuljetaan. Saksalaiset ja suomalaiset suhtautuvat vaatteisiin saman tyyppisesti, mukavuus ja käytännölllisyys edellä mennään, pukeutuminen näyttääkin hyvin samanlaiselta. Mitä tyyli on? Tyyli ei tule automaattisesti kuin "Manulle illallinen". Se opitaan vuosien kuluessa. - Tyyliä voi verrata viulun- ja pianonsoiton opiskeluun. Ensiksi osaa pikkuisen helpompia konserttoja ja harjoittelemalla saattaa tulla ihan huipuksi alalla. Muotitoimittaja Sami Sykkö vieraili Ihan pihalla -lähetyksessä torstaina 20.8.2015. Toimittajana oli Olga Ketonen.

Kaari Utrio on kuljettanut kirjoissaan naisia läpi vuosisatojen. Hän on onnistuneesti yhdistänyt faktan ja fiktion tavalla, joka on koukuttanut lukijoita jo vuosikymmenien ajan. Miksi juuri historialliset romaanit? Utrio arvioi kirjoittajana olevansa kuin entisajan tarinankertoja. - Ennen kirjoitusmerkkien olemassaoloa keräännyttiin nuotion ympärille, jossa kuunneltiin lennokkaita tarinoita. Koen olevani tälläinen nuotiopiirin tarinoitsija. Kertojan tarkoitus ei ollut kääntää itseään ylösalaisin, eikä kaivaa omaa napaansa, saati sitten muuttaa maailmaa. Ainoa tarkoitus oli nuotion ympärillä olevien ihmisten viihdyttäminen - koen olevani tällainen kertoja. Kellontarkka kirjoittaja vai inspiraation vietävissä? Lähes 50 vuotta ammattikirjailijana toiminut Utrio noudattaa tarkkaa aikataulua työpäivässään. - En voi jäädä odottamaan inspiraatiota. Minulle työ on raakaa, mutta mieluisaa ja hauskaa. Jos ajattelee, ettei romaanin valmistuminen ole yhdestä päivästä kiinni, ja sitten tällaisia päiviä alkaa vain kertymään niin siitä syntyykin yhtäkkiä hoppu. Minulla kirjailijan vuodenkierto menee niin, että käsikirjoitukseni pitää olla viimeistään toukokuussa valmiina, jotta syksyllä kirja on lukijoiden käsissä. Viimeisessä kirjassaan Paperiprinssi Utrio kirjoittaa seikkaperäisesti paperin valmistamisesta. Tarinan sankarina on raajarikko merikapteeni, joka perii paperiruukin​.​ Ensin piti tutkia paperin valmistusta ja sitten perehtyä merikapteenin ammattiin ja löytöretkeilijän hommiin. Tutkimustyö uuden kirjan aihepiiriin kestää lähes vuoden ja sen jälkeen tehdään henkilöt sekä luodaan miljööt - piirretään ne ihan paperille​.​ Kun pohjatyöt on tehty, sitten vaan hypätään pää edellä kylmään veteen ja al​oitetaan varsinainen kirjoittaminen. Se on aina kova paikka. Mitä jos tarina ei etene? ​Utrio kertoo jokaisen kirjailijan joskus kokevan ettei tarina etene. - ​Tiedän että tämä pimeä ​vaihe​ menee ohi, mutta viekö se päivän vai viikon, sitä en tiedä. ​Perinteisin keinoin kirjailija ​Utrio ​saa ​tilanteen rauhoitt​umaan.​ - Saunominen ja metsälenkit tyynnyttävät mieleni. Saan kävelylenkeillä "metsähoitoa", joka on eri asia kuin metsänhoito. Miksi naisen asema sekä perheiden historia ovat usein kirjoje​si aiheina? Utrio kertoo opiskelleensa historiaa Helsingin yliopistossa 60-luvulla. - Olin pettynyt opiskelussa siihen, että tavallisten ihmisten elämää ei historiassa ​juurikaan ​käsitelty. Opiskelu oli pelkästään vallan, talouden ja taiteen historiaa. Kleopatra, Englannin Elisabeth ja Itävallan Maria Teresia olivat opiskelussa mukana, mutta miksi pois jätettiin toinen puoli ihmiskunnasta, täysin historian kirjoituksen ulkopuolelle. Perin naisasia ajattelun isoäidiltäni. Alkuvaiheessa siihen ei liittynyt naisen aseman parantamista, vaan silkkaa uteliaisuutta: mitä naisille on tapahtunut? Olen vanhan ajan naisasianainen ja ihailen Minna Canthia. Keskusteluhetken päätteeksi puhuttiin suvaitsevaisuudesta ja tasa-arvosta. - Suvaitsemattomuudella on historiassa kauhea jälki, paljon pahoja asioita on sen nimissä tehty. Toivon että suvaitsevaisuus, toisten ihmisten huomioon ottaminen ja empatia lisääntyisivät. Kirjailija Kaari Utrio oli Sanna Pirkkalaisen vieraana Kaikki kotona -lähetyksessä tiistaina 18.8.2015.