Yhteiskuntamme on maallistunut, mutta luterilaisuus vaikuttaa silti kulttuuriimme yhä mitä moninaisimmin tavoin. Entä onko sattumaa, että Pohjoismaat sijoittuvat usein kansalaisten hyvinvointia mittaavissa vertailuissa kärkeen ja että ne ovat kaikki luterilaisia maita? Olemmeko luterilaisempia kuin luulemmekaan? Vieraina arvotutkija Anneli Portman ja taloustieteilijä Sixten Korkman.

Pinna kiristyy ja tulee ärähdettyä toiselle - ja jälkikäteen hieman kaduttaa? Tuttu tilanne? Miten voisi oppia keskustelemaan ja myös riitelemään rakentavasti? Valmentaja Ira Lange ja vuorovaikutuskouluttaja Hanna Savanna vastaavat tähän. He lupaavat, että keskustelutaitoaan tietoisesti harjoittava ihminen kokee palkkioksi enemmän tyytyväisyyttä elämäänsä kuin aiemmin.

Oletko saanut keski-ikäisenä naisena juuri ADHD-diagnoosin? Kenties sitä on edeltänyt vuosien ja vuosikymmenien syyllisyys siitä, että olet tuntenut itsesi huonoksi ja saamattomaksi? Asioita on ollut vaikeaa saada valmiiksi, pää on ollut täynnä ideoita mutta seuraavana hetkenä olo on ollut aivan tyhjä. Koti on ollut kaaoksessa ja aikatauluihin on ollut vaikea sitoutua. Näin on ainakin psykofyysisen fysioterapeutin Karita Palomäen tapauksessa. Hän on kirjoittanut aikuisen ADHD:sta kirjassaan Kuhiseva mieli. Vasta diagnoosin saatuaan hän on alkanut ymmärtää menneen elämänsä tiettyjä vaikeuksia. Nyt hän on opetellut elämään oireiden kanssa ja näkee ADHD:ssa myös positiivisia vaikutuksia kuten hyperfokusoitumisen tilan. Psykiatri Elina Santti kertoo, mitä erityistä, jopa erityisen hankalaa, ADHD:ssa on naisten kohdalla. Hän myös kertoo, mitä kaikkea on sen taustalla, että lasten ADHD-diagnooseista neljä viidestä tehdään pojille, mutta aikuisilla tarkkaavaisuushäiriötä esiintyy yhtä paljon naisilla kuin miehillä.

Maailma sai sotkan munasta alkunsa. Joutsen ui kahden maailman väliä ja toi viestejä tuonpuoleisesta. Palokärjen ilmestyminen pihaan ennusti kuolemaa. Varpunen oli Jumalan pieni apuri ja tiesi rakastuneille onnea. Pääskynen toi taloon vaurautta. Kuukkeliin suhtauduttiin kunnioittavasti, sillä sen ajateltiin olevan edesmenneen saamelaisen tai merimiehen vaeltava sielu. Suomalaisessa mytologiassa linnuilla on suuri rooli. Mitä se kertoo suhteestamme siivekkäisiin? Entä onko jokin vanhoista uskomuksista edelleen voimissaan? Mitä kuuluu Suomen linnuille tällä hetkellä todellisuudessa? Vieraina kulttuurintutkija Liisa Kaski sekä projektikoordinaattori Heidi Björklund Helsingin yliopistosta.

Miten elää tätä elämää tyynenä ja jopa onnellisena? Siinäpä kysymys, johon jokainen terapiakoulukunta ja hyvinvointivalmennusta tarjoava taho pyrkii kukin tavallaan vastaamaan. Nyt kysytään, millaisia vastauksia C.G. Jungin teorioista kehittyneestä syvyyspsykologiasta tähän saadaan. Usein hyvinvointia pyritään lisäämään ikään kuin kohottamalla katsetta ylöspäin, ylevään kiitollisuuteen ja "henkiseen kasvuun". Nyt lähdetäänkin matkalle alaspäin, kohti pimeää sisintämme. Vieraina sosiologi, arkkityyppisen työskentelyn ohjaaja Kaisa Kuurne sekä jungilainen psykoanalyytikko Harri Virtanen.

Jos joku väittää, ettei ole koskaan kadehtinut ketään, hän todennäköisesti ei ole itselleen ihan rehellinen. Kateus on hyvin yleinen tunne, joskaan siitä ei juuri muille huudella. Millaiset voimat jylläävät kateuden takana? Entä onko kyseessä läpeensä katalasta ja tuhoavasta mielentilasta vai voisiko tunnetta käyttää moottorina muutoksen tavoittelussa? Keskustelijoina psykoanalyytikko, Kateus-kirjan kirjoittanut Elina Reenkola sekä aihetta paljon kolumneissaan ja podcasteissaan pohtinut valmentaja ja media-alan yrittäjä Anna Perho.

"Korealainen aalto" ei tunnu laantuvan: K-pop ja K-draamat ovat supersuosittuja ympäri maailman. Etelä-Korean fanitus on tuonut myös sikäläisen kosmetiikan ja ruuan länteen. Nyt pohditaan erityisesti K-viihteen eli etelä-korealaisen musiikin ja tv-sarjojen suosion syitä. Vieraina K-sarjojen suurfani Pirkko Arstila, K-poppiin perehtynyt Minja Mäkilä sekä korealaisen yhteiskunnan tunteva Teppo Turkki.

Metsän terveysvaikutuksista on pitkään tiedetty, mutta nyt mennään verenpainelukemia ja stressihormonitasoja syvemmälle. Miten metsä vaikuttaa henkisesti? Voiko metsä parantaa masentuneen sielun? Keskustelijoina "metsäkellinnän" keksinyt Mirja Nylander sekä suomalaisen Terveysmetsä-toiminnan kehittäjä tietokirjailija Marko Leppänen.

Onko pessimismillä turhan synkkä maine? Näin ajattelee ainakin suomen kielen yliopistolehtori Maija Saviniemi Oulun yliopistosta. Saviniemi tilasi pitkään positiivisia mietelauseita sähköpostiinsa. Ihan kivoja, hän ajatteli, mutta lauseiden sanoma ei kuitenkaan tuntunut oikeasti kolahtavan. Lopulta hän vapautti itsensä positiivisuuden vaatimuksesta ja tunnustautui pessimistiksi. Ystävät sanoivat, että hän muuttui valoisammaksi. Saviniemi on ollut mukana perustamassa Puolangan Pessimismi-päiviä, joiden iskulause, kainuulainen sanonta "mitäpä se hyvejää", tuntuu hänestä omalta. Saviniemi haluaa nyt viedä pessimismipedagogiikkaa opettajille, koska hänen mukaansa pessimismi suojaa uupumiselta huomattavasti tehokkaammin kuin optimismi.

Millaista on elää ruuan suhteen lähestulkoon omavaraista ja muutoin hyvin kulutuskriittistä elämää Suomessa? Mistä joutuu luopumaan, mitä saa tilalle? Omavaraopiston perustaja Maria Dorff sekä yli 16 vuotta omavaraistaloutta harjoittanut Lauri Solin kertovat omista elämäntyyleistään.

Luulemme olevamme rationaalisia päätöksentekijöitä, mutta todellisuudessa emme välttämättä huomaa, miten mielemme toimii ja ohjaa ajatuksiamme joskus vinoon. Ajatusvinoumista ja muista alitajuisista "harhoista" kertovat havaintopsykologi Jukka Häkkinen sekä organisaatiokonsultti Hanna Poskiparta.

Juontaja ja kirjailija Teemu Potapoff haluaa olla rakastava, läsnäoleva ja luotettava isä. Siis ihan erilainen kuin mitä hänen oma isänsä oli aikoinaan hänelle itselleen. Potapoff on miettinyt paljon isyyttä ja isän roolia. Jopa niin paljon, että hän halusi maalata kuvan suomalaisista isistä ja kirjoitti Faija - kirja isyydestä -teoksen, johon hän on haastatteli myös tavanomaisesta poikkeavissa perhetilanteissa olevia isiä. Hän sai huomata, että kaikki isät rakastavat lapsiaan, vaikka sitten olisivat vankilassa tai aina töissä. Tutkija Petteri Eerola on huomannut, että nykyään isillä on julkisuudessa aiempaa enemmän tilaa tunnepuheelle. Isät osallistuvat lasten hoitamiseen aktiivisesti ja haluavat ylipäätään olla läsnä lastensa elämässä. Mutta vieläkin kulttuurissamme on kaikuja vanhasta ajattelusta, jonka mukaan isän pitää olla perheessä pääelättäjä ja siksi pidetään normaalina, jos isät eivät esimerkiksi pidä yhtä pitkää perhevapaata kuin äidit.

Toisen maailmansodan aikana Karjalasta lähti evakkoon yli 400 000 ihmistä. Heidät asutettiin uusille alueille, esimerkiksi Savoon ja Pohjanmaalle. Piti sopeutua ja aloittaa elämä alusta. Nykyään Suomessa elää yli miljoona evakon jälkeläistä. Miten evakkotausta heissä näkyy? Asiaa tutkineen yhteiskuntatieteiden tohtori Hellä Neuvonen-Seppäsen mukaan evakkotaustan valoisaan perimään kuuluu sopeutumiskykyä, rohkeutta, erilaisuuden ymmärtämistä ja karjalaisen kulttuurin vaalimista. Perimän varjopuoliin taas kuuluu huonommuuden tunnetta, juurettomuutta, kaipuuta, alakuloa. Kirjailija Merja Mäki teki viime vuonna ilmestyneeseen Ennen lintuja -nimiseen romaaniinsa viisi vuotta taustatutkimusta. Ennen lintuja kertoo nuoren Alli-tytön evakkomatkan Sortavalan läheltä Seinäjoelle. Mäki halusi tutkia, miten sota ja evakkoon lähteminen vaikuttivat nimenomaan naisiin. Romaanin teemat eivät ole jääneet historiaan. Nyt meillä on keskuudessamme ukrainalaisia sotaa paenneita ihmisiä. Hellä Neuvonen-Seppänen on evakon lapsi, Merja Mäki puolestaan evakon lapsenlapsi. Miten he näkevät itsessään kaikuja karjalaisista juurista?

Työelämä vaatii nykyään jatkuvaa pöhinää, intohimoista asennetta ja itsensä likoon laittamista. Ei ihme, että ihmisten jaksaminen on koetuksella. Voisimmeko laskea rimaa hieman ja tavoitella mieluummin rennosti kasimiikkaa kuin pinnistellen täyttä kympin suoritusta? Organisaatiopsykologi Eveliina Holmgren puhuu tyytyväisyydestä vastavoimana jatkuvalle venymiselle. Kävelemme arjessa usein arkisten tyytyväisyyden hetkien ohi, koska meillä on liian kiire kohti jotain "parempaa". Mistä nämä kovat vaatimukset ovat oikeastaan peräisin? Työelämän historia tuo kysymykseen mielenkiintoista näkökulmaa. On nimittäin niin, ettei työelämän vaativuus ole mikään nykyajan ilmiö. Sotien jälkeisessä Suomessa kaikki haluttiin kammeta töihin eikä laiskottelua siedetty. Tästä tietää Turun yliopiston tutkijatohtori Mona Mannevuo.

Pahinta on oman autonomiansa menettäminen. Enää ei itse voi sanella aikataulujaan eikä elämäänsä ylipäätään, vaan nyt ohjaksia pitelee sairaus nimeltä syöpä. Kalenteri tyhjenee ja tilalla on yksitoikkoisesti toistuvia merkintöjä laboratoriokokeista ja sairaalakäynneistä. Näin kertovat kirjailija Ulla-Maija Paavilainen sekä tietokirjailija, taideasiantuntija Krista Launonen. Ulla-Maija Paavilaisella todettiin vuoden alussa syöpä, johon hän saa nyt hoitoja. Tilanne on tällä hetkellä vakaa, mutta ajatukseen tulevaisuuden epävarmuudesta on saanut totutella. Paavilaiselta on juuri ilmestynyt kirja nimeltä Päivät jonka sain, jossa on mukana hänen ystävänsä Katarina Westin kirjoituksia tämän omasta syöpämatkastaan. Krista Launonen on sairastanut jo yli neljä vuotta luuydinsyöpää, jonka ennuste on huono. Hän haluaa kuitenkin pitää ilosta, huumorista ja taiteesta kiinni loppuun saakka. Launoselta on ilmestynyt yhdessä sittemmin edesmenneen Susanna Lehmuskosken kanssa kirja Kesken kaiken, joka avaa sairastuneen ihmisen maailmaa rehellisesti.

Päiväkodissa työskentelevä nainen vie työpaikaltaan askartelutarvikkeita ja käsipaperia kotiinsa. Sairaanhoitaja huijaa kellokorttinsa leimaamisessa ja tekee vähemmän töitä kuin mitä hänen kuuluisi. Ravintolan työntekijä rentoutuu työvuoronsa päätteeksi nyysimällä baarista alkoholia. Rakennusfirman pomo teettää remontin omaan taloonsa firman piikkiin. Ja sitten on isompia tapauksia. Satojentuhansien eurojen kavalluksia, toisten ihmisten häikäilemätöntä hyväksikäyttöä. Tällaista on suomalaisten epärehellisyys työpaikoillaan. Oma lukunsa ovat sitten esimerkiksi ne moninaiset huijaustavat, joilla ihmisiä houkutellaan antamaan pankkitietonsa huijareille tai saadaan heidät muutoin luopumaan rahoistaan. Yhteistä niin pienille kuin isoillekin petoksille on valhe. Väärinkäytösten takana oleva ihminen kykenee valehtelemaan ja elämään valheen kanssa. Mikä tätä selittää? Ja miksi esimerkiksi työpaikoilla tapahtuvasta vilpistä niin usein vaietaan? Rehellisestä kansasta tätä vaiettua puolta valaisevat Vaasan yliopiston laskentatoimen professori Annukka Jokipii sekä mentalisti Pete Poskiparta. Jokipii on selvittänyt työelämässä tapahtuvaa vilppiä yhdessä Nadia Paavolan kanssa kirjassaan Huijarien Suomi. Poskiparralta on yhdessä Jose Ahosen kanssa julkaistu kirja nimeltä Huijauksen anatomia.

Terapeutit hukkuvat potilaisiin, psykiatrisilla osastoilla ei ole tilaa, psykiatreista ja psykologeista on julkisella puolella pulaa. Hoitoon pääsyä pitää odottaa joskus kohtalokkaan kauan. Kansan ahdistuneisuus kasvaa. Mistä tämä kaikki johtuu? Voisivatko ihmiset todella paremmin, jos hoitopuolen resurssit saataisiin kuntoon? Eli onko nykyinen tapa hoitaa mielenterveysongelmia oikeasti tehokas? Tutkijatohtori, psykologi Tomi Bergströmin mukaan ei. Hänen mielestään mielenterveyden kentän koko perusta pitäisi valaa uudestaan lähtien siitä, mistä me pohjimmiltaan ajattelemme mielenterveysongelmissa olevan kyse. Tällainen uudelleenajattelu johtaisi siihen, että diagnoosikeskeisyys saisi siirtyä ja hoidosta tulisi vuorovaikutteisempaa. Koko uransa julkisella puolella työskennellyt psykiatri Katriina Kuusi näkee nykyisen mielenterveysektorin kriisin yhdeksi syyksi sen, että kognitiivinen terapia, johon kaikki nykyään marssitetaan, on rapautunut. Siitä on tullut pelkkää oireenhallintaa ja sitä voisivat hänen mukaansa psykiatriset sairaanhoitajat antaa nykyistä halvemmalla. Kuusi myös kysyy, onko kaikki paha olo, mitä ihmiset kokevat, aina masennusta? Se, että joku oireilee, ei vielä tarkoita, että tällä olisi mielenterveyshäiriö, jota pitää lähteä tässä koneistossa hoitamaan. Sen sijaan ihminen saattaa tarvita jotain muuta apua elämänsä hankalissa vaiheissa. Miten Bergström ja Kuusi siis laittaisivat mielenterveysasiat Suomessa kuntoon?

Massaturismi on edelleen matkailualan kovaa ydintä. Lomalta halutaan aurinkoa ja rentoutumista. Mutta kun tuo aurinko alkaa olla esimerkiksi Välimeren kohteissa jo liiankin paahtavaa, alkavatko turistit vähitellen suunnata jonnekin muualle? Ja jos, niin minne? Miten ilmastonmuutos ja luontokato vaikuttavat matkailun tulevaisuuteen - onko jonkin pakko muuttua? Keskustelijoina futuristi Elina Hiltunen sekä matkailumaantieteen professori Jarkko Saarinen Oulun yliopistosta. Kuulemme myös Itä-Suomen yliopiston matkailuliiketoiminnan professori Juho Pesosen ajatuksia digitaalisen teknologian mahdollisuuksista kehittää matkailusta kestävämpää.

Jo lapsena salasyömistä, jäisiä pullia suoraan pakastimesta. Aikuisena ostoskärryjen täyttämistä karkeilla, sipseillä, jäätelöllä ja kekseillä. Tunteiden hallintaa herkkujen mättämisellä. Vaikeutta hallita syömistä. Tällaista oli Sanna Runsalan elämä, kunnes hän kymmenisen vuotta sitten tajusi käyttäytyneensä lapsesta asti kuin addikti syömisensä suhteen. Hän haki apua vertaistukiryhmästä ja alkoi vähitellen toipua. Nykyään Sanna Runsala vetää ruokariippuvaisia auttavaa Ähky-hanketta. Ähkyn tarkoitus on jakaa tietoa ruokariippuvuudesta ja järjestää vertaistukiryhmiä. Ruokariippuvuus ei ole aivan sama asia kuin esimerkiksi ahmintahäiriö, sillä siihen ei välttämättä kuulu ahmimista, vaan usein kysymys on pikemminkin jatkuvasta ja hallitsemattomasta herkkujen napostelemisesta. Ruokaan voi addiktoitua kuten mihin tahansa, mistä aivot saavat nopeasti dopamiinia. Psykoterapeutti Kristiina Niskanen auttaa työssään erilaisista riippuvuuksista kärsiviä ihmisiä. Hänestä kiinnostava kysymys on, mitä on riippuvuuden taustalla. Millaisesta tunnesäätelyn häiriöstä on kysymys, onko taustalla kenties traumakokemus. Ihminen tarvitsee hyvää oloa kehoonsa, joten hoidossa aletaan opetella tunnistamaan olotilassa hetket, jolloin väsähtänyt keho tarvitsee jotain - mutta apua ei haetakaan herkuista. Ohjelmassa kuullaan myös Turun yliopiston tutkija Jani Kajanojan haastattelu. Kajanoja on tutkinut suomalaisten ruokariippuvuutta. Yhteiskunnallakin on ihmisten ruokariippuvuuksien syntymiseen hänen mielestään oma vastuunsa. Yhteiskunnan pitäisi Kajanojan mukaan esimerkiksi tukea taloudellisesti terveellisempiä ruokia, asettaa epäterveellisille tuotteille haittaveroja ja rajoittaa niiden markkinointia.

Televisionkatsoja ei voi välttyä huomaamasta, että erilaisten sinkkurealitysarjojen määrä tuntuu vain kasvavan vuosi vuodelta. On Ensitreffit alttarilla, Sinkkulaiva, Love island, Maajussille morsian, Sinkut paljaina, Bacherol Suomi ja monia monia muita sarjoja, joissa sinkut etsivät itselleen paria. Mikä näissä sarjoissa vetoaa katsojiin? Millaisen kuvan sinkkuudesta ne antavat ja onko tuolla kuvalla todellisuuden kanssa mitään tekemistä? Psykologi Heli Heiskanen paljastaa olevansa intohimoinen genren fani. Miten hän katselee sarjoja nimenomaan psykologina? Tutkijatohtori Aino Luotonen vastaa puolestaan kysymykseen siitä, miksi ihmeessä suositussa Ensitreffit alttarilla -sarjan formaatissa parin pitää mennä oikeasti naimisiin ja miksi naimisiinmenoa ei voida hoitaa pikaisesti maistraatissa.

Lähes 30 vuotta sitten eräillä pohjanmaalaisilla turkistarhoilla tapahtui jotain, mistä media-alan ammattilainen Mia Takula muistetaan edelleen. Silloin 19-vuotias Mia päästi kahden muun nuoren naisen kanssa satoja kettuja vapaiksi häkeistään. Eläinten puolesta taisteleminen sai hänet myös perustamaan Oikeutta eläimille -järjestön. Nykyään Mia Takula sanoo olevansa lähinnä pettynyt siihen, ettei turkistarhausta ole edelleenkään Suomessa kielletty. Takula ei enää ole varsinainen aktivisti, mutta hän nostaa yhä eläinten asemaa esille media-ja kulttuurialan töissään. Hän on muun muassa viettänyt 150 yötä Lounais-Suomen susireviireillä ja kirjoittanut kokemuksestaan tietokirjan nimeltä Susien mailla. Kirjailija Laura Gustafsson puolestaan kuvaa uusimmassa romaanissaan Mikään ei todella katoa kyynistyneen ja väsyneen keski-ikäisen ammattieläinaktivistin mielenmaisemaa. Kysymys kuuluu: miten jaksaa taistella mahdottomalta tuntuvan muutoksen eli tehoeläintuotannosta luopumisen puolesta? Miten saada ihmiset tajuamaan tehoeläintuotannon eettiset ongelmat, kun ikävää totuutta eläinten kärsimyksestä ei joko haluta ottaa vastaan tai sitä ei uskota? kysyy Gustafsson. Mia Takula ja Laura Gustafsson keskustelevat siitä, mitä eläinoikeusliike on vuosikymmenien aikana saanut aikaiseksi ja missä on epäonnistuttu. Millaisia keinoja pitäisi käyttää, jotta eläinten oikeudet toteutuisivat paremmin? Entä onko mitenkään mahdollista välttyä ihmisvihalta, kun on syvällisen perehtynyt kaikkeen ihmisen muille eläimille aiheuttamaan tuskaan?

Mistä uutta elämäniloa, jos vanhemmiten kyynisyys on ottanut mielestä niskaotteen? Mistä elämänilo oikeastaan koostuu? Onko optimismi jotain, mikä on opittavissa vielä vanhallakin iällä? Entä jos merkityksellisyyttä ei tunnu löytyvän mistään? Elämänilon etsimiseen antavat neuvoja psykiatri, psykoterapeutti Ben Furman sekä työhyvinvoinnin asiantuntija, filosofian tohtori Marja-Liisa Manka.

“Juhannuksena raja tämän ja tuonpuoleisen välillä on heikompi kuin muulloin. Tämä on maagisesti latautunutta aikaa, kun kesän voima on mahtavimmillaan. On paljon väkeä liikkeellä, henkiä kaikkialla. Kerään yrttejä, teen ennustuksia. Juhannuskokon äärellä muistan tulen väkeä. Pyydän esivanhempiani olemaan hengessä mukana. Pyhitän saunan ja olen kiitollinen saunan omalle väelle, joka karkottaa pahoja henkiä.” Näin kertoo Karhun kansa -yhdyskunnan tiedottaja Lumi Wilska omasta juhannuksestaan. Karhun kansa vaalii itämerensuomalaisten vanhaa viisausperinnettä. Jäsenet eivät pyydä apua Jumalalta vaan esimerkiksi Tapiolta, Ukolta, Mielikiltä, Ahdilta. He kokevat, että “väkeä”, siis eräänlaisia haltijoita ja henkiä, on kaikessa, sekä elollisissa että elottomissa asioissa. Tämä kaikki on tuttua filosofian tohtori, tietokirjailija Karolina Kouvolalle, joka on tutkinut esikristillisen ajan kulttuuriamme ja uskomuksiamme. Kun kristinusko alkoi vallata alaa Suomessa, se ei pystynyt täysin nujertamaan kansamme “pakanallisia” uskomuksia. “Oikeastaan muinaisusko elää edelleen rinnakkain kristinuskon kanssa. Siitä ovat merkkeinä vaikkapa juuri tapamme polttaa juhannuskokkoa ja tuoda luontoa lähemmäs juhannuskoivujen muodossa.”

Maaperän kuivuminen, maastopalot, tulvat, myrskyt, vesien saastuminen, lajien katoaminen - siinä muutamia seurauksia ilmastonmuutoksesta. Kehityskulku ei ole jotain, mikä vaan tapahtuu itsestään, vaan minkä ihminen on toiminnallaan aiheuttanut. Mutta nyt ei puhuta ympäristökriisistä ilmastotutkijoiden eikä ekologien kanssa, vaan kysytään filosofilta ja teologilta selitystä siihen, mikä ihmisessä lajina selittää sen, että ajaessaan sinänsä hyviä tavoitteita kuten elintason kasvua ihminen sivutuotteena tuhoaa luontoa? Onko ihmiskunnalla toivoa? Keskustelijoina filosofian professori Sara Heinämaa sekä teologi Heikki Nenonen.

Perfektionismi, syyllisyydentunne, itsekritiikki, häpeä ja jatkuva riittämättömyyden tunne. Siinä joukko tunteita, jotka ovat kaikki kytköksissä toisiinsa ja jotka saattavat aiheuttaa henkistä kuormaa. Mutta mikä on juurisyy tälle kaikelle suorittamiselle? Keskustelijoina työpsykologi Ronnie Grandell sekä akatemiatutkija Heta Tuominen Itä-Suomen yliopistosta.

"Tämä on yksi tapa toteuttaa vapautta. Mutta se ei ole vapautta jostain vaan vapautta johonkin," tiivistää Riitta Nykänen valintansa asua Puolangan Siikavaarassa yksin rintamamiestalossaan, johon ei tule vettä ja joka ei kuulu sähköverkkoon. Riitalla on paljon ystäviä ja hän pitää ihmisistä, mutta hänelle on tärkeää saada valita itse, mitä tekee milloinkin ja milloin on yksin. Yksin hän on 85 prosenttia ajastaan. Rami Hiltunen on tehnyt vastaavanlaisen valinnan ja on asunut jo 11 vuotta Ranualla yksistään. Hän viljelee maata ja omistaa lehmiä ja on hyvin omavarainen ravintonsa suhteen. Takana ovat kiireiset yrittäjävuoden Tampereella ja Helsingissä. Kaupunkilaisten pinnallisuus ja ylikuluttaminen ovat asioita, joita hän ei enää kestä. Pois kiireestä, kohti elämää, jonka tahdin saa päättää itse. Luonnonläheisyys, luonnon antimien arvostaminen. Siinä muutamia asioita, jotka yhdistävät metsän keskelle muuttaneiden ihmisten ajatuksia. Tietokirjailija Milla Peltonen tapasi monia nykyerakkoja kirjoittaessaan muutama vuosi sitten kirjaansa Erakot - omintakeisten suomalaisten elämäntarinoita. Hänen mukaansa meidän on aika päivittää esimerkiksi vanhasta kirjallisuudesta kumpuavaa erakko-käsitystämme.

Kun suomalainen lapsi käy makeisostoksilla, hän ei enää pyydä kioskintätiä laittamaan pussiin "kolmea merkkaria" ja "neljää hedelmäpommia", vaan hän vaeltaa marketissa ja valitsee käytävänpituisesta hyllyköstä satojen vaihtoehtojen joukosta 400 gramman pussin. Ja samoin me aikuiset sokerihiiret teemme. Saamme sokeria myös muualta kuin pelkistä makeisista, sitä on lisätty muun muassa lähes kaikkiin valmisruokiin. Sokeria kuluu suomalaiselta noin 28 kiloa vuosittain. Määrä on tosin laskussa. Jotkut sanovat kärsivänsä suoranaisesta sokeririippuvuudesta. Sokeripitoisiin herkkuihin tartutaan, vaikka makean syöminen aiheuttaisi monenlaisia ongelmia ärtymyksestä vatsavaivoihin. Mutta onko sokeriaddiktiota todellisuudessa olemassa? Miten muuttaa käyttäytymistään, jos joka tapauksessa haluaisi vähentää sokerin syömistä? Vieraina sosiaalipsykologian vanhempi yliopistonlehtori Hanna Konttinen sekä ravitsemustieteen professori Mikael Fogelholm.

Meitä ihmisiä on moneen junaan ja usein käymme toistemme hermoille. Lähes kaikilla tuntuu olevan lähi-ja tuttavapiirissään ihmisiä, joiden seura uuvuttaa ja vie energiaa. Keskuudessamme on suorastaan energiasyöppöjä, jotka imevät voimat muista ihmisistä. Valittajia, itsekeskeisiä, juoruilijoita, arvostelijoita, marttyyreja, säheltäjiä. Mitä tällaisten hankalien tyyppien kanssa pitäisi tehdä? Katkaista välit vai yrittää vaan kestää? Keskustelijoina työyhteisövalmentaja Carita Nyberg ja psykologi Satu Kaski.

Suomalaisellä miehellä on kymmenen vuotta vähemmän terveitä elinvuosia kuin ruotsalaisella. Miksi? Lääkintöneuvos Jarmo Karpakka sanoo, ettei tähän ole tarkkaa vastausta, mutta otaksuu, että taustalla on alkoholi, tupakka, tapaturmat ja varmasti myös liikkumattomuus. Karpakan mukaan suomalainen mies ei edelleenkään tyypillisesti lähde lääkäriin kuin vasta ambulanssin kyydillä. Terveellisillä elämäntavoilla pystyy suurelta osin ennaltaehkäisemään kansantautiin sairastumista. Mutta mitä ne riittävän terveet elämäntavat ovat, siitä kaikilla ei ole tietoa. Yritysvalmentaja Petteri Kilpinen muistuttaa, että kyse ei ole vain ruokavaliosta ja liikunnasta. Kyse on myös henkisen energian vaalimisesta. Onko elämässä intohimoa muuhunkin kuin työhön? Kiitollisuutta? Onnistumisista riippumatonta tyytyväisyyttä? Kyse on myös kuormituksen ja palautumisen välisestä vaihtelusta. Keskustelussa kuullaan myös päteviä ja toimiviksi testattuja ohjeita elämäntapamuutokseen. Ohjeet sopivat myös naisille!

Suomi yrittää houkutella maahanmuuttajia meille töihin. Mutta onko Suomi onnistunut työllistämään niitä maahanmuuttajia, jotka jo ovat täällä? Esimerkiksi Afrikasta tänne muuttaneista työikäisistä ihmisistä oli vuonna 2021 vain 48 prosenttia töissä. Aasia-taustaisista, joihin myös Lähi-itä lasketaan, oli työikäisistä töissä 52 prosenttia. Nousua on tapahtunut vuosien aikana, mutta varaa olisi vielä parantaakin, erityisesti naisten kohdalla. Pääkaupunkiseudulla, missä yli puolet maahanmuuttajista asuu, leijonanosa Kelan etuuksista kuten työttömyyskorvauksista maksetaan vieraskielisille. Toisaalta tuore työvoimatutkimus kertoo, että kaikkien ulkomaalaisten työllisyys on kahden viime vuoden aikana noussut jo lähelle kantasuomalaisten työllisyyttä. Ei ole vielä tiedossa, onko kyseessä väliaikainen vai pysyvä parannus tilanteeseen. Keskustelijoina monikulttuurisuusasiantuntija Alan Salehzadeh, yrittäjä Rajkumar Sabanadesan sekä Irakin naisten yhdistyksen toiminnanjohtaja Jana Turk.

Kirpputorit ja second hand -liikkeet ovat suosittuja. Tämänhän voisi ajatella olevan hieno uutinen kestävyyden kannalta. On kuitenkin nähtävissä vaara, että kirpputoreista on tulossa uusi pikamuoti: ostetaan hetken mielijohteessa kassi täyteen kivoja vaatteita, koska ne ovat halpoja, ja lopulta ei kuitenkaan käytetä niitä. Myös second hand -vaate pitäisi ostaa vain todelliseen tarpeeseen, jotta kyse olisi vastuullisesta kuluttamisesta. Ja millaisen ketjureaktion signaali siitä, että kauppa käy kirppareilla kuin siima, saa aikaiseksi? Vähentääkö se jossain uuden tavaran ostamista vai kenties päinvastoin? Tästä keskustelevat vastuullisuusasiantuntija Anniina Nurmi Eetti ry:stä ja tutkijatohtori Linda Turunen Aalto-yliopistosta.

Suolistomikrobeilla on roolinsa esimerkiksi masennuksen, MS-taudin, autismin, diabeteksen, lihavuuden, Alzheimerin taudin ja Parkinsonin taudin puhkeamisessa. Suolisto ja aivot viestivät jatkuvasti keskenään, ja eniten viestintä kulkee suolistosta aivoihin päin. Mutta miten suuri rooli suoliston epätasapainolla on aivokemian häiriöihin, sitä ei vielä varmuudella osata sanoa. Siksi teollisuuden hypetys probioottikapseleista ja "aivoruuasta" on vielä hieman ennenaikaista. Mikrobisto on jatkuvassa muutoksessa iän ja ympäristötekijöiden myötä. Ei myöskään ole pystytty määrittelemään, mikä on mikrobiston normaali tila. Ei siis ole olemassa yksinkertaista ja jokaiselle sopivaa yhtä tablettia tai ruokavaliota, joka automaattisesti parantaisi suoliston ihannekuntoon ja auttaisi siten vahvistamaan immuunipuolustusta. Kuitenkin on selvää, että syömällä monipuolisista ja kuitupitoista ruokaa suoliston tasapainoa voi tukea. Alaa tutkitaan kiivaasti, joten on mahdollista, että jossain vaiheessa tulevaisuudessa mikrobistoa tutkimalla voidaan analysoida yksilön alttius tiettyihin sairauksiin ja määritellä yksilöllinen tapa saattaa suolisto tasapainoon esim juuri probiooteilla tai ulosteensiirrolla. Psykiatri Linnea Karlsson vetää Turun yliopistossa FinnBrain -tutkimusta, jossa on saatu kiinnostavaa tietoa muun muassa siitä, miten ihmisen pari ensimmäistä elinvuotta muokkaavat merkittävällä tavalla mikrobikoostumusta ja miten vauvan temperamentti on erilainen riippuen siitä, minkä tyyppisiä bakteereja hänen mikrobistossaan on erityisen runsaasti. Ravintovalmentaja Annika Havaste on perehtynyt suoliston hyvinvointia edistävään ruokavalioon.

Miltä tuntuu, jos on vuosikymmeniä ollut päivänpolitiikassa mukana ja yhtäkkiä rooli onkin olla sivustaseuraaja, joskin omasta tahdostaan? Erkki Tuomioja valittiin ensimmäisen kerran eduskuntaan vuonna 1970 ja Satu Hassi vuonna 1991. Nyt käydyt eduskuntavaalit olivat kummallekin ensimmäiset, joihin he eivät enää asettuneet ehdolle. Pitkän uran ja kokemuksen myötä he osaavat myös kertoa, mitä uusilla valituilla kansanedustajilla on edessään. Millaista työ Arkadianmäellä on ihan oikeasti?

Pelko antaa supervoimat. Pelko lamauttaa, tyhmistää ja sairastuttaa. Pelko voi estää elämästä. Tällaisia teesejä löytyy toimittaja, tietokirjailija Anna Tommolan uudesta kirjasta Pelon voima. Tommola kertoo kuvitelleensa nuorena, että hänestä tulisi joskus rohkea ihminen. Niin ei ole käynyt. Erilaiset irrationaalisetkin pelot valtaavat yhä hänen mielensä. Mutta onko pelottomuus sittenkään tavoiteltava piirre? Tai rohkeus pelon vastakohta? Keskustelussa on mukana käyttäytymisgenetiikan professori Iiris Hovatta, joka on tutkinut erityisesti ahdistuneisuutta, tuota pelon sisartunnetta.

Miten opettaja-oppilas -suhde poikkeaa intialaisessa ja japanilaisessa kulttuureissa verrattuna länsimaiseen? Mitä gurulta henkisessä mielessä haetaan? Entä senseiltä opillisessa mielessä? Vieraina ovat Intiassa asuva joogaopettaja ja kirjailija Taavi Kassila sekä Japanin kulttuuriin perehtynyt ja omasta senseistään kirjan kirjoittanut Minna Eväsoja.

Venäjä on jatkanut hyökkäyssotaansa Ukrainaa vastaan yli vuoden. Sodan alusta asti lännessä on toivottu, että Venäjän kansa nousisi joukolla vallanpitäjiä vastaan ja lopettaisi sodan. Näin ei ole käynyt. Totalitaristinen järjestelmä takaa sen, että pienikin sodanvastainen mielenilmaisu tukahdutetaan. Mutta pinnan alla hiljaista vastarintaa kuitenkin tapahtuu. Maassa on paljon sotaa vastustavia ihmisiä, jotka etsivät koko ajan keinoja vaikuttaa propagandan kyllästämiin asenteisiin. Voisiko tämä vastarinta sittenkin nousta vähitellen niin voimakkaaksi, että se alkaisi heikentää jo Putinin asemaa? Keskustelijoina englannin ja venäjän kielten opettaja, aktivisti Stefan Smirnov, Venäjä-podi -podcastin vetäjä Mihail Ionin sekä Venäjällä pitkään asunut toimittaja Kerttu Matinpuro.

Joka toinen suomalaisyritys kärsii työvoimapulasta ja samaan aikaan työikäinen väestömme vähenee. Ellei vauvoja ala syntyä ennennäkemättömään tahtiin tai elleivät suomalaiset ole valmiita huimiin veronkorotuksiin, ainoa ratkaisu on rekrytoida koulutettua väkeä ulkomailta. Tai edes palkata Suomen korkeakouluissa opiskelleet ulkomaalaiset töihin eikä häätää heitä valmistumisensa jälkeen maasta pois. Onko suomalaisyrityksillä kykyä ja halua kansainväliseen rekrytointiin ja onko Suomi edes kovinkaan houkutteleva maa kansainvälisen osaajaverkoston silmissä? Keskustelijoina henkilöstöyritys Baronan kansainvälisestä työvoimasta vastaava johtaja Elina Koskela, kansainvälisten asioiden asiantuntija Kirsi Korhonen sekä 15 vuotta sitten Suomeen muuttanut italialainen Giacomo Guadagnini, joka kertoo omista näkemyksistään siitä, millaista oli etsiä töitä koulutettuna ulkomaalaisena Suomessa.

Miten pystyisimme palautumaan stressistä ja elämään hyvinvoivaa terveyttä edistävää elämää? Miten voisimme päästää irti jumiutuneista, ahdistavista ajatuksista ja tunteista? Se on mahdollista, mutta vaatii mentaaliharjoituksia, sanovat DRAMMA-malliin perehtynyt valmentaja Anu Iisakkila sekä Sedona-metodi-valmentajaksi kouluttautuva kirjailija ja opettaja Katja Törmänen. Vaikka ulkoiset olosuhteet eivät muuttuisi, ihmisen on mahdollista aina vaikuttaa elämäänsä ja hyvinvointiinsa positiivisesti. Näin he lupaavat. Nyt he kertovat, miten.

On mielenkiintoista, että Euroopassakin on yhä maita, joiden kansalaisista 60-80 prosenttia on sitä mieltä, että on kannatettavaa ylläpitää pompöösiä muinaisjäännettä eli kuninkaallista hovia ja maksaa verorahoista yltäkylläinen elämä hovin jäsenille. Jäsenille, jotka eivät ole tehneet mitään asemansa eteen, ovat vain sattuneet syntymään tiettyyn perheeseen. Tällaisista kannatusluvuista poliitikot voivat vain unelmoida. Mikä selittää monarkian suosion? Millaiset asiat voivat horjuttaa kruunua? Tästä keskustelevat tietokirjailija Satu Jaatinen sekä kirjailija ja tietokirjailija Kaisa Haatanen. Esille nousee toukokuussa koittava spektaakkeli eli Englannin kuningas Charlesin kruunajaiset. Onko Charles viimeinen kuningas, joka haluaa järjestettävän konkreettiset kruunajaiset? Onko Charlesin kausi jonkinlainen käännekohta monarkialle Britanniassa?

“Tein kaiken niin kuin keskiluokan mallioppilaan kuuluu. Menin yliopistoon, sieltä töihin, ryhdyin asuntosäästäjäksi, perustin perheen, ostin asunnon, auton, sitten vähän isomman asunnon ja Mersun. Suosin kotimaista tai skandinaavista designia ja omistin muutaman taulun. Hoidin lapset kotona kolmevuotiaiksi ja liityin päiväkodin ja koulun vanhempaintoimikuntiin. Matkustin Pariisiin ja etelään, panin hiihtolomalla muksut laskettelukouluun. Kävin jumpassa, hommasin hyvinvointirannekkeen,” kirjoittaa Auli Viitala Elämäni kansalaisena -kirjassaan. Sitten tuli pudotus. Sairastuminen pitkäaikaissairauteen ja avioero heittivät hänet keskiluokasta syrjäytyneisiin. Alkoi köyhyyden opettelu. Keskiluokkainen tausta antoi Viitalalle kuitenkin erilaiset eväät selviytyä työelämän ulkopuolella kuin koko ikänsä syrjäytyneenä elävällä on. Millaisia havaintoja Auli Viitala on uudessa elämäntilanteessaan tehnyt luokkayhteiskunnasta ja keskiluokasta? Entä onko koko keskiluokka-termi enää relevantti, koska se pitää sisällään niin mittavan määrän erilaisia ryhmiä sekä tulotasoltaan, koulutukseltaan että ammateiltaan? Keskustelussa mukana pitkän uran luokkaerojen tutkimisessa tehnyt sosiologian professori emeritus Harri Melin.

Hyvä lääkäri on lääke. Hyvä lääkäri ei vain omaa lääketieteellistä tietoa, vaan hän myös osaa toimia ihmisten eli potilaiden kanssa. Tutkimukset osoittavat, että jos potilas tulee vastaanotolla myötätuntoisesti kuulluksi, hän sitoutuu hoitoon paremmin ja hoito onnistuu täten paremmin. Mutta mutta... Joskus vastaanotolla tilanne on kaikkea muuta kuin läsnäoleva ja potilasta arvostava. Lääkäri tuijottaa vain ruutuaan, mutisee jotain itsekseen, ei katso potilasta silmiin, ei halua kuunnella tämän omaa näkemystä tilanteesta, töksäyttelee, kiirehtii eteenpäin, jne. Pahimmillaan huonosti toimiva vuorovaikutustilanne johtaa siihen, että vakava sairaus jää diagnosoimatta. Kipulääkäri Anneli Vainiolta on juuri ilmestynyt kirja Kohtaamattomuus, jossa hän käy läpi kokemuksiaan ja havaintojaan, siitä miten lääkäri kohtaa - tai ei kohtaa - potilaitaan. Mukana on hänen päiväkirjamerkintöjään 1970-luvun alusta lähtien. Saana Mäenpää on tuore lääkäri ja myös opettaa vuorovaikutustaitoja lääketieteen opiskelijoille Helsingin yliopistossa.

Meditaatio, mindfulness, jooga, myötätuntoharjoitukset - nämä ovat kaikki uineet länsimaiseen henkisyyteen intialaisista perinteistä, buddhalaisuudesta ja hindulaisuudesta. Miksi juuri intialaiset opit vetoavat onnea jahtaavia länsimaalaisia? Löytyykö onni idästä? Ja voimmeko läntisessä kulttuurissa kasvaneina koskaan todella ymmärtää vuosituhansia vanhaa vieraan kulttuurin uskonnollista perinnettä ja filosofiaa vai muovaammeko opeista vain itsellemme sopivan elämäntavan? Vieraina ovat tiibetinbuddhalaisuutta harjoittava toimittaja Jussi Ahlroth sekä hindulaisuuteen perehtynyt johtava asiantuntija Jyri Komulainen Kirkon tutkimus-ja koulutusyksiköstä.

Peräti 80 prosenttia kansantauteihin sairastumisista voitaisiin estää terveellisillä elintavoilla. Emme siis ole tyystin geeniemme armoilla. Tässä jaksossa tarkastellaan erityisesti ruokavalion merkitystä terveydelle. Kasvisten tärkeydestä on valistettu pitkään. Voiko kasvissyöjäksi ryhtyminen pitää meidät terveempinä, jopa estää sairastumisen? Voiko ruoka olla lääke? Elintapalääkäri Soili Kasanen uskoo näin ja suosittelee kokokasvisruokavaliota. Se on vegaaninen ruokavalio, mutta se koostetaan terveys edellä. Lautasella on hyvä olla mahdollisimman montaa eri väriä, kuitujen riittävä saanti on siinä ykkösasia. Kasanen on itse saanut selkäkipunsa ja astman kuriin kokokasvisruokavaliolla ja on nähnyt myös potilaissaan, miten ruokavalion muutos saa aikaan hyvän kierteen. Kasanen kritisoi virallisia ruokasuosituksia, erityisesti maitotuotteiden runsasta määrää niissä. Ravitsemusterapautti Reijo Laatikainen yhtyy osittain maidon osalta kritiikkiin, mutta huomauttaa, että kansa ei sairasta välttämättä siksi, että ruokasuosituksissa olisi jotain vikaa vaan siksi, ettei suosituksia noudateta. Jos siis saataisiin kansa syömään edes virallisten suositusten mukaan - lisäämään kasviksia ja vähentämään lihaa - oltaisiin jo askel pidemmällä.

Kätteleekö terapeutti kuin kuollut kala ja istuu sitten koko session lähes mykkänä ja ilmeettömänä vai onko hän luottamusta herättävä heti ovella, osoittaa sitten keskustelun aikana asiakkaalle myötätuntoa ja hyväksyntää ja ohjaa tätä tekemään itse oivalluksia tilanteestaan? Terapeuteilla on eroja, sen ovat havainneet toimittaja Sanna-Kaisa Hongiston kirjaansa Mitä terapiassa tapahtuu varten haastattelemat ihmiset. Oikean terapeutin valitseminen onkin yksi niistä vaivaa vaativista asioista, joka terapiaan hakeutuvan on ratkaistava. Terapiassa käymistä ei nykypäivänä enää onneksi tarvitse nolostella. Mutta vaikka asenteissa ja avoimuudessa on tapahtunut kohentumista, ei terapian aloittaminen ole silti helppoa. Mielessä voi pyöriä monia epäselviä kysymyksiä. Milloin on juuri oikea aika hakeutua terapiaan? Minkä koulukunnan terapeutti pitäisi valita? Kuinka monen terapeutin vastaanotolla voi käydä koemielessä? Mitä kaikki maksaa? Mitä terapiaprosessissa oikeastaan tapahtuu? Auttaako terapia varmasti? Näitä kaikkia kysymyksiä toimittaja Sanna-Kaisa Hongisto käsittelee kirjassaan, jota varten hän on haastatellut paitsi asiantuntijoita myös kolmeakymmentä terapian aloittanutta ihmistä. Psykiatri ja psykoterapeuttikouluttaja Anne Pelkonen kertoo terapiaprosessista terapeutin näkökulmasta.

Mitä uteliaisuus on? Onko ihminen, joka on utelias elämää kohtaan, aina myös onnellinen? Voiko uteliaisuutta opetella? Milloin myötätuntoinen ja ystävällinen kiinnostus toista ihmistä kohtaan muuttuukin tungettelevaksi juorunhimoksi? Uteliaisuus kiinnostaa nyt monia eri tutkimusaloja. On todettu, että sopiva määrä uteliaisuutta edistää oppimista ja tukee hyvinvointiamme. Yrityksen menestykseenkin uteliaisuuden on katsottu liittyvän. Innovaatiot vaativat uteliasta kokeilumieltä. Vieraina lääkäri, psykoterapeutti Pekka Aarninsalo sekä psykologian apulaisprofessori Johanna Kaakinen Turun yliopistosta.

Suomalainen joulupöytä on mielenkiintoinen sekoitus eri historianaikoja ja kulttuurisia vaikutteita. Joulupöytämme antimista näkyy edelleen, miten talonpoikaiset perinteet ovat aikojen saatossa sulautuneet kartanoiden herkkuihin ja nykyään päälle on lisätty vähän modernia twistiä. Hauska ristiriita jouluruuissamme on se, että toisaalta pöytään haetaan ylellisyyttä, mikä periytyy jo siirtomaakaupan aikoihin, toisaalta syödään hyvinkin vaatimattomasti juureslaatikoita. Suomalaisen jouluruuan historiasta keskustelevat historioitsija Ritva Kylli Oulun yliopistosta ja tutkija Jere Jäppinen Helsingin kaupunginmuseosta.

Tiesitkö, että sellaiset supisuomalaisilta kuulostavat nimet kuin vaikkapa Matti tai Pekka ovat kaikkea muuta kuin suomalaista alkuperää? Matti tulee hepreankielisestä Mattitjahu-kantanimestä, joka tarkoittaa Jumalan lahjaa. Ja Pekan takana on tietysti Pyhä Pietari. Suurin osa käytössä olevista nimistämme on kristinuskon meille tuomia, usein pyhimyksiin viittaavia nimiä. Mutta onpa meillä vielä joitain muinaisskandinaavisiakin nimiä käytössä, vaikkapa Sigrid ja Reidar. Nyt ovat nousussa omakieliset luontoon liittyvät nimet, esimerkiksi Tuisku ja Havu. Niissä voi nähdä kaikuja 1800-luvun lopulla vallinneesta kansallisromanttisesta kaudesta ja ehkä jopa esikristilliseltä ajalta. Nimien tutkiminen on suomalaisen kulttuurihistorian tutkimista. Vieläkö nimiin ajatellaan liittyvän suojaavaa taikaa? Miten yhteiskunnallinen aika kuten sota tai lama vaikuttaa nimistöön? Miten erikoisia nimiä on sallittu antaa lapselle? Näistä keskustelevat Marianne Kiskola, jolta ilmestyi tänä syksynä Tunnetko nimesi -tietokirja sekä nimistöntutkimuksen dosentti Minna Saarelma-Paukkala Helsingin yliopistosta. Saarelma-Paukkala on myös Yliopiston almanakkatoimiston johtaja.

Mikä on sinun lempipuusi? Mänty, koivu, pihlaja tai kenties tammi? Miksi? Mikä puu meitä viehättää? Voiko puulla olla tunnearvoa? Miten me hoidamme meille tärkeitä puita? Puuasiantuntija Juha Raisio Helsingin kaupungilta tietää hyvin, miten tunteikkaasti ihmiset suhtautuvat varsinkin vanhoihin puihin. Aina ei ymmärretä, että puiden kaatamiselle on järkisyyt ja että kaadettavat puut eivät ole niin hyväkuntoisia, miltä ne maallikosta näyttävät.

Kun Ilkka Herlin aloitti peltojen maaperän kunnostamisen ostamallaan Qvidjan tilalla Paraisilla, multa oli niin tiivistynyttä, että siihen ei lapio pystynyt. Peltoja oli monoviljelty torjunta-aineiden ja keinolannotteiden voimin. Nykyään, kun lapion iskee maahan, sieltä nousee muhevaa, kastematoja täynnä olevaa multaa, jossa mikrobit toimivat. Maaperä alkoi voida paremmin, kun pellolle lisättiin monivuotisia lajeja ja siirryttiin jatkuvaan kasvipeitteeseen. Kierrätyslannoitteilla on biologis-orgaanisessa viljelyssä olennainen merkitys. Herlinin tavoitteena on sitoa maaperään mahdollisimman paljon hiiltä. Kun hiili pysyy maassa, se sitoo vettä ja pitää ravinteet tallessa, eivätkä ne valu vesistöihin. Peltojen tuottavuus on ollut hyvä. Pois monokulttuurisesta tehoviljelystä kohti pienempiä monimuotoisuuteen pyrkiviä tiloja. Se on myös uudistavan ruokatalouden tutkija Galina Kallionkin näkemys tulevaisuuden maataloudesta. Hänen mukaansa on selvää, että nykyinen tapa tuottaa ruokaa on kestämätöntä. Maaperä ei enää pysy hedelmällisenä, kun sitä köyhdytetään yksipuolisella viljelyllä. Lämpenevä ilmasto ja fossiilisista polttoaineista luopuminen vaativat muutoksen tekemistä. Kallio näkee, että meidän on kyseenalaistettava jatkuvan kasvun tavoittelumme, koska juuri se on hänen mukaansa syynä sille, että meillä ylipäätään on kestävyysongelmia. Miten siis käytännössä ruokaa voidaan tuottaa riittävästi ilman että tuhlaamme luonnon resursseja vaan päinvastoin lisäämme luonnon monimuotoisuutta?

Olemme luoneet ympärillemme koneiston, joka sanoo meille, ettemme riitä. Riittämättömyys ja kovenevat vaatimukset luovat kroonista stressiä. Asiaa ei auta se, että kulttuurimme ei opeta meitä kyseenalaistamaan mielemme taipumusta huoleen ja pelkoon. Näin sanoo neurobiologi Kai Kaila. Hän on tutkinut aivoterveyttä ja stressin vaikutusta siihen. Hän pudottaa kovan faktan: kaksi kolmasosaa rikkaissa länsimaissa asuvista ihmisistä kuolee stressin ja masennuksen aiheuttamiin sairauksiin. Aivojen terveys kun vaikuttaa koko kehoon. Vapaa kirjoittaja ja sisällöntuottaja Eeva Kolu on kokenut useammankin loppuun palamisen. Kirjassaan Korkeintaan vähän väsynyt hän toteaa, ettei hänen omassa tuttavapiirissään ole yhtäkään kolmekymppistä, joka ei olisi joko kokenut burnoutia tai ei olisi lähellä sitä. Pelkästään työelämä ei uuvuta nykyään, vaan koko elämä. Miksi? Ja mitä tälle ilmiölle voi tehdä? Ei kai ratkaisu ole pelkästään mindfullnessin harjoittaminen?

Uskonnot eivät ole häviämässä maailmasta mihinkään. Väestönkasvu takaa, että suuret uskonnot lisäävät jäsenmääriään globaalisti. On ennustettu, että vuonna 2070 islam ohittaa kristinuskon maailman suurimpana uskontona. Mutta uskonnon jäsenmäärien kasvu ei välttämättä kerro vielä uskonnollisuuden kasvusta. Kaikki tutkimukset osoittavat, että mitä modernimmaksi maa kehittyy, sitä vähemmän uskonnolla on merkitystä. Ihmiset ovat silloin tapakristittyjä tai tapamuslimeja tai eroavat kirkosta kokonaan. Kuitenkin uskonnollisuus voi nostaa päätään uudella voimalla, mikäli elämä kriisiytyy esimerkiksi sodan tai ilmastonmuutoksen aiheuttamien kriisien takia. Millainen on tilanne meillä Suomessa? Yhteiskuntamme on maallistunut, silti kirkon jäseniä on enemmän kuin ei-jäseniä. Eikä maallistuminen välttämättä tarkoita, etteikö hengenasiat kiinnostaisi ihmisiä. Varsinkin nuorissa on yhä enemmän heitä, jotka eivät ole minkään uskonnon harjoittajia, mutta jotka sanovat olevansa hengellisiä ihmisiä. Vieraina tutkija Kimmo Ketola Kirkon tutkimuskeskuksesta sekä uskontotieteen vanhempi yliopistonlehtori Teemu Taira Helsingin yliopistosta.

Robotit vievät työsi! No eivät ole vieneet. Digitalisaatio keventää työtaakkaasi! No ei ole keventänyt. Silpputyö tulee ja kuukausipalkkaisuus menee! No ei ihan niinkään ole käynyt. Työn tulevaisuuden analysoiminen ei aina ole helppoa. Moni asia tuntuu jämähtäneen paikoilleen suomalaisessa työelämässä, esimerkiksi juuri kuukausipalkkaisuus. Muutoksia kuitenkin tapahtuu kaiken aikaa. Ja on tapahtunut. Esimerkiksi vielä 80-luvulla vain 10 prosenttia suomalaisista työntekijöistä käytti tietotekniikkaa työssään, nyt yli 90 prosenttia. Yrittäjien määrä kasvaa hitaasti, mutta kasvaa kuitenkin. Alanvaihtajia on yhä vähän, mutta heitä kuitenkin on enenevässä määrin. Työelämän murrosta kuvataan usein uhkien kautta. Liiketoimintajohtaja Marjaana Toiminen haluaa uudessa Hyppy-kirjassaan tuoda esille, että työntekijän kannalta tulevaisuus näyttää hyvältä. Työnantajien on otettava aiemmin paremmin huomioon työolosuhteet, vastuullisuus ja työntekijöiden vaihtelevat elämäntilanteet. Työntekijöistä kilpaillaan ja yksi keino siihen on tarjota heille joustavat ja inhimilliset työolot. Tulevaisuusasiantuntija Mikko Dufva Sitrasta huomauttaa, että työelämiä on monenlaisia. On eri asia puhua hoitotyötä tekevän ihmisen tulevista näkymistä kuin tietotyöläisen. Yhteistä on kuitenkin se, että tietyt megatrendit koskettavat meitä kaikkia. Suurimpana ilmastonmuutos, johon myös työpaikkojen olisi varauduttava. Ekologinen jälleenrakentaminen vaatii meitä muuttamaan työtapojamme muttta se voi myös synnyttää uusia työtehtäviä. Entä miten koronapandemia on vaikuttanut suomalaiseen työelämään? Tuliko etätyö jäädäkseen?

Suomessa on lähemmäs 90 000 venäjänkielistä ihmistä. Millainen on tämä Suomen suurin vieraskielisten ryhmä? Ja mitä he ajattelevat Venäjän aloittamasta sodasta Ukrainaa vastaan? Kirjailija Anna Soudakova ja Cultura-säätiön ohjelmajohtaja Eilina Gusatinsky ovat osa venäjänkielistä ryhmää. Molemmat ovat syntyneet Neuvostoliitossa. He tuomitsevat selkeästi Venäjän sotatoimet. Mutta he myös tietävät, että ryhmän sisällä on niitä, jotka eivät vuosikymmeniä Suomessa elettyäänkään ole irrottautuneet Venäjän propagandasta. Anna Soudakovalta on ilmestynyt uusi romaani nimeltä Varjele varjoani, jossa hän kuvaa sitä, miten pitkä prosessi Venäjältä tänne muuttaneilla ihmisillä on sopeutua Suomeen. Eilina Gusatinsky tekee Cultura-säätiössä töitä sen eteen, että kotoutumisprosessi sujuisi paremmin.

Lapsen oikeus kasvaa ja leikkiä rauhassa, oikeus käydä turvallisesti koulua. Näitä lasten perusoikeuksia Venäjä ei kunnioita Ukrainassa, kun se pommittaa siviilikohteita. Miljoonat lapset ovat joutuneet jättämään kotinsa, lapsia on kuollut ja heitä on haavoittunut. Lapset ovat kadottaneet vanhempansa, heitä on pakkosiirretty Venäjän puolelle. Miten sota vaikuttaa lapsen kehitykseen? Millä tavalla lasten tilannetta yritetään parhaillaan helpottaa Ukrainassa? Vieraina ovat Kirkon ulkomaanavun viestintäpäällikkö Erik Nyström, Turun yliopiston erikoistutkija Kirsi Peltonen sekä Ylen ulkomaantoimittaja Antti Kuronen. Puhelimitse otetaan yhteyttä Pelastakaa Lapset ry:n työntekijä Katja Ristolaan Kiovaan.

Mistä voisi pihistää, mistä taas ei voi tinkiä? Elämme aikoja, jolloin moni joutuu miettimään omaa taloudenhoitoaan uudella tavalla, jotta rahat varmasti riittäisivät sähkölaskuun ja ruokakassiin. Millä tavoilla sähkölaskua ja ruokakassin hintaa saisi hilattua alaspäin? Tästä kertovat Marttojen kehittämispäällikkö Maija Soljanlahti sekä Motivan asiantuntija Päivi Suur-Uski. Kirjailija Roope Lipasti kertoo omasta nuukuusfilosofiastaan, jota hän on harjoittanut jo vuosia.

Jo kivikautiset ihmiset pyrkivät lisäämään elämäänsä kauneutta. Kaikkialta maailmasta, missä ihmisasutusta on ollut, on löytynyt kivikaudelta peräisin olevia kalliomaalauksia ja graafisia kuvioita. Haudoista on löytynyt vaatteita, joilla vainaja on koristeltu. Mitä kauneus tuo ihmisen elämään? Miksi valitsemme mieluummin kauniina pitämämme asian kuin rumemman? Onko kauneus vain jotain ylimääräistä mukavaa elämässä vai onko sillä jokin syvempi merkitys ihmisen evoluutiossa ja psykologiassa? Miten voisimme lisätä kauneutta elämäämme? Entä mitä meissä oikeastaan tapahtuu, kun uppoudumme vaikkapa taideteoksen äärelle niin, että unohdamme itsemme ja ympäristömme? Vieraina estetiikan tutkijat Onerva Kiianlinna ja Harri Mäcklin Helsingin yliopistosta.

Huumeiden käyttöhuoneet - kyllä vai ei? Tämä keskustelu on Suomessa jo käynnissä, vaikka asia ei vielä ole edennyt päättäjien pöydälle. Eurooppalaisissa kaupungeissa on yhteensä lähes satakunta huumeiden käyttöhuonetta. Suomessa tarvittaisiin lakimuutos, jonka nojalla laittomien aineiden käyttö näissä valvotuissa tiloissa sallittaisiin. Huumeiden käyttöhuoneisiin liittyy monenlaisia käytännön kysymyksiä lähtien siihen, mihin tiloja sijoitettaisiin ja kävisikö niissä todella ihmisiä, joille ne on tarkoitettu. Suurimmat kysymykset ovat eettisiä: haluammeko auttaa huumeista riippuvaisia ja jos, niin ovatko käyttöhuoneet itse asiassa oikea tapa vai auttavatko ne vain ylläpitämään huumeongelmaa? Keskustelijoina vihreiden kansanedustaja Saara Hyrkkö sekä perussuomalaisten kansanedustaja Mari Rantanen.

“Olen niin väsynyt pitämään näitä ajatuksia omana salaisuutenani, mutta ongelma on, etten halua sanoa niistä sanaakaan. Jos sanoisin, niin sitten ihmiset myös tietäisivät, että minulla on ongelma, ja he kohtelisivat minua alkoholiongelmaisena. Eikä se käy päinsä, sillä toivon voivani edelleen pitää hauskaa ja juoda alkoholia, en vain olla niin ongelmainen sen suhteen.” Näin kirjoittaa Katri Ylinen kirjansa Aamu ilman darraa kohtauksessa, jossa hän kuvailee kuvitteellista keskustelua terapeuttinsa kanssa. Juominen oli hauskinta mitä hän tiesi. Raittius ei kiinnostanut, koska se kuulosti elämältä, jossa kaikki hauska, kaikki kaverit, kaikki ilo katoaisivat. Mutta Katri tiesi, että hän joi liikaa ja että asialle piti tehdä jotain. Alkoholisti-titteli ei kuitenkaan kuulostanut samaistuttavalta, eivätkä siten myöskään 12 askeleen hoitomenetelmät. Katri pääsi koukusta lopulta irti omin neuvoin. Ira Koivu on myös aikanaan jättänyt juomisen, joka oli hänellä lähtenyt käsistä. Hänen mielestään meidän olisi aika modernisoida käsityksemme alkoholismista. Vanhemmat, jotka huolehtivat työstään ja lastensa harrastuksista, mutta ovat riippuvaisia alkoholista, eivät löydä itselleen apua, koska eivät samaistu alkoholisti-leimaan. Toki perinteinen päihdehoito sopii joillekin, mutta ei kaikille. Iran mielestä alkoholi on ongelma, josta voi vapautua. Ei tarvitse olla loppuelämänsä "alkoholisti, joka ei voi juoda", vaan voi olla oikeasti vapaa. Miten elämä sitten muuttui, kun korkki meni kiinni? Mistä hauskuutta ja iloa elämään? Entä miksi olemme luoneet yhteiskunnan, jossa ihmisillä on tarve nollata päänsä? Miten Katri ja Ira nollaavat päänsä, kun lasiin ei enää kaadeta päihdyttävää ainetta?

Ammatti-ihmettelijäksi itseään kutsuva terapeutti, kirjailija Tommy Hellsten on huomannut, että mitä vanhemmaksi hän tulee, sitä yksinkertaisimmiksi asiat käyvät. Hänelle on tullut yhä selvemmäksi, että tietoisuuden heräämisen kautta voi selättää häpeän ja syyllisyyden ja saada tilalle levollisuuden ja läsnäolon. Tietoisuus on hänen mielestään ratkaisu kaikkeen, koko maailman pahuuteen. Mutta miten tietoisuus saadaan "heräämään"? Ja mitä tietoisuus oikeastaan tarkoittaa? Ja vieläkö yli neljä vuosikymmentä terapiakentällä vaikuttaneella Tommy Hellstenillä on jotain ihmeteltävää tässä elämässä? Ihmisyyden ratkaisemattomia mysteerejä? Tai keskeneräisyyttä omassa henkisessä kasvussaan?

Aluksi hurmaava ja valloittava tyyppi, lopulta väkivaltainen julma kiusaaja. Sellainen on tiivistetysti narsisti parisuhteessa. Mutta muutos ei tapahdu sormia napsauttamalla. Narsistisesti käyttäytyvä osapuoli alkaa ovelasti vähitellen hämärtää normaalin ja sairaan rajaa. “Päivällisellä hän maistoi suullisen tekemääni ruokaa, naurahti ja pudisti päätään. Laski aterimensa hillitysti lautaselle ja tyhjensi annoksen siististi biojätteisiin. Poistui paikalta kuin suuresti loukattu yksinvaltias ja vetäytyi loukkaantuneena omiin oloihinsa.” (Jenni Kiviniemen kirjasta Hyvästit narsistille - tervetuloa oma elämä). “Uutenavuotena menimme hänen ystäviensä luokse. Istuimme keittiön pöydän ääressä, kun sanoin taas jotain hänen mielestään epäsopivaa. Yhtäkkiä Antti ilmoitti minulle kaikkien kuullen, että se on muuten sellainen juttu, että sinä lähdet vetämään täältä. Muut olivat ihmeissään ja sanoivat, että eihän Jenni lähde mihinkään, eihän hän ole tehnyt mitään. Mutta Antti käänsi minulle selkänsä eikä ollut koko iltana minun kanssani missään tekemisissä.” (Riina-Maria Metson kirjasta Pahuuden jälkeen). Puolison kummallista käytöstä voi selitellä aluksi parhain päin ja aina seuraa taas hyviä päiviä. Mutta narsistisen suhteen tyypilliseen kehitykseen kuuluu se, että siihen tulee vähitellen mukaan yhä julmempaa mitätöintiä, haukkumista, kontrolloimista ja fyysistä väkivaltaa, kunnes lopulta uhrin itsetunto on täysin murennettu. Miten tuosta kurimuksesta pääsee pois? Ja kun itsensä saa suhteesta irti, millainen on toipumisvaihe? Ero ja siitä toipuminen ovat jotain ihan muuta kuin niinsanotussa tavallisessa tapauksessa. Vieraina tietokirjailija, toimittaja Riina-Maria Metso sekä psykiatrinen sairaanhoitaja Jenni Kiviniemi.

"Viisikymmenvuotispäiväni lähestyessä panin yllättyneenä merkille, että nuoruuden idolini olivat alkaneet ikääntyä. Neneh Cherry oli yhtäkkiä isoäiti ja Cyndi Lauper kuusikymppinen. Omat opettajat alkoivat siirtyä tuonpuoleiseen ja koulurakennuksiakin purettiin vanhentuneina." Näin kirjoittaa Laura Honkasalo kirjassaan Keski-ikäinen elämäni. Hän sanoo uskoneensa nuorempana, ettei keski-ikä tule koskemaan häntä. Tuo tylsä helmikorujen ja jakkupukujen aika. Ja yhtäkkiä hän tajusi, että keski-ikä yllätti hänetkin. Paitsi että hän pani merkille, että naistenlehdissä haastatellut keski-ikäiset naiset ovatkin kaikkea muuta kuin tylsiä helmikorunaisia. He hehkuvat, koska ovat nyt uudessa vapauden tilassa. Lapset ovat lähteneet, nyt on aika terveelle itsekkyydelle! He kertovat löytäneensä tasapainon ja onnen elämäänsä. He elävät elämänsä parasta aikaa! Laura Honkasalo ei samaistu tähänkään kuvaan. Hän ei koe yhtäkkiä seestyneensä, eikä hän koe iloa siitä, että koti tyhjenee lapsista. Mutta mitä annettavaa tällä uudella elämänvaiheella hänelle kuitenkin on? Sitä hän pohtii kirjassaan. Elämänkaaripsykologian asiantuntija, psykologian tohtori ja Jyväskylän yliopiston Gerontologian tutkimuskeskuksen tutkimusjohtaja Katja Kokko sanoo, että tutkimusten mukaan keski-ikäiset (40-60 -vuotiaat) ovat varsin tyytyväisiä elämäänsä. Arki koetaan merkityksellisenä, jopa onnellisena. Kokko johtaa kuuluisaa Lea Pulkkisen aloittamaa pitkittäistutkimusta, jossa samoja ihmisiä on haastateltu 8-vuotiaasta lähtien. Nyt he ovat kuusikymppisiä. Tutkimuksen mukaan keski-iän kriisi ei ole aivan tuulesta temmattu myytti. Lähes puolet tutkituista kokee, että tunnistavat kohdanneensa nelikymppisenä tietynlaisen kriisin.

Miksi venäläiset tuntuvat vain katsovan sivusta, kun heidän maansa on luisumassa diktatuuriksi? Poliittinen ja taloudellinen valta on keskittynyt pienelle joukolle Kremlissä ja poikkipuolisesta sanasta saatetaan pidättää. Lehdistö on valtion kontrollissa ja kansa propagandan kohteena. Missä on vastarinta? Ja onko tämä passiivisuus myös osasyy sille, että sotatoimet Ukrainaa vastaan ovat saaneet jatkua näin pitkään? Venäläisten ajatusmaailmaa ja tilannetta valottavat Cultura-säätiön projektikoordinaattori Polina Kopylova sekä pitkään Venäjää seurannut eläköitynyt toimittaja Kerstin Kronvall.

Onko olossasi jotain, joka estää sinua olemasta täysin läsnä tässä hetkessä? Tunnistatko, mitä kehossasi tapahtuu, kun vaikka suutut? Osaatko puolustaa itseäsi terveellä tavalla vai ohitatko itsesi konfliktitilanteissa? Oletko lukinnut kehoosi vanhoja traumaattisia kokemuksia tai oppinut peittelemään tunteidesi kehollisia reaktioita? Näihin kysymyksiin ei ole helppo vastata, jos ei oikein tiedosta koko kehoaan. Kulttuurissamme kognitiivinen ajattelu on hallitsevaa, keho on vain päätämme kannatteleva teline. Mutta hahmoterapeutti Kirsi Törmi vakuuttaa, että kun tutustuu omaan kehollisuuteensa, alkaa hiljalleen avautua uusille oivalluksille. Terveys paranee, elämään maadoittuu uudella tavalla läsnäolevaksi. Myös psykologi Mikael Saarisen mukaan kehon viestien ymmärtäminen lisää hyvinvointia. Kehon kautta voimme vaikuttaa mieleemme ja toisiin ihmisiin. Jopa pelkästään asentoa muuttamalla voi muuttaa omaa tunnetilaansa.

Kun perheneuvoja Elisabeth Falck erosi lähes viisikymppisenä, hän tunsi itsensä hauraaksi. Elämä oli haaksirikossa. Kuitenkin kävi jotain, mitä hän ei olisi tuossa tuskassa ikinä uskonut. Hän rakastui palavasti ystäväänsä, ja uusi suhde lähti lentoon. Suhteen alusta asti hän on ollut tietoinen kahdesta asiasta: elämän rajallisuudesta ja siitä suuresta kiitollisuudesta, että sai vielä kokea uuden rakkauden. Mutta millaista on solmia parisuhde, kun molemmilla osapuolilla on takanaan pitkä siivu elettyä elämää? Millaista etua elämänkokemus tuo suhteeseen? Vai voiko mennyt elämä olla suhteelle painolasti? Entä jos esimerkiksi aikuiset lapset tai muu lähipiiri ei hyväksy uutta puolisoa? Elisabeth Falck lähti tutkailemaan aihetta ja haastatteli yhdessä Paula Ruotsalaisen kanssa 44-70 -vuotiaita sinkkuja ja pariskuntia. Syntyi kirja Uusi suhde - rakkaus kypsässä iässä. Parisuhdekouluttaja Marianna Stolbow näkee, että ikä on uudessa suhteessa etu. Keski-iässä ihminen toivottavasti jo tuntee itsensä ja uskaltaa sanoa, mitä tarvitsee. Enää ei sorru vain toisen miellyttämiseen eikä tarvitse peitellä mitään. Elämän hyviin hetkiin osaa tarttua. Mutta mistä tietää, että on valmis uuteen suhteeseen? Miten voi varmistua, ettei toista samoja virheitä taas uudestaan?

Nukkuminen on ihmiselle elintärkeää. Mutta miksi näemme unikuvia? Ja erityisesti mikä on painajaisten merkitys? Vai onko pahoilla unilla mitään erityistä merkitystä ihmisen psyykelle? Psykologian tutkija Nils Sandman Turun yliopistosta vastaa. Millainen on ensimmäinen suomalainen muistiin kirjattu painajainen? Entä missä vaiheessa historiaa alettiin ajatella, ettei painajaisia nähdä ulkoisen paholaisen vierailun takia, vaan kyse on yksilön pään sisäisistä kuvista? Tähän vastaa tutkija Kirsi Kanerva Helsingin yliopistosta.

Mitä yhteistä on hevosella, joka välttelee kuljetusautoon menoa, ja ihmisellä, joka yrittää päästä eroon ahdistavasta esiintymisjännityksestään? Näin kysyvät tutkija Jenni Spännäri ja eläintenkouluttaja Tua Onnela yhteisessä Opi kuin eläin! -nimisessä kirjassaan. Vastaus on tietenkin se, että hevosen ja ihmisen käyttäytymisessä keskellä tukalaa tilannetta on yhdistäviä piirteitä ja että kumpaankin tehoavat samanlaiset koulutusmetodit. Miten ihmiseen soveltuu esimerkiksi koirakoulutuksessa hyödynnetty positiivinen palkitseminen? Ja voiko klassista ehdollistumista käyttää itsensä kouluttamisessa hyödyksi? Entä millaista viisautta voisimme oppia muilta eläimiltä?

Ilmasta tai kasveista tehtyä proteiinia, labrassa valmistettua lihaa tai munanvalkuaista, kasvatuslaitoksessa kasvatettua kalaa tai vaikka nyhtösilakkaa, merilevää, sirkkoja … tällaisia raaka-aineita saattaa löytyä lautaseltamme muutamien vuosikymmenien päästä. Maailman ruokatuotanto mullistuu tulevaisuudessa. Sen on pakko, koska väestö lisääntyy, mutta ruuan tuottamista ei voida kasvattaa samassa suhteessa. Maapallon kestävyyden rajat paukkuvat jo nyt. Ratkaisuja on jo liuta kehitteillä. Ruokalautasemme anti saattaa näyttää vuosikymmenien päästä kutakuinkin samanlaiselta kuin nyt, mutta raaka-aineet on valmistettu ilman eläimiä solumaatalouden avulla. Myös erilaiset kasvisproteiinit yleistyvät. Solar Foods on suomalainen yritys, joka on tehnyt mullistavan keksinnön: se valmistaa ilmasta proteiinia. Panimolaitteen kaltaisessa reaktorissa mikrobit alkavat lisääntyä, kun niille annetaan ilmasta saatuja kolmea kaasua eli vetyä, happea ja hiilidioksidia. Tuloksena on ravinteikas proteiinijauhe, josta voi valmistaa mitä tahansa ruokaa. VTT:llä kehitellään monenlaisia ruokaan liittyviä innovaatioita. Kaupalliseen kehittelyyn on jo lähtenyt munanvalkuainen, joka valmistetaan ilman kanaa. Tutkimuksen alla on myös metsätaloudessa syntyvät sivuvirrat, joiden kautta voitaisiin saada solumaatalouteen ainesosia. Ruokatalouden on uudistuttava, mutta miten nopeasti kuluttajien asenteet muuttuvat? Keskustelijoina Solar Foodsin toimitusjohtaja Pasi Vainikka ja VTT:n tutkimuspäällikkö Emilia Nordlund.

Olisi vaikea kuvitella suomalaista kesänviettoa ilman mökkeilyä. Suomessa on yli puoli miljoonaa kesämökkiä. Mutta onko mökkeily yhtä suosittua tulevaisuudessa? Jo nyt neljäsosa mökinomistajista on 80-vuotiaita, jotka joutuvat harkitsemaan mökistä luopumista, koska eivät jaksa enää kesäpaikkansa ylläpitotöitä. Onko nuorempi polvi enää yhtä innokasta mökkikansaa? Mökille on usein ajomatkaa ja mökkiin liittyvien töiden määrä saattaa yllättää. Mökkeilyn tulevaisuus on kiinnostava teema, koska siihen vaikuttaa moni yhteiskunnallinen muuttuja kuten väestön ikääntyminen, kaupungistuminen, maahanmuutto ja syntyvyys. Iso tekijä on myös ilmastonmuutos: jos kaupungeissa alkaa olla tukalan kuuma, maaseutupaikka voi alkaa houkutella uudella tavalla. Toisaalta ilmastokysymykset saattavat olla syy olla hankkimatta kesämökkiä, koska se lisäisi kuluttamista. Miten mökkeilyn tulevaisuutta hahmottelevat vanhempi tutkija Anna Strandell Suomen ympäristökeskuksesta sekä nuorisotutkija Janne Poikolainen Helsingin yliopistosta?

Mitä yhteistä on maitohorsmalla, nokkosella ja piharatamolla? Tietenkin se, että ne ovat villikasveja ja että niitä voi syödä. Pihapiirit ja luonto ympärillämme ovat täynnä ilmaista ruokaa. Mutta voisiko villivihanneksia, marjoja ja sieniä kerätä luonnosta niin paljon, että ne kattaisivat suuren osan seuraavan talven energiatarpeesta? Ja voisiko niistä rakentaa jopa ympärivuotista kotivaraa? Ja miten säilöä ne niin, että sähkökatkokset eivät säilyvyyttä haittaisi? Hortakouluttaja Jouko Kivimetsällä sekä farmasian tohtori, proviisori Johanna Räikkösellä on näihin vastaukset. Heidän missionsa on lisätä kansalaistaitoja villivihannesten tunnistamisessa ja valmistamisessa. He myös visioivat tulevaisuutta, jossa suomalaisesta keittiöstä tulisi ensimmäisenä mieleen villiruoka ja jossa villiruokaa hyödynnettäisiin paljon nykyistä monipuolisemmin. Vision mukaan koululaiset viedään luontoon keräämään villiyrttejä, kaupungit perustavat hortapuistoja, turisteja houkutellaan maahan luontomme ruoka-aittaa ihmettelemään, kauppojen hyllyiltä saa ostaa läheltä kerättyjä villivihannestuotteita ja hortakokit valmistavat fine dining -aterioita ravintoloissaan.

Elämäkertoja ei nykyään kirjoiteta vain historian suurista nimistä, vaan yhä nuoremmista julkisuuden henkilöistä kuten poptähdistä ja urheilijoista. Toki myös poliitikot, näyttelijät, kirjailijat ja liike-elämässä menestyneet henkilöt ovat tyypillisesti elämäkertojen päähenkilöitä. Elämäkerrat ovat kustantamoille myyntimenestyksiä. Miksi ne ovat niin suosittuja lukijoiden keskuudessa? Mikä tositarinoissa vetää? Vieraina kulttuurihistorian professori Maarit Leskelä-Kärki Turun yliopistosta ja kirjailija Ulla-Maija Paavilainen.

Olemme olemassa äänemme kautta. Käytämme ääntämme paitsi kommunikoimiseen myös tunteidemme ilmaisemiseen. Oma puheääni saattaa hävettää. Ääni on heikko ja se katkeilee. Menneisyyden kokemukset saattavat aiheuttaa sen, että pienennämme itseämme, pysymme hiljaa, emme tuo ääntämme kuuluville. Ääni voi kuitenkin harjoittelun kautta olla väylä rohkeuteen ja oman tilan ottamiseen. Kun Marja Suurpalo oli nuorempana huvipuistossa kesätöissä, hän huomasi äänensä alkavan säröillä. Meluisassa ympäristössä piti puhua koko ajan ja ääni ei sitä kestänyt. Hän lainasi kirjastosta äänenhuoltoon liittyvän kirjan ja alkoi treenata ääntään. Vaikutus oli yllättävän iso. Ääni vahvistui, mikä vaikutti jopa itsetuntoon. Siitä lähti hänen kiinnostuksensa ääneen. Nykyään Marja Suurpalo on vokologi ja pitää puhevalmentajan vastaanottoa. Häpeän tunteet ovat tyypillisiä hänen asiakkaillaan. Näyttelijä, ääniopettaja Marja Skaffari on erityisen kiinnostunut siitä, miten menneisyyden kokemukset ja tunteet vaikuttavat ääneen. Hänen äänityöpajoissaan tutkitaan äänen ja kehon suhdetta ja haetaan äänityöskentelyn kautta reittejä tunteisiin ja muistoihin. Molemmat korostavat, että ei ole olemassa yhtä “kaunista” puheääntä, jota kaikkien olisi tavoiteltava, vaan jokainen meistä voi hakea omaa, itselleen sopivaa ja sointuvaa ääntä. Ääniharjoituksissa voi esimerkiksi käydä ilmi, että henkilö on tietoisesti madaltanut puheääntään kuulostaakseen uskottavammalta, mutta matalan äänen tuottaminen ei sovikaan hänen elimistölleen, ja sen takia äänen kanssa on ongelmia.

Ukrainalaisten maanpuolustustahtoa on ihailtu ja Suomessa sitä on verrattu talvisodan henkeen. Entä jos Suomeen nyt hyökättäisiin, mikä olisi meidän kansalaistemme maanpuolustustahto? Tarkkaa tietoa tästä ei ole, sillä viimeisimmät kyselytutkimukset on tehty ennen Ukrainan sotaa. Mistä maanpuolustustahto oikeastaan koostuu? Vieraina professori Teemu Tallberg Maanpuolustuskorkeakoulusta sekä pääsihteeri Pia Lindell Naisten valmiusliitosta.

Toimittaja Noora Mattilalla on amerikkalainen anoppi, joka ei juuri luota lääketieteeseen. Anoppi vastustaa rokotuksia ja epäilee, että koronaepidemia on suunniteltu juttu. Hän uskoo, että lentokoneiden suihkumoottoreiden jättämät vanat saattavat olla peräisin joistain valtion salaa levittämistä kemikaaleista. Aiemmin Noora Mattila on vältellyt näistä aiheista keskustelemista anoppinsa kanssa. Nyt hän päättikin istua alas ja kuunnella. Seurasi tutkimusmatka ihmismieleen ja yritys ymmärtää toisinajattelijoiden maailmaa. Tätä tutkimusmatkaa Mattila kuvaa tuoreessa kirjassaan nimeltä Heränneet. Toimittaja Pasi Kivioja on hänkin tavannut lukuisia salaliittoteoreetikoita. Hän pyrkii löytämään selityksiä sille, mikä salaliittoteorioissa ihmisiin vetoaa kirjassaan Salaliittoteorioiden ihmemaassa. Kiviojan mielestä on tärkeää puhua myös siitä, millaisia vakavia seurauksia totuudenvastaisten puheiden levittämisestä voi olla. Entä miten puhua salaliittoihin vakaasti uskovan ihmisen itsensä kanssa? Mihin väittely johtaa? Entä ohittaminen? Onko puheiden hiljainen hyväksyminen sekään oikea menettelytapa?

Mies pahoinpiteli vaimoaan toistuvasti ja rankasti, tuomio ehdollinen. Nuoret tappoivat ikätoverinsa raa’asti kiduttamalla. Tuomio oli toki ehdoton, mutta nuorina henkilöinä he istuvat siitä käytännössä vain muutaman vuoden. Mies käytti seitsemää lasta seksuaalisesti hyväkseen, nuorin heistä oli vain 2-vuotias. Tuomio oli ehdoton, mutta lasten kokemaan ahdistukseen verrattuna lievältä kuulostava, vain kymmenen kuukautta, josta ensikertalainen istuu puolet. Mies lähti yli kahden promillen humalassa ajamaan autoa, ajoi pyöräilijän päälle, pyöräilijä menehtyi ja mies pakeni paikalta. Tuomio ehdollinen, lisänä yhdyskuntapalvelua. Miksi niin usein tuntuu, että rangaistukset ovat lieviä verrattuna teon vakavuuteen ja että ne siksi sotivat kansan oikeustajua vastaan? Mutta ovatko tuomiot niin lieviä miltä ne mediatietojen valossa näyttävät ja onko sellaista kuin kansan oikeustaju todellisuudessa olemassa? Ja mitä saavutettaisiin sillä, että rangaistuksia kovennettaisiin? Rikostuomioiden oikeudenmukaisuudesta keskustelevat rikosoikeuden professori Matti Tolvanen, kriminologi Maria Normann sekä Henkirikoksen uhrien läheisten yhdistyksen Huoma ry:n vapaaehtoistyön koordinaattori Terhi Kantanen.

“Olen vanhenemisen kynnyksellä, enkä vielä oikein tiedosta, mitä kaikkea se merkitsee.” Näin kirjoittaa historioitsija Laura Kolbe uusimmassa kirjassaan Keho - matkoja ikään, mieleen ja minuuteen. Kirjassaan Kolbe pohtii elämäänsä ja ikääntymistään erityisesti kehosuhteensa kautta. Millaiset asiat vaikuttavat kehosuhteeseemme ja miten suhde muuttuu, kun ikää tulee ja kroppamme alkaa rapistua? Miten me naiset otamme tahtomattammekin omilta äideiltämme mallia siitä, miten ikäännytään? Millaista on naisena ikääntyä maailmassa, jossa palvotaan nuoruutta? Onko ikä todella vain numero? Keskustelijoina Laura Kolbe sekä psykoterapeutti ja vanhuustutkija Marja Saarenheimo.

“Olen tavannut lapsia ja nuoria, joiden tunnekylmyys ja sadismi oli hyytävää. Omien vastatunteiden kanssa oli toisinaan täysi työ selvitä: jos kymmenvuotias nauttii kissan tassujen kastamisesta kiehuvaan veteen, on empatian kokeminen lievästi vaikeaa.” Näin kirjoittaa lastenpsykiatri Jari Sinkkonen kirjassaan Psykopatian monet kasvot. Psykopatian oireita voidaan nähdään jo leikki-ikäisellä lapsella, mutta lapselle ei vielä tehdä niiden perusteella diagnoosia, koska hänen aivonsa ovat yhä kehittymisvaiheessa. Itse asiassa meissä kaikissa on psykopaattisia piirteitä, kenessä enemmän, kenessä vähemmän. Näitä piirteitä ovat esimerkiksi lipevyys, tunnekylmyys, oman edun tavoittelu keinoja kaihtamatta, huono impulssikontrolli, syyllisyydentunteen puuttuminen, uhkarohkeus, valehteleminen, pintapuolinen viehätysvoima. Piirteet kulkevat jatkumolla ja vasta kun liikutaan jatkumon ääripäässä, täyttyvät psykopaatin tunnusmerkit. Tutkimusten mukaan noin joka sadas ihminen on psykopaatti. Mistä psykopatia oikeastaan johtuu? Voidaanko lapsuusiässä havaittuun tunnekylmyyteen vielä puuttua niin, että psykopaattiset piirteet lievenisivät iän myötä? Entä miksi jotkut psykopaateista päätyvät tekemään raakoja rikoksia, toiset menestyvät yritysmaailman ja politiikan johtotehtävissä? Psykopaatin parantaminen perinteisillä terapiamuodoilla ei ole ollut tuloksellista, mutta voidaanko odottaa lääkerintamalta tehoavaa hoitoa? Keskustelijoina lastenpsykiatri Jari Sinkkonen sekä Niuvanniemen oikeuspsykiatrisen sairaalan ylilääkäri ja oikeuspsykiatrian dosentti Markku Lähteenvuo.

Helmikuun 24. päivä Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Tähän mennessä sodan uutisointi täällä Suomessa on keskittynyt sotastrategisiin yksityiskohtiin ja tuhojen raportointiin. Vähemmän on puhuttu siitä, millaisia tunteita sota on meissä suomalaisissa herättänyt. Epäuskon, surun ja vihan lisäksi iäkkäillä ihmisillä saattaa mieleen nousta omakohtaisia muistoja oman perheen ja suvun sotakokemuksista. Sodan aiheuttamat traumat ovat voineet siirtyä sukupolvelta toiselle. Vieraina emeritaprofessori Sirkka-Liisa Kivelä ja historioitsija Ville Kivimäki.

Sankareista syntisiksi! Keskiluokkaa on tähän mennessä kiitelty siitä, että se pitää kulutuksellaan ja verorahoillaan yhteiskuntaa pystyssä. Nyt samaa porukkaa syytetään siitä, että se tuhoaa planeetan elinkelpoisuuden. Kuluttaminen on muuttunut sankariteosta synniksi. Ja onhan keskiluokalla toki varaa miettiä valintojaan: lentääkö kuinka monta kertaa ulkomaille, ostaako ruokakaupasta luomua vai tavallista, paljonko satsaa elektroniikkaan. Köyhä ei ylipäätään pysty kuluttamaan samalla tavalla. Mutta miten selvitä ahdistuksen kanssa, kun vastuulliset valinnat eivät ole aina niin helppoja tehdä? Itsensä muuttaminen on vaikeaa. "Kaikki, mitä en ole jaksanut ja osannut kierrättää. Kaikki turha, mitä olen ostanut. Kaikki, mikä on mennyt rikki ja mitä en ole osannut korjata", kuten Taina Laane kirjoittaa Säällisiä ajatuksia -kirjassaan. Syyllisyys painaa alati. Greta Thunberg sormea heristäen huutamassa vihaisena, että tämä on teidän syytänne, ei välttämättä auta asiaa. Mehän olemme vain eläneet normaalia elämää, yrittäneet parhaamme. Entäpä jos pysähdyttäisiin miettimään asioita armollisuuden ja ihmisyyttä ymmärtävän ajattelun kautta. Miten myötätunto, ratkaisukeskeinen näkökulma ja tietoinen hyväksyvä läsnäolo voisivat vaikuttaa ajatteluumme? Miten voisimme niiden kautta ymmärtää paremmin, että kaikki hyvinvointi tulee luonnosta? Mikä on elämisen arvoista elämää, voitaisiinko se määritellä uudelleen? Miten me voisimme elää niin, että kaikilla olisi täällä hyvä olla nyt ja tulevaisuudessa? Vieraina kouluttaja Taina Laane sekä Saku Tuominen, joka on käsitellyt ihmisen ja luonnon välistä yhteyttä kirjassaan Kuinka puut kasvavat ja miksi antilooppi ravistaa.

Kun Azadeh tuli 16-vuotiaana pakolaisena Iranista Suomeen, hän luuli pääsevänsä tasa-arvoiseen, vapaaseen maahan. Pian hän sai huomata, että maa ehkä oli tasa-arvoinen ja vapaa, mutta ei hänelle. Paikallinen afgaaniyhteisö nimittäin otti Azadehin perheineen kontrolliinsa. Isättömänä Azadeh joutui ekstrapainostuksen alaiseksi. Elämää rajoitettiin: mitään ei saanut itse päättää, piti pukeutua peittävästi, koulun jälkeen ei saanut olla ulkona, pojille ei saanut puhua mitään, kanssakäymistä sai olla mielellään vain omaan kulttuuriin kuuluvien kanssa. Pienistäkin juoruista odotti kotona pahoinpitely. Viimeinen pisara oli äidin suunnitteleman pakkoavioliitto afgaaniserkun kanssa. Sen Azadeh pystyi neuvokkuutensa ansiosta välttämään. Hän katkaisi yhteydet perheeseensä ja yhteisöönsä, pakeni Monika-Naisten turvakotiin ja aloitti itsenäisen elämän. Azadeh kertoo tarinansa Eveliina Talvitien kirjoittamassa Kunniaton mutta vapaa -kirjassa. Kunniakonfliktien asiantuntija Johanna Aapakallio Loisto-Setlementti ry:stä sekä sukupuolittuneen väkivallan vastaisen työn päällikkö Duin Ghazi Ihmisoikeusliitosta avaavat “kunnian” käsitystä: miten se maahanmuuttajaperheissä koetaan ja miksi sen puolustaminen saattaa joissakin perheissä johtaa jopa väkivaltaan. Miten ilmiötä saataisiin vähennettyä?

Ykkösluokan sotureita, jotka omalta osaltaan yrittävät tehdä ihmiskunnasta parempaa porukkaa ja joiden tarinoiden puoleen voi kääntyä, kun tarvitsee valoa ja lohtua elämäänsä. Näin näkee tietokirjailija Marianne Kiskola katolisen kirkon tunnustamat pyhimykset. Hän on kirjoittanut kirjan "24 pyhimystä pahan päivän varalle". Kiskola innostui tutkimaan vanhoja pyhimystarinoita toisen kotimaansa Kreikan ansiosta, missä pyhimyksiä kunnioitetaan yhä tänäkin päivänä. Historioitsija Jenni Kuuliala Tampereen yliopistosta on kirjoittanut yhdessä tutkijakollegoidensa Sari Katajala-Peltomaan ja Marika Räsäsen kanssa "Verta vuotava kuva ja muita outoja ihmeitä" -teoksen, jossa uppoudutaan myöhäiskeskiajan pyhimysuskoon. Kirjassa kerrotaan kiehtovista tapauksista kuten marttyyriverta vuotavasta pyhimyksen kuvasta, kolme päivää virran vietävänä olevan lapsen pelastumisesta ja vääntyneiden raajojen ihmeellisestä suoristumisesta. Tutkijoille keskiajan pyhimyslegendat ja kanonisaatioprosessiin liittyvät asiakirjat ovat aarreaitta, josta he ovat voineet ammentaa tietoa keskiajan ihmisten elämäntavasta ja maailmankuvasta laajemminkin. Pyhimyksiä on tuhansittain eivätkä he kaikki ole todistetusti olleet olemassa. Mutta tarinat elävät ja tarinoita ihmiset ovat rakastaneet kaikkina historian aikoina.

Me ihmiset saatamme olla älykkäitä, mutta emme silti välttämättä aina kovin järkeviä. Älykkyys ei takaa nimittäin sitä, että pystyisimme välttämään kognitiivisia harhoja ajattelutyössämme. Fiksutkin ihmiset saattavat harhautua uskomaan vain omaa käsitystään asiasta ja kieltäytyä näkemästä todisteita muusta. Saatamme kuvitella olevamme rationaalisia, mutta teemme silti tyhmiä päätöksiä, jos verensokerimme on alhaalla tai olemme huonolla tuulella. Näemme yhteyksiä ja merkityksiä siellä, missä niitä ei ole. Meitä on myös suhteellisen helppo huijata. Havaintopsykologi Jukka Häkkinen ja aivotutkija Katri Saarikivi kertovat lisää.

Ne, jotka ovat jo lapsena tai nuorena löytäneet liikunnan ilon, voivat olla onnekkaita, sillä heillä motivaatio säännöllisen liikuntaharrastuksen ylläpitämiseen on yleensä korkea. Mutta entä muilla? Miten aikuisiällä muuttua sohvaperunasta aktiiviliikkujaksi? Tietous liikunnan tärkeydestä kun ei riitä elämäntavan muuttamiseen. Muutosprojektien sanotaan epäonnistuvan useimmiten siksi, että koetamme muuttaa vääriä asioita tai koetamme muuttaa tapojamme väärällä tavalla. Mistä liikunnan suhteen tietää, mikä menee pieleen? Motivaation etsimisestä, sen löytämisestä ja syventämisestä puhuvat psykologian professori Raimo Lappalainen, valmentaja Susanne Valkeakari sekä lääkäri Jarmo Karpakka.

Onko elämässäsi kaikki hyvin, mutta silti sisimmässäsi on tyhjä olo? Olet löytänyt "oman juttusi", mutta silti jotain tuntuu puuttuvan? Tämä tunne ei ole nykyaikana mitenkään tavaton. Pahimmillaan merkityksellisyyden tunteen puuttuminen ajaa ihmisen masennukseen. Logoterapeutti Timo Purjo näkee merkityksettömyyden tunteen tilana, jossa ihmisen luontainen pyrkimys ja tahto elämän tarkoitukseen on kadonnut. Logoterapiassa ajatellaan, että ihmisen ei pitäisi etsiä merkityksellisyyden tunnetta vain itsensä takia, vaan hänen olisi pyrittävä kohti jotain suurempaa hyvää, tekemään muille ihmisille jotain tärkeää ja arvokasta. Kaikilla on tähän tahto, mutta jostain syystä tuo tahto ei pääse aina toteutumaan. Timo Purjo avaa logoterapian perusteita kirjassaan Henkinen uhmavoima. Mieli ry:n asiantuntija Samuel Salovuorelta on puolestaan juuri ilmestynyt kirja Merkityksellisyyden voima. Salovuoren mukaan merkityksellinen elämä edellyttää neljää asiaa: ihmisen on tunnettava itsensä ja koettava yhteyttä itseensä, ihmisellä on oltava yhteys muihin ihmisiin, ihmisen on koettava, että hänellä on jokin positiivinen vaikutus ympäristöönsä ja neljänneksi hänellä on oltava tulevaisuushorisonttia. Salovuori vierastaa sellaista ajatusta, että "hyvää tekemällä merkityksellinen elämä löytyy varmasti." Voi nimittäin olla, että ihminen on kadottanut yhteytensä omiin tunteisiinsa, eikä tiedä, mitä hän todella haluaa tehdä. Silloin tyhjyyden tunne valtaa mielen, vaikka tekisikin muiden eteen kaikkensa. Sekä Timo Purjon että Samuel Salovuoren mielestä onnellisuuden tavoittelu ei voi olla elämän tarkoitus. Pikemminkin kannattaa etsiä tasapainoa, järkkymätöntä mielenrauhaa, tilaa, jossa voi henkisesti ja eettisesti hyvin.

Uni ja unettomuus ovat huomattavasti monimutkaisempia ilmiöitä kuin yksinkertaistetut jutut mediassa antavat ymmärtää. Siksi aivotutkija Minna Huotilainen ja tietokirjailija, toimittaja Leeni Peltonen halusivat kirjoittaa kirjan unesta: Uni ja unettomuus - näe nukkuminen uusin silmin. Mediassa toistellut "juo illalla lasi lämmintä maitoa" -vinkit ovat hyödyttömiä, kun ihminen elää paineistettua elämää, tekee kolmivuorotyötä eikä pysty elämään normaalin päivänvalon vaihtelun mukaan. Olemme rakentaneet ympärillemme yhteiskunnan, jonka takia ihmisten pitää nähdä joskus kovastikin vaivaa säätääkseen uni-valverytminsä kohdalleen. Tämän takia myös työelämän ja yhteiskunnan pitäisi kantaa vastuunsa ihmisten nukkumisesta, Huotilainen ja Peltonen miettivät. Aivot tarvitsevat unta toimiakseen, mutta niitä ei silti voi käskeä nukkumaan. Meitä pitävät hereillä paitsi ulkoiset tekijät, myös huolet ja pelot, jotka on evoluution saatossa koodattu pitämään ihminen valppaana. Sisäisten tekijöiden muuttamiseksi uniystävällisiksi moni tarvitsee tukea ja apua. Sitä on kuitenkin tällä hetkellä saatavissa vain alle puolissa terveyskeskuksista. Ja millainen voisikaan olla aikuisten huonounisten unileiri? Minna Huotilainen ja Leeni Peltonen kertovat.

Eläkkeellä oleva lääkäri Tuikku Asikainen asuu Porissa meren rannalla. Heti kun sää on kirkas, hän pakkaa kameransa mukaan ja pyöräilee mahdollisimman pimeään paikkaan kuvaamaan tähtiä. “Tähtien tarkkailu on minulle meditatiivista, rauhoittavaa ja inspiroivaa. Koen niitä katsoessani yhteyttä maailmankaikkeuteen ja kaiken takana olevaan rakkauteen,” Asikainen sanoo. Hän on myös aloittanut avoimessa yliopistossa tähtitieteen opinnot. “Tieteelliset faktatkin ovat minulle elämyksellisiä. Ne syventävät kokemustani. Ja minusta tähtitieteen teoriat ovat niin kauniita, vaikka en niitä kaikkia ymmärräkään!” Professori Markku Poutasen kiinnostus tähtiin syntyi jo -60-luvun lopulla kuulentojen aikaan. Avaruuden tutkiminen on niistä ajoista muuttunut hurjasti kehittyneen teknologian ja tiedon saatavuuden suhteen. “Näiden vuosikymmenien aikana ikimuistoisimmat elämykseni ovat olleet vuoden 1999 täydellisen auringonpimennyksen todistaminen Itävallassa sekä eteläisen tähtitaivaan näkeminen Australiassa pimeässä paikassa,” Poutanen sanoo. Entä miten avaruudellisen perspektiivin ymmärtäminen voi vaikuttaa elämänasenteeseen?

Juhani: Eero, valeleppas uunille kannullinen olutta, niin tiedämmehän mille maistuu ohranesteen löyly. Tuomas: Mikä hullu juoni olis tämä? Juhani: Uljas juoni. Valeleppas. Tuomas: Ei pisaraakaan! Jos kuulen sieltä pienenkin pihauksen, niin onneton hän, joka saattoi sen matkaan. Tästä joulusaunassa tapahtuvasta sanailusta lähtee liikkeelle Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen hurja tapahtuma, kun veljekset käyvät toistensa kimppuun, sauna syttyy kärhämän tiimellyksessä palamaan, ja miesjoukko joutuu paitasillaan pakkasyön armoille. Kiven Seitsemän veljestä -teoksen joulu on yksi romaanikirjallisuuden ikimuistoisimmista joulukuvauksista. Millaisia muita joulukuvauksia kirjoista löytyy? Kirjojen äärellä Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori Heta Pyrhönen sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran palvelusuunnittelija, filosofian tohtori Vesa Kyllönen.

Äänimaisema metsässä muuttuu hiljalleen. Lintulajien kirjo kapenee, poikasten määrä vähenee. Mitä Suomen ja koko maailman linnuille on tapahtumassa? Biologi Pertti Koskimies viettää puolet vuodesta maastossa. Hän on tarkkaillut lintuja koko ikänsä ja tietää tarkkaan, mitä lajeja metsästä alkaa olla vaikea jo löytää. “Ekokatastrofi ei ole tulossa, vaan se on jo päällä,” hän toteaa. Välillä Koskimiestä turhauttaa, kun luonnonsuojelijat ja tutkijat ovat pitkään yrittäneet puhua lintukadosta, mutta sillä ei tunnu olevan vaikutusta. “Lajien häviämistä vähätellään. Mutta kysymys on koko mutkikkaan koneiston eli ekosysteemin toimimisesta. Se on sama kuin jos irrottaisimme lentokoneesta muttereita yksi kerrallaan, niin kyllähän kone hetken vielä lentäisi, kunnes se ei enää sitten lentäisi. Kone tarvitsee kaikki ne mutterit, jotka insinööri on siihen suunnitellut. Emme tiedä, mikä mutteri on se, joka lopulta romahduttaa koneiston. Sama juttu on luonnon kanssa.” Puolet Suomessa pesivistä linnuista on joko uhanalaisia tai kuuluu silmällä pidettäviin lajeihin. Hömötiaisilla, peltosirkuilla, haara- ja räystäspääskyillä, riekolla ja monella monella muulla lajilla menee huonosti. Lintujen elintila hupenee tehomaatalouden, peltoalueiden yksipuolistumisen, vesistön rehevöitymisen ja soiden ojittamisen myötä. Valokuvataiteilija Sanni Seppo on Poliittisen valokuvan festivaalin toinen taiteellinen johtaja. Tänä vuonna näyttelyn teemana ovat linnut. Seppo uskoo, että taiteen ja erityisesti valokuvan voimin voidaan vaikuttaa ihmisten asenteisiin. "Kun kerron lukuja uhanalaisista lintulajeista, ihmiset saattavat hetken päivitellä ja sitten unohtaa asian. Kun he näkevät valokuvia niistä linnuista, jotka ovat vaarassa kadota metsistämme, se koskettaa heitä ihan eri tavalla kuin pelkät sanat."

Kaikki me haluamme rakkautta, mutta kun kumppani löytyy, alkavat uudet ongelmat. Rakkaus tai tarkemmin sanottuna rakastaminen osoittautuu usein hyvin vaikeaksi, joskus jopa mahdottomaksi. Tunneyhteys toiseen rakoilee, on ristiriitoja ja pelkoja, on lapsuuden tunnelukkoja, jotka estävät rakkautta toimimasta. Samat haasteet tuntuvat toistuvan eron jälkeen uudessakin suhteessa. Mitä aito tunneyhteys ja tasavertaisen, onnellisen suhteen löytäminen vaatii? Ainakin runsaasti itsetutkiskelua toisen syyttämisen sijaan, sanovat psykologi Heli Heiskanen sekä filosofi Pärttyli Rinne. Rakkauden esteiden tunnistaminen ja niistä eroon opetteleminen ovat mahdollisia. On mahdollista oppia tunnistamaan, mikä on riittävän hyvää. Valmiiksi emme tule koskaan, mutta ehkä tärkeintä onkin matka itsessään. Heli Heiskaselta on tänä vuonna ilmestynyt kirja Uskalla rakastaa - kohti aitoa tunneyhteyttä. Pärttyli Rinteeltä puolestaan on ilmestynyt kirja nimeltä Rakkauden synnyistä.

Suvi Tirkkosen äiti oli 75-vuotias, kun hän halusi lähteä kauppaan ostamaan tyttärelleen 50-vuotislahjaksi minkkiturkkia. Suvilla ei ollut tuolloin 50-vuotispäivä vielä lähelläkään ja sitä paitsi hän oli aina ollut enemmänkin villakangasnainen. Ylipäätään Suvista tuntui erikoiselta, että äiti oli saanut ajatuksen lähteä turkkiostoksille, koska tämä oli aina ollut tarkkaakin tarkempi rahoistaan eikä aiemmin tuhlaillut ainakaan vaatteisiin. Seuraavien synttärien aikaan äiti ehdotti taas minkkiturkkia uutena ideana. Nämä olivat ensimmäisiä merkkejä Suvi Tirkkosen äidin muistisairaudesta. Kummalliset ostosideat alkoivat nopeasti olla oireista vähäisimpiä. Aluksi Suvin isä hoiti puolisoaan kotona, mutta sittemmin myös isällä todettiin muistisairaus. Asiat vanhempien kotona alkoivat mennä koko ajan huonompaan suuntaan. Suvi Tirkkonen kertoo vanhempiensa muistisairauden etenemisestä tyttären näkökulmasta kirjassaan Muistisairaan läheisenä. Tirkkonen edustaa sitä laajaa keski-ikäisten naisten joukkoa, jolla on oman palkkatyönsä ohella muistisairaiden vanhempiensa arki huollettavanaan. Millaista se on, kun yrittää hoitaa työnsä ja samalla on oltava päivystysvuorossa vanhemmilleen, joiden vuorokaudenrytmi on sekaisin ja joiden pankkiasiat ja lääkkeet pitää jotenkin hoitaa, ja lisäksi on huolehdittava siitä, että jääkaappiin ostetut ruuat tulevat myös syödyiksi? Suvi Tirkkonen ihmettelee, miten paljon kuntien vanhustenhoito nojaa omaisten apuun. Tähän asti hyvinvointivaltioon on voinut luottaa, mutta nykyään tilanne on se, että julkisia palveluja on kavennettu ja omaisten oletetaan venyvän vaikka mihin. Mukana keskustelussa on tutkija Mari Aaltonen Tampereen yliopistosta. Hän tutkii muistisairaiden omaishoitajien kokemuksia sekä iän yhteyttä sosiaali-ja terveyspalveluiden käyttämiseen. Myös Aaltonen on havainnut tutkimuksissaan, että omaishoitajat ja vanhuksia työnsä ohessa hoitavat ihmiset on jätetty aika yksin.

Entä jos pieni onkin parasta? Jos vähemmän olisikin enemmän? Helsinkiläinen Ella Vihelmaa elää kolmihenkisen perheensä kanssa 47 neliön asunnossa. Perhe jakaa keskenään yhden puhelimen. Heillä ei ole kesämökkiä eikä autoa. He ostavat kaiken kierrätettynä. Kulkupelinä on useimmiten pyörät, harvoin edes joukkoliikenne. Kokonaisuudessaan he elävät vähemmällä summalla kuin mitä toimeentulotuki olisi. Perheen vanhemmat käyvät töissä, mutta eivät kokopäiväisesti. Perttelissä asuva Eeva-Stiina Lönnemo viljelee kesät ja tekee vain talvisin osa-aikaisesti töitä. Rahaa on vähän, mutta sitä myös menee vähän, lähinnä joskus uusiin kenkiin, ruokakauppaan ja hammaslääkäriin. Eeva-Stiina sanoo käyvänsä töissä vain ostaakseen itselleen vapautta. Vapautensa hän käyttää paitsi viljelemiseen, myös metsäaktivismiin. Sekä Ella että Eeva-Stiina ovat löytäneet merkityksellisyyden elämälleen sillä, että he elävät kestävästi. Heidän mielestään kestävä elämä ei tarkoita millään lailla ankeaa luopumista vaan päinvastoin he kokevat elävänsä rikasta, jopa ylellistä elämää.

Yleisötilaisuudessa yksinäisyys iskee kasvoille kuin märkä rätti; kaikki muut rupattelevat keskenään, sinä seisot yksinäsi ilman juttukaveria. Olet elämässäsi aina kaiken ulkopuolella. Sinä et tunnu kiinnostavan ketään, sinulle ei kukaan soita, sinulla ei ole ketään, jonka kanssa voisit jakaa ajatuksiasi ja joka todella ymmärtäisi sinua. Olosi on usein ahdistunut ja masentunut. Tällaista on yksinäisyys. Se on myös sitä, ettet löydä puolisoa. Tai olet parisuhteessa, mutta koet jääväsi siinä täysin yksin. Yksinäisyys on sitä, että koet epäonnistuneesi ihmisenä: sinussa on jotain vikaa, kun elämässäsi ei ole ihmisiä. Näin kuuntelijat kuvailivat minulle kokemuksiaan yksinäisyydestä. Joka viides suomalainen, korona-aikana jopa joka kolmas, kokee ainakin joskus yksinäisyyttä. Jokainen, joka siis epäilee olevansa maailman ainoa yksin iltojaan ja viikonloppujaan viettävä ihminen, erehtyy. Yksinäisiä on paljon, mutta he eivät kohtaa toisiaan. Dokumentaristi Sami Kieksi on tehnyt neliosaisen sarjan suomalaisista yksinäisistä. Sarja on Areenassa nähtävillä. Psykoterapeutti Antti Ervasti on kirjoittanut Yksi näistä hetkistä -nimisen kirjan yksinäisyydestä. Heillä on yksinäisyydestä myös omaa kokemusta. Miten heidän mielestään yksinäisyyttä voisi lievittää? Miten päästä sen ankeasta kehästä pois?

Kaupungistuminen ja ympäristömme hygieenisyys ovat vieneet meidät kauas luonnon mikrobeista. Tämä on aiheuttanut sen, että immuunipuolustusjärjestelmämme on altistunut häiriöille. Jo joka viides suomalainen sairastaa jotakin autoimmuunisairautta kuten reumaa tai allergioita. Vahvistamalla kosketustamme luontoon voisimme samalla vahvistaa puolustuskykyämme. Mikrobialtistuksen vaikutuksesta terveyteemme saadaan koko ajan uutta tietoa. Luonnosta löydetään myös koko ajan enemmän valmisteita, joilla voimme torjua haitallisia viruksia. Vieraina solu-ja molekyylibiologian professori Varpu Marjomäki ja Uute Scientificin tutkimusjohtaja Olli Laitinen.

”Kaikki on paskaa. Mä haen kohta veitsen ja siirrän kivun pois. Et voi uskoo, mitä mä tein. Mä viilsin mun vasempaan käteen 12 viiltoo meijän tylsimmällä keittiöveitsellä. Oikeesti.” En puhunut kenellekään siitä, miten hirveän paha olo minulla oli. Olin oppinut jo pienenä, että minun piti selviytyä kaikesta omin konstein enkä halunnut vaivata muita tai olla kenellekään velkaa. Menin lukkoon, pidin kaiken sisälläni. Viiltely helpotti. Kun satutin itseäni ja tunsin fyysistä kipua, henkinen kipu väistyi hetkeksi.” Tämä on (lyhennelty) ote Liisa Seppäsen tänä syksynä ilmestyneestä kirjasta nimeltä Viiltävät vuodet. Sitaatti on 13-vuotiaan Selinan päiväkirjasta. Kaikki kirjan tapahtumat ovat totta. Ne perustuvat Selinan vuosien varrella kirjoittamiin päiväkirjamerkintöihin ja Selinan läheisten haastatteluihin. Syntyy moniääninen tarina yhden nuoren kamppailusta pahoinvoinnin keskellä kohti aikuisuutta. Riipaiseviin kasvuvuosiin kuului monta itsemurhayritystä, päihteitä, turvattomuutta, lopulta huostaanotto. Ja kuitenkin Selinalla oli ulkopuolisten käsityksen mukaan niin sanottu hyvä perhe. Psykologi Katja Myllyviita on puolestaan kirjoittanut jo vuonna 2014 viiltelyyn liittyvän itsehoitokirjan Vapaaksi viiltelystä. Myllyviita on aiemmin työskennellyt nuorisopsykiatriassa. Hänen mukaansa nuoret kertovat viiltelevänsä esimerkiksi rauhoittuakseen, rangaistakseen itseään, kontrolloidakseen tunteitaan tai ajatuksiaan, muuttaakseen epätodellista tai tunnotonta oloaan, lievittääkseen muille pahoinvointiaan, saadakseen mielihyvää tai vain tottumuksesta. Viiltely on keino hallita tunteita ja ottaa oma paha olo hallintaan. Viiltely on esimerkki liian äärimmäisestä selviytymiskeinosta. Ihminen tuottaa itselleen fyysisen vamman välttääkseen psyykkistä kipua. Keho tuottaa endorfiineja tuntiessaan kipua, jolloin ihminen kestää paremmin kyseisen tilanteen. Nyt Selina on kolmekymppinen ja hänen elämässään kaikki on hyvin. Hän kertoo ohjelmassa, miksi alkoi nuorena voida huonosti, miksi hän viilteli itseään ja mikä lopulta pelasti hänet. Hän kertoo myös, mikä hänen mukaansa auttaisi pahoinvoivaa huostaanotettua nuorta kaikkein parhaiten.

Ahdistaako? Masentaako? Tuntuuko, että suunta on hukassa ja elämä on sotkuista? Terapeutin varaaminen voi olla hyvä idea, mutta työskentelyn mielen hyvinvoinnin eteen voi aloittaa myös omin päin. Ongelmiemme takana kun ovat usein omat piintyneet ajatuksemme ja toistuvat selviytymiskeinomme. Uupunut ei osaa sanoa ei. Ahdistunut välttelee sosiaalisia tilanteita. Masentunut luopuu siitä, mistä hän ennen sai voimaa. Toistamme kuvioita, jotka eivät vie meitä eteenpäin. Psykologi Liisa Uusitalo-Arola uskoo, että aina mielen ongelmissa ei tarvita psykoterapiaan hakeutumista. Lyhytterapeuttisen itsehoidon avulla ihmiset voivat hänen mukaansa päästä pitkälle. Se vaatii kuitenkin vaivannäköä ja itsetutkiskelua. Mikä näyttää ohjaavan valintojamme, kun putoamme aina samoihin sudenkuoppiin? Haemmeko vääristä suunnista hetken helpotusta sen sijaan että tekisimme arvojemme mukaisia valintoja? Tunnistammeko, mitä tarpeita meillä on tunteidemme takana? Saisimmeko omat vahvuutemme käyttöön sen sijaan, että näemme vain puutteemme? Näitä kysymyksiä voi työstää esimerkiksi Liisa Uusitalo-Arolan ja Katri Kannisen Terapian tarpeessa -kirjan miellekarttatehtävien avulla. Itsetutkiskelua, päiväkirjatyöskentelyä ja erilaisia harjoituksia on tarjolla myös nettiterapiassa. HUS:n Mielenterveystalon nettiterapiaan tarvitaan lääkärin lähete, ja terapiapalvelu on valtakunnallinen. Nettiterapiassa tehdään itsenäisesti harjoituksia ja terapeutti kommentoi ja kannustaa niiden tekemisessä viikoittaisissa yhteydenotoissaan. Kehittämispäällikkö Eero-Matti Gummerus sanoo, että nettiterapiaa on tarjolla monenlaisiin ongelmiin, esimerkiksi unettomuuteen, ahdistukseen ja masennukseen. Tulokset ovat olleet hyviä. Itsehoito on nousussa, mutta sekä Uusitalo-Arola että Gummerus sanovat, että kaikkia hoitomuotoja tarvitaan edelleen. Itsehoito on hyvä varhaisen vaiheen oireilussa ja saattaa ehkäistä tilanteen pahentumista. Vaikeimmissa tilanteissa on hyvä hakeutua kasvokkain terapeutin kanssa. Kuitenkin perinteisessäkin psykoterapiassa ihmisen on itse tehtävä varsinainen työ mielensä hyvinvoinnin eteen.

Jos joku ei koskaan tee mokia, hän ei todennäköisesti tee koskaan mitään muutakaan. Virheitä voi kyllä vältellä toistamalla tuttua ja turvallista kaavaa elämässään, mutta mokia sattuu vääjäämättä silloinkin. Ja jos taas elää rohkeasti, haluaa kokea paljon ja kokeilla iloisesti uutta, tekee todennäköisesti myös paljon mokia. Mokat pitää siis vain hyväksyä osaksi elämää. Mutta sitten onkin toinen kysymys, miten mokiin suhtautuu. Kieriskeleekö hetken häpeässä ja jatkaa sitten entiseen malliin. Vai kieriskeleekö hetken häpeässä ja ottaa mokan oppimisprosessina ja jatkaa sisäisesti rikkaampana eteenpäin. Psykologi Outi Olani on kehitellyt kolmivaiheisen metodin, jolla mokan voi kääntää voimavaraksi. Hän on itse elävä esimerkki siitä, että isostakin epäonnistumisesta voi nousta uuteen kukoistukseen ja että moka voi olla mahdollisuus tutkiskella omia arvoja ja omaa suuntaansa. Viestintäkouluttaja Katleena Kortesuo käyttää usein koulutuksissaan esimerkkeinä omia kömmähdyksiään. Mutta ei vain hauskuuttaakseen ihmisiä vaan kertoakseen, mitä mokistaan voi oivaltaa. Mutta onko tilannetta, jolloin mokaa ei kerta kaikkiaan voi nähdä lahjana?

Liikunta tekee terveydellemme hyvää. Tämä tiedetään. Mutta millaista hyvää? Voiko liikunnan avulla esimerkiksi ehkäistä kehon ikääntymistä? Pidentää elinikää? Ja millainen liikunta on kaikkein parasta? Liikuntasuositukset kun tuntuvat vaihtuvan vähän väliä. Nyt on meneillään mikrotreenien trendi. Onko se hyvä juttu? Entä olisiko parempi käydä joka päivä kävelyllä kuin kaksi kertaa viikossa salilla? Entä jos liikunta ei kerta kaikkiaan maistu? Onko syy muka vain laiskuudessa? Liikuntafysiologian tutkijatohtori, solubiologi Sira Karvinen Jyväskylän yliopistosta ja UKK-instituutin johtaja, lääkäri Tommi Vasankari avaavat liikuntaan liittyviä kysymyksiä.

Pieni lapsi on luottavainen ja ihastelee estoitta itseään ja maailmaa ympärillään. Missä vaiheessa häpeä hiipii hänen sisäänsä? Missä vaiheessa hän alkaa muuttaa itseään, jotta hän tuntisi kelpaavansa? Missä vaiheessa elämää ihminen alkaa ottaa erilaisia rooleja, koska se hänen aito sisimpänsä hävettää niin paljon, ettei sitä uskalla paljastaa muille? Häpeä rajoittaa meitä monella tavalla. Emme kehtaa tarttua tilaisuuksiin tai mennä kohti omia unelmiamme, koska epäonnistuminen ja siitä koituva häpeä pelottavat. Ylipäätään itsensä jotenkin esille nostaminen tuntuu nololta. Mieluummin häpeästä kärsivä viihtyy taustalla ja auttelee muita uuvuksiin asti. Häpeä voi ilmetä myös toisella tapaa: ihminen on aina vähän vihainen ja peittää röyhkeydellä sisäisen epävarmuutensa. Terapeutti Miia Moisio, jolta on juuri ilmestynyt kirja Häpeästä valoon, on kamppaillut itsekin elämässään häpeän kanssa. Hän sanoo eläneensä 30 vuotta häpeäsairauden eli masennuksen kanssa. Ben Malinen on tutkinut häpeää väitöskirjassaan ja tietokirjoissaan Häpeän monet kasvot sekä Elämää kahlitseva häpeä. Hän on omakohtaisesti tietoinen siitä, miten häpeä tuottaa huonommuuden ja kelpaamattomuuden tunteita ja saa nostamaan rimaa aina vain korkeammalle, eikä mikään silti tunnu riittävän. Sekä Moisio että Malinen kuitenkin vakuuttavat, että häpeästä voi päästä irti. Tai ainakin sen voimaa pystyy vähentämään elämässään niin, ettei se enää rajoita valintojamme eikä tukahduta sisäistä vapauttamme.

Mies lupaa itsensä pirulle, jotta saisi rahaa tai muuta omaisuutta. Nainen on kiipelissä ja pyytää apua ja tulee vahingossa luvanneeksi lapsensa pirulle. Kestää kuitenkin aikansa, ennen kuin piru tulee vaatimaan maksua avustaan. Ihminen on ehkä jo unohtanut koko sopimuksen. Mutta piru ei koskaan unohda. Näin kulkee usein tarinan juoni suomalaisissa piruun liittyvissä uskomustarinoissa. Mutta millainen hahmo piru on tarinoiden mukaan? Onnistuiko kukaan koskaan huijaamaan vanhaa vihtahousua? Kuinka paljon pakanallisessa pirussa on heijastusta kristinuskon paholaisesta? Ja kumpi tuli ensin: kansanperinteen piru vai kristillisen perinteen piru? Filosofian tohtori Mari Purola on tutkinut väitöskirjassaan uskomustarinoita, joissa ihmiset tekevät kauppoja pirun kanssa. Nyt häneltä on ilmestynyt väitöskirjaan perustuva kirja Kaupat pirun kanssa. Kari Kuula on puolestaan pastori ja tietokirjailija, joka on selvittänyt paholaisen historiaa ja olemusta muun muassa kirjassaan Paholaisen biografia.

Reilu miljardi euroa vuodessa. Se on iso potti rahaa. Se on summa, jolla Suomi osallistuu vuosittain kehitysyhteistyöhön. Nykyään kehitysyhteistyö ei ole enää sitä, että kipataan Afrikkaan suomalaisia traktoreita ruostumaan vaan nyt pyritään tekemään enemmän yhteistyötä paikallisten kanssa, parantamaan koulutusta, tukemaan yritystoimintaa. Mutta saadaanko uusilla keinoilla maailmaa oikeudenmukaisemmaksi? Ilona Kuusi tekee parhaillaan väitöskirjaa Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan Suomen kehitysavusta Afganistaniin. Suomi on korostanut, että sen antaman avun ykköskohde ovat tytöt ja naiset. Kuinka paljon kehitysyhteistyörahoista sitten todellisuudessa on mennyt tasa-arvon kehittämiseen? Ilona Kuusen laskelmien mukaan aika vähän. Vanhempi tutkija Liisa Laakso Pohjoismaisesta Afrikka-instituutista ihmettelee, miksi Afganistan ylipäätään on ollut Suomen suurin kahdenvälinen kehitysyhteistyökumppani, kun maassa on ollut yksinkertaisesti liian levotonta, jotta mitään pitkäkestoista kehitystyötä siellä olisi pystytty tekemään. Laakso näkee, että kaiken kehityksen pohjalla pitäisi olla kansan kouluttaminen ja sitä kautta köyhyydestä pois pääseminen. Koulutuksella on myös selvä yhteys demokratian kehittymiseen. Afrikan maissa Laakso näkee paljon positiivista kehitystä, jossa kehitysavullakin on ollut oma osuutensa, mutta merkitystä laimentaa se, että pääomaa virtaa Afrikasta rikkaisiin maihin paljon enemmän kuin mitä sinne annetaan.

Monet tutkimukset ovat osoittaneet, että ylipainoisilla korona oirehtii rajummin kuin normaalipainoisilla. He myös joutuvat normaalipainoisia useammin sairaalahoitoon koronan takia. Miksi näin on, sitä ei vielä täysin tiedetä. Oletettavasti asia liittyy ylipainoisten rasvakudoksessa piilevään hiljaiseen tulehdukseen. Koronavirus tarttuu helposti kudoksessa oleviin tulehdussoluihin. Pientä viitettä on myös siitä, että rokotteiden antama suoja ei ole ylipainoisten kohdalla yhtä tehokas kuin normaalipainoisilla. Tämän epäillään liittyvän ylipainoisten häiriintyneeseen immunologiseen järjestelmään. Lihavuustutkija Aila Rissanen haluaa sanoa ”vanhana kansanvalistajana”, että ihmisten kannattaa nyt tänä syksynä pitää itsestään hyvää huolta. ”Vaikka rajoitukset poistuvat, älkää unohtako maskeja. Ja laittakaa tossua toisen eteen, älkää lihoko enempää,” on Rissasen viesti. Keuhkolääkäri Jarkko Mäntylä on hoitanut koronapotilaita HUS:n Jorvin sairaalassa. Hän toteaa, että tutkimukset ylipainoisten yliedustuksesta sairaalahoidossa korreloivat myös häneen omiin havaintoihinsa vuodeosastolla.

Kun Päivi Storgård julkaisi vuonna 2013 kirjan nimeltä Keinulaudalla, hän oli paljon esillä julkisuudessa. Fiktiivisen kirjan sisältöä pidettiin rohkeuden osoituksena, koska kirjassa käsitellään kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja Storgårdilla on sairaudesta omakohtaista kokemusta. Nykyään tositarinoihin perustuvia fiktiivisiä teoksia ilmestyy tämän tästä. Ne kiinnostavat yleisöä edelleen suuresti. Storgård kertoo myös yhä saavansa lukijoilta palautetta vuosien takaisesta kirjastaan. Kirjoista ylipäätään haetaan lohdutusta ja samaistumisen kokemuksia. Kun lukija tietää, että kirjailija tietää omakohtaisesti siitä, mistä hän kirjoittaa, onko vertaistuen merkitys silloin suurempi? Entä millainen prosessi se on kirjailijalle itselleen, kun fiktion tai autofiktion muodossa avaa lukijoille kenties arkoja asioita itsestään? Onko se terapeuttinen kokemus? Päivi Storgårdin lisäksi keskustelussa ovat mukana kirjailijat Kalle Lähde sekä Antti Rönkä. Lähde on kertonut omakohtaisissa romaaneissaan Happotesti ja Loppuluisu alkoholismista ja Rönkä käy läpi kokemaansa koulukiusaamista esikoisteoksessaan Jalat ilmassa ja seksuaalista häpeää tuoreessa teoksessaan Nocturno 21:07.

Voimmeko koskaan sanoa tuntevamme puolisoamme, kun menemme tämän kanssa yhteen? Onko meidän mahdollista todella kohdata toista, jos päämme on täynnä erilaisia odotuksia toisesta? Varsinkin, jos näihin odotuksiin lisätään vieraaseen kulttuuriin liittämämme mielikuvat? Tällaisia asioita on pohtinut kirjailija, yliopisto-opettaja Katja Keisala, jonka esikoisromaani Kuubalainen serenadi unelmoiville naisille on juuri julkaistu. Kirjassa Keisala kertoo suomalaisen naisen ja kuubalaisen miehen avioliitosta, joka alkaa intohimon pauloissa ja mahdollisista ongelmista piittaamatta ja joka päättyy, kun suomalainen nainen saa tarpeekseen miehen vastuuttomuudesta ja epäluotettavuudesta. Väliin mahtuu salsaa, sukulaisia, kavereita, ääntä, juhlia ja kiihkeitä debatteja, mutta myös suurta yksinäisyyttä, puurtamista toisenkin puolesta, hermojen menettämistä, pettymyksiä. Katja Keisalalla on itselläänkin takanaan avioliitto kuubalaisen miehen kanssa. Tosielämän ero tuli oikeastaan samasta syystä kuin romaanin parilla: molemmat elivät eri todellisuuksissa eivätkä nämä todellisuudet kohdanneet. Varsinaisesti niin sanottuihin kulttuurieroihin Keisala ei usko, koska ”mitä oikeastaan on suomalainen kulttuuri ja mitä kuubalainen”? Avioerot ovat huomattavasti yleisempiä liitoissa, joissa toinen osapuoli on muualta kuin Suomesta. Familiary ry:n toiminnanjohtaja Elina Helmasen mukaan olisi yksinkertaistamista sanoa, että syy tähän löytyy vain kulttuurieroista. Toki arjessa voi tulla törmäyksiä, jos esimerkiksi toisen kulttuurin tasa-arvokäsitys poikkeaa siitä, mihin on itse tottunut. Mutta suuri syy eroille on, että pari joutuu usein kiirehtimään avioliittoa, jotta yhteiselo olisi ylipäätään mahdollista samassa maassa. Näin tutustumiseen ei ole tarvittavaa aikaa, jotta paljastuisi, mitä se yhteinen arki todella tarkoittaa. Ongelma on myös se, ettei kahden kulttuurin liitto saa välttämättä ympäristöstään tarpeeksi tukea suhteelleen. Ulkomailta tulleella osapuolella voi olla myös sopeutumisvaikeuksia ja työnsaannissa hankaluuksia.

Jos vaihdamme 50 tuuman telkkarin 60 tuuman vastaanottimeen, tulemmeko onnellisemmiksi? Entä lisääkö todellista elämänlaatuamme se, että kaupassa on jogurttivaihtoehtoja ennennäkemättömän paljon? Miksi tarvitsemme kaikkea niin paljon? Käsityksemme hyvinvoinnista perustuu sekä yksilötasolla että valtioiden tasolla jatkuvan kasvun ajatukseen. Vaurautta halutaan lisää. Talouskasvusta puhutaan koko ajan, mutta vähemmän puhutaan siitä, mitä tapahtuu talouskasvun sivutuotteena ja mikä on oikeastaan kasvun lopullinen päämäärä. Vähemmän myös puhutaan siitä, tuoko vauraus todellista hyvinvointia ja onnellisuutta. Professori Arto O. Salonen ja uskontotieteilijä Mikko Kurenlahti peräänkuuluttavat kirjassaan Rakkautta ja valoa totaalista suunnanmuutosta. Heidän mukaansa emme voi enää perustaa käsitystämme hyvinvoinnista kasvun ajatukselle ja materian määrän lisäämiselle. Maapallomme ei kestä sitä. Emme huomaa, miten ulkoistamme hyvinvointimme kustannukset "maaperään, ilmakehään, tuotejalostusketjun alkupäässä oleviin ihmisiin ja tulevien sukupolvien kontolle." Materiaa lisäämällä vain murennamme elämämme perustaa eli tätä maapalloa. Enemmän kuin materiaa me tarvitsemme yhteyttä muihin ihmisiin, merkityksellisyyden tunnetta, henkistä pääomaa, elämäniloa. Näitä samoja asioita olemme itse asiassa tottuneet hakemaan kuluttamisen kautta. Nyt niitä pitää oppia tunnistamaan aineettomista asioista, sanovat Salonen ja Kurenlahti. Ja kun kuluttamista ei voi kokonaan lopettaa, voi merkitystä elämälle tuoda se, että ottaa arkisissa valinnoissa ratkaisijan roolin, ei ongelmien ylläpitäjän roolin. Valitseeko kuppiinsa kahvia, jonka tuotannon alkupäässä ei riistetä ketään? Pukeutuuko paitaan, joka on valmistettu vettä säästävästi kierrätyskankaasta ja ihmisarvoa kunnioittavissa olosuhteissa? Mutta miten sanot kahta työtä tekevälle köyhyysloukussa elävälle ihmiselle, että älä hamua lisää materiaa, vaan keskity vain aineettomaan hyvään, niin tulet onnelliseksi? Ja mitä toisaalta tapahtuisi, jos talouskasvu pysähtyisi? Pitäisikö meidän tinkiä perusasioista kuten terveydenhoidosta ja koulutuksesta?

Räksyttävät koirat, äänekäs biletys, lehtipuhaltimen melu, tupakansavu, väärin täytetyt jäteastiat, turhat ajelut moottoriajoneuvolla, vääränlaiset aidat - muun muassa tällaiset asiat hiertävät suomalaisia naapurisuhteissaan. Joskus naapureiden välit äityvät jopa väkivaltaisiksi ja aiheuttavat ihmisille jokapäiväistä ahdistusta. Naapuririitojen tarkastelu antaa mahdollisuuden tutkia myös suomalaisten tapoja kohdata ja ratkoa konflikteja. Vain viidesosa menee suoraan puhumaan naapurille tämän aiheuttamasta häiriöstä. Naapurin vältteleminen on yksi selviytymiskeino. Aika nopeasti suomalaiset myös ottavat yhteyttä ulkopuoliseen tahoon kuten isännöitsijään tai kunnan virkamieheen ja toivovat sitä kautta asiaan ratkaisua. ”Tyypillistä on, että ihmisillä on luovuutta riidan haastamisessa, mutta riidan sovittelemisessa ei niinkään, ” toteaa Naapuruussovittelukeskuksen sovittelija Jens Gellin. Viranomaiset eivät voi käsitellä ihmisten loukkaantuneita tunteita vaan heidän mahdollisuutensa toimia rajoittuvat lakipykäliin. Siksi tutkija Hilkka Heinonen, joka on käsitellyt naapuririitoja Itä-Suomen yliopistoon tekemässään väitöskirjassaan, toivookin, että koulutettuja sovittelijoita saataisiin Suomeen lisää. Näin riidan osapuolet saisivat kokea tulevansa kuulluiksi neutraalin tahon läsnäollessa, ja viranomaiset puolestaan voisivat keskittyä hoitamaan niitä asioita, jotka kuuluvat heidän tontilleen.

Kasvu ja kauneus. Nämä ovat avainsanoja puutarhan terapeuttisista vaikutuksista. Ihmismieli tarvitsee kauneutta ympärilleen. Esteettinen ympäristö rauhoittaa ja tuottaa myönteisiä ajatuksia. Tämä on tiedetty jo vuosisatojen ajan, kun psykiatrisia hoitolaitoksia on sijoitettu kauniiden mäntymetsien keskelle ja niiden yhteyteen on perustettu puutarhoja. Kasvien kasvun seuraaminen taas juurruuttaa meidät paikkaamme. Kasvit tuovat meille tietoisuutta luonnon kiertokulusta, jonka osa me itsekin olemme. Puutarhan kasvua ei voi nopeuttaa. Kasvit opettavat meille kärsivällisyyttä. Niiden ääreen keskittyminen tuottaa meille kiitollisuutta. Puutarhuri Eija Keckman omistaa Loviisan Ahvenkoskella suuren puutarhan, jossa hän vetää voimauttavia kävelyjä. Hän on monet kerrat nähnyt, miten ihmisiltä putoaa vihreyden, kauneuden ja hiljaisuuden keskellä jotain taakkaa harteilta pois ja he pääsevät tunteidensa kanssa uudella tavalla yhteyteen. Puutarhatieteen dosentti Erja Rappe sanoo, että puutarha vastaa eksistentiaalisiin kysymyksiimme. Hoitamalla puutarhaa me teemme jotain merkityksellistä, jätämme jonkin jäljen tänne. Kaoottisessa maailmassa ihmisellä on kaipuu saada asioita järjestykseen ja tätä tarvetta puutarhan hoitaminen voi täyttää. Puutarhassa voimme käyttää kaikkia aistejamme. Aistikokemusten syventäminen tuottaa meille elämäniloa. Rappen mukaan ihmiselle tekee hyvää se, että puutarhassa kaikki tieto tulee aistien kautta eikä sitä tarvitse epäillä kuten tietoa usein muutoin tarvitsee nykyään epäillä. Ihminen pääseekin vihreässä ympäristössä lähemmäs totuudellisuutta sen suhteen, mikä elämässä ja omassa itsessä on tärkeää ja totta.

Kirjallisuustieteen professori Heta Pyrhönen muistaa, miten hän ennen kouluikää lumoutui kirjan taikapiiristä, kun hänen isänsä luki lapsille ääneen Seitsemää veljestä. Hän eläytyi voimakkaasti kertomukseen ja pohti Juhanin tilannetta veljessarjan vanhimpana ja hiukan yksinkertaisena hahmona. ”Päätin lopulta seistä Juhanin rinnalla,” Pyrhönen muistelee nyt huvittuneena. Teininä hän luki Seitsemän veljestä uudelleen ja dynamiikka hänen mielessään muuttui. "Tämä onkin mielenkiintoista, miten vanhoihin suosikkikirjoihin palaaminen toisessa ikävaiheessa tuottaa erilaisen lukukokemuksen. Siinä voi miettiä, mikä on muuttunut." ”Äiti aina toitotti, että lukeminen voi olla portti johonkin.” Ja niinhän se Pyrhösen kohdalla olikin, koska hänestä tuli Helsingin yliopiston kirjallisuustieteen professori. ”Mutta uskon siihen, ettei sen tarvitse olla juuri lukeminen, joka voi kehittää ihmistä. Mikä tahansa muukin taidemuoto voi olla yhä hyvä.” Kirjailija Hannu Mäkelä muistaa, että hän oppi lukemaan viisivuotiaana. Hetki oli ihmeellinen, kun tavuista alkoi muodostua sanoja. Ensimmäinen kirja, jonka hän luki itse, oli Bertil Cleven Marsin matka. Kansakouluopettajan poikana hän löysi kotoa paljon kirjoja. Koti oli lähellä Kallion kirjastoa, mistä tuli Hannu-pojalle aarreaitta ja keidas. Lukeminen oli hänelle pelastusrengas arjen ankeudesta, kiusaavista kavereista, köyhyydestä ja isättömyydestä. Yhä edelleen lukeminen on Pyrhöselle ja Mäkelälle tärkein harrastus. Mitä lukeminen heille nyt aikuisena antaa? Ketkä ovat heidän suosikkikirjailijoitaan? Entä pitääkö kirjan olla heidän mielestään perinteisesti paperimuodossa vai ajaako äänikirja saman asian?

Miten oman sukutaustamme vaikuttaa identiteettiimme ja elämäämme? Millainen merkitys ihmiselle on sillä, että hän tuntee omat juurensa ja tietää millaista elämää häntä edeltävät sukupolvet ovat eläneet? Milloin suvun tarinasta voi saada voimaa ja milloin se on taakka? Entä millä tavalla lähteä tutustumaan omaan sukuunsa, jos sen tarina on jäänyt vieraaksi? Sari Valton vieraina ovat tietokirjailija Liisa Lauerma, jolta on ilmestynyt kirja Suvun jäljillä sekä kirjailija Anna Soudakova, joka kertoo oman perhetarinansa esikoisromaanissaan Mitä männyt näkevät.

Meditaatio on nykyään suosittua. Sen sanotaan auttavan esimerkiksi ahdistukseen ja unettomuuteen. Meditaatiosuuntauksia on monenlaisia ja perinteitä löytyy sekä idästä että lännestä. Sarjakuvataiteilija Kaisa Lekalle meditointi on osa hindulaisen uskonnon harjoittamista ja psykologi Tony Dunderfeltille se on keino kasvaa henkisesti ja löytää mielenrauha hektisen arjen keskellä. Millaisia yhteisiä ja erottavia ajatuksia heillä on meditaation vaikutuksista ja päämääristä?

Murhia, kadonneita, rikollisliigan johtohenkilöitä, huumekauppaa. True crime -genreen liittyvässä kirjallisuudessa, tv-sarjoissa ja podcasteissa käydään läpi tosielämän hyytäviä rikosjuttuja. Analysoidaan mitä tapahtui, miten poliisi tapausta tutki, miten syyllinen selvisi, kuka oli uhri ja mitä epäselvää tapaukseen yhä liittyy. True crime on todella suosittua, minkä takia sitä tuotetaan yhä enenevässä määrin. Suomalainen true crime on kesyä verrattuna amerikkalaisiin tuotantoihin, joissa verisillä yksityiskohdilla saatetaan mässäillä ja suruprosessin keskellä olevia omaisia itketetään tai henkiin jäänyt uhri kertoo kameralle kokemastaan kauhusta. Mutta meilläkin true crimen eettiset kysymykset ovat nousseet keskusteluun. Onko esimerkiksi murhaajalla oikeus saada äänensä kuuluville? Entä haluaisiko uhri, että hänen tragediaansa käytetään viihdemateriaalina? Toisaalta laadukkaasti tehty true crime voi lisätä ymmärrystä ihmismielestä ja siitä polusta, joka on vienyt jonkun rikosten tielle. Se voi tuoda esille niitä yhteiskunnallisia ongelmia, jotka altistavat rikoksiin. On myös tapauksia, että true crimen ansiosta on saatu rikollisia kiinni ja uhri on sitä kautta saanut oikeutta. Ilmiöstä keskustelevat tutkijatohtori Pauliina Tuomi Tampereen yliopistosta ja kirjailija, poliisi ja kansanedustaja Marko Kilpi.

Täydennysrakentaminen, tornitalot, vanhojen talojen korottaminen. Siinä on keinoja, joilla varsinkin suuremmat kaupungit yrittävät mahduttaa keskustoihinsa lisää asuntoja. Mutta miten tiiviin rakentamisen buumissa varmistetaan, että kaupungeissa on kaikilla lähellään viheralueita, urheilukenttiä ja ulkoilumahdollisuuksia? Ja tehdäänkö uusista asunnoista nykyään liian pieniä, jolloin ne eivät sovellu esimerkiksi etätyöhön kovin hyvin? Miten kaupunkeja pitäisi suunnitella, että ne palvelevat asukkaittaan myös tulevaisuudessa, kun ilmastonmuutos etenee ja vaaditaan uudenlaisia tapoja elää? Entä säilyttävätkö kaupungit vetovoimansa jatkossakin? Keskustelemassa kaupunkisuunnittelun lehtori Tommy Lindgren Aalto-yliopistosta ja tulevaisuuden asumisen asiantuntija Kimmo Rönkä.

Mitä annettavaa japanilaisella ruokakulttuurilla ja eritoten vuosisatoja vanhalla temppeliperinteellä olisi meille suomalaisille ja muille länsimaalaisille? Paljonkin, sanovat toimittaja, kirjailija ja Japanin-tuntija Heikki Valkama sekä japanilaisen kulttuurin tuntija Marjo Seki. He molemmat ovat asuneet Japanissa ison osan elämästään ja ovat nyt yhdessä kirjoittaneet Okazu-nimisen japanilaista temppelifilosofiaa noudattavan kasvisruokareseptikirjan. Temppeliruoka tuo ihan toisenlaista käsitystä japanilaisesta ruokakulttuurista kuin mihin notkuvat sushibuffetpöydät ovat meidät totuttaneet. Buddhalaista vegaaniruokaa on kehitelty vuosisatojen ajan temppeleissä ja luostareissa. Valkama ja Seki ovat molemmat tutustuneet munkkien opastamana temppeliruokaan. Sen perusperiaatteena on kunnioittaa jokaista ainesosaa, tehdä ruokaa keskittyneesti ja käyttää läheltä löytyviä kasviksia niin ettei niistä heitetä mitään osia pois. Mausteet ovat yksinkertaisia – soijaa, miriniä, misoa, dashinia, suolaa – jotta kasvisten oma maku nousisi paremmin esille. Mielenlaatu, jolla ruokaa valmistetaan, on tärkeä. Keittömunkki sanoo valmistavansa jokaisen aterian ”kuin Buddhalle”. Ruuan valmistaminen on keittiömunkille eräänlainen meditaation muoto. Marjo Seki soveltaa tätä ajatusta omassa keittiössään niin, että hän ajattelee aina tekevänsä ruokaa ”kuin lapselleen”. Seki ja Valkama ovat omassa kirjassaan kehitelleet perinteisiä temppelikasvisruokia niin että raaka-aineet ovat helposti Suomesta löydettävissä ja mukana on jopa kotimaisista villivihanneksista koostettuja reseptejä. Japanilaiseen ruokakulttuuriin kuuluu se, että pöytään tuodaan paljon pieniä annoksia, joista sitten jaetaan ruokaa kaikille. Juuri ruuan jakaminen ja muiden ihmisten kanssa läsnä oleminen viehättävät Valkamaa ja Sekiä. He myös huomauttavat, että japanilaiseen tyyliin syödään vain kohtuullisia määriä ja kasvikset ovat aina aterialla tärkeässä roolissa. Suurin osa japanilaisista onkin hoikkia ja he kuuluvat maailman pitkäikäisimpiin ihmisiin. Heikki Valkama ja Marjo Seki eivät ole koronan takia päässeet pitkään aikaan käymään Japanissa. Mutta kun he seuraavan kerran sinne matkustavat, millaiseen ruokapaikkaan he ensimmäisenä suuntaavat? Entä voisiko heidän mielestään joskus Suomessa avautua temppeliruokaa tarjoava ravintola?

Onnellisuus on kulttuurissamme vahvasti sysätty yksilön omille harteille. Jokainen on oman onnensa seppä. Jokaisen on itse haettava merkitys omalle elämälleen ja maksimoitava hyvinvointinsa. Niinpä kehittelemme itsellemme paineita siitä, millaista se täydellinen onnellinen elämä voisi olla. Onnen jahtaaminen voi tehdä meistä kuitenkin ikuisesti tyytymättömiä ja onnettomia. Onnellisuustutkija Ilona Suojanen puhuu onnellisuusnaamioista, joita ihmiset pitävät erityisesti työpaikoilla. Ihanne on, että töissä ollaan iloisia, energisia, nauravaisia ja onnellisia. Jos tältä ei tunnu, pitää sellaista esittää. Lopulta seurauksena voi olla uupumus. Sosiologian professori Suvi Salmenniemi puolestaan puhuu hyvinvointiin sairastumisesta. Se on sitä, että hyvinvointia aletaan suorittaa. Pitää osallistua tuolle joogakurssille ja käydä tässä kristallihoidossa. Onnellisuudesta tulee itsetarkoitus eikä se ole sivutuote siitä, että tekee asioita, joista tykkää. Ihminen vieraantuu siitä, mikä hänelle itselleen oikeasti on tärkeää. Entä mitä mieltä Ilona Suojanen ja Suvi Salmenniemi ovat siitä, että Suomi loistaa maailman onnellisin kansa -mittauksissa?

Jos haluat herättää sensuaalisuuden tunnetta, niin valmista kylpy ja hauduta rosmariinista, kanelitangosta, timjamista, sitruunamelissasta, oreganosta, muskottipähkinästä, katajasta ja mausteneilikasta tee ja lisää se kylpyveteen. Kylpemisen eroottiseen stimulaatioon on uskottu antiikin Kreikasta lähtien. Niin sanottuja afrodisiakkeja eli lemmenrohtoja voi käyttää myös erilaisissa juomissa, ruuissa, hajusteissa ja voiteissa. Kasvitieteilijä Sinikka Piippo on luetteloinut Rakkauden rohdot -kirjaansa satakunta erilaista kasvia, joilla on havaittu myönteisiä vaikutuksia seksuaaliterveyteen. Mutta toimivatko nämä kasvit oikeasti? "Jos se tehoaa sinuun, niin silloin se tehoaa. Joidenkin kohdalla tuhansien vuosien käyttöhistoria lienee riittävä näyttö tehosta", vastaa Piippo. Suomalaisessa kansanperinteessä tunnetaan myös erilaisia rituaaleja ja taikoja, joilla pyrittiin herättämään ihastuksen kohteen mielenkiinto. Kahvilla on näissä rituaaleissa yllättävän vahva asema, kertoo perinne-ja kulttuuritutkija Merja Leppälahti Turun yliopistosta.

Hyviä uutisia! Ihmiskuntaa ei ole tuomittu tuhoutumaan. Siitäkin huolimatta, että ongelmamme vain kasvavat: ilmastonmuutos, merien saastuminen, luonnon monimuotoisuuden hupeneminen ja eriarvoisuus ovat asioita, jotka näyttävät menevän koko ajan huonompaan suuntaan. ”Se, että ongelmamme kasvavat, ei tarkoita, etteivätkö myös keinot niiden ratkaisemiseksi voisi kasvaa. Uskon teknologiaan ja ihmisten kekseliäisyyteen. Kun loputkin maailman ihmisistä saadaan internetin piiriin, viisaista ihmisaivoista syntyy valtava kapasiteetti näiden keinojen löytämiseen”, sanoo yrittäjä ja futuristi Perttu Pölönen. Optimismia viljelee myös pitkän linjan ympäristöaktivisti, tietokirjailija Risto Isomäki. Hän uskoo, että jo 40 vuoden päästä maailma näyttää erilaiselta. Hiilinielut on saatu toiminaan, energiaa tuotetaan aurinko- ja tuulivoimalla, liikenne toimii sähköllä, lihan tuotantoa on vähennetty, eriarvoistavaa kapitalismia on korjattu. Keinot ongelmien ratkaisemiseksi ovat jo Isomäen mukaan olemassa, vaikkakin vasta pieni osa niistä on tällä hetkellä käytössä. Teknologisten ratkaisujen ja poliittisten päätösten lisäksi tarvitaan myös ihmisten kulutuskäyttäytymisen muutosta. Tässä Isomäki uskoo ihmisen hypersosiaalisuuden koituvan maapallon hyväksi. ”Asiat eivät muutu niin kauan kun vain vähemmistö toimii ympäristöystävällisesti. Kun yhä useammat alkavat muuttaa käyttäytymistään, niin kaikki seuraavat lopulta perässä.”

Stressiä on elämässä aina. Mutta jos stressi muuttuu kamppailuksi, joka hävittää elämästä ilon ja värit, on aika pureutua sen syihin. Joskus juurisyyt vievät varhaislapsuuteen asti. Stressi voi nimittäin periytyä. Meillä voi olla yhä aikuisena hermojärjestelmässämme jälkiä siitä, jos olemme joutuneet varhaislapsuudessa elämään stressaavissa olosuhteissa. Peli ei kuitenkaan ole menetetty, vaikka lapsuudessamme olisikin ollut turvattomuutta. On mahdollista oppia psykologista joustavuutta ja sitä kautta saada stressi hallintaan. Tärkeämpää stressin ehkäisemisessä on se, mitä teet kuin se mitä tunnet. Eli mitä siis pitäisi tehdä? Vieraina psykoterapeutit Arto Pietikäinen sekä Tarja Nummelin.

On paljon asioita, joiden on pitkään kuviteltu olevan vain ihmisyyteen kuuluvaa: älykkyys, auttamishalu, vuorovaikutuskyky, yhteistyökyky muuan muassa. Eläintutkimus tuo kuitenkin koko ajan tietoa siitä, että näitä samoja ominaisuuksia on muillakin eläinlajeilla. Ajattelemme helposti, että olemme lajina ylivertaisia. Osaammehan rakentaa oopperataloja ja kehittää kännyköitä. Mutta meillä ei ole kykyä suorittaa kaikuluotausta ilman laitteita kuten delfiineillä on tai suunnistaa magneettikentän mukaan kuten linnut tekevät. Mitä kaikkia taianomaisia kykyjä muilla eläimillä on, siitä emme edes vielä tiedä läheskään kaikkea. Emme ehkä siis olekaan niin ylivertaisia muihin lajeihin verrattuna. Ihmisen ja simpanssin geeniperimä on lähes 98 prosenttisesti sama. On vain sattumien summa, että evoluution myötä olemme kehittyneet eri tavoin. Mutta mitä voimme oppia itsestämme tutkimalla eläimiä ja erityisesti lähisukulaisiamme? Vieraina evoluutiobiologi Virpi Lummaa Turun yliopistosta sekä biologisen antropologian dosentti Sonja Koski Helsingin yliopistosta.

Moni viisikymppinen työnhakija kokee olevansa työelämän ongelmajätettä. Työhakemuksia saa tehtailla ilman tulosta. Hakemuksiin ei vastata ja sitten hakija saa havaita myöhemmin, että paikkaan valittiin joku nuorempi. Erityisesti yli viisikymppisillä työttömillä naisilla on karvaita kokemuksia työnhausta. ViisNollaTuki ry:n tominnanjohtaja Jaana Saikkonen ihmettelee, miksi meillä käytetään 50-vuotiaasta nimitystä ikääntynyt eikä kokenut. Pelkällä sanavalinnalla asenteet voisivat muuttua myönteisemmiksi. Tilastokeskuksen kehittämispäällikkö Anna Pärnänen sanoo myös, että kaikki lähtee asenteista. Ajattelemmeko, että viisikymppinen on uutta oppimaton ja pian raihnainenkin, vai näemmekö hänellä olevan pitkä kokemus ja vapautta satsata täysillä töihin, kun pienet lapset eivät enää vie aikaa. Nuoremmat eivät sitoudu samalla lailla työpaikkaan kuin vanhemmat vaan vaihtavat useammin töitä ja sekin aiheuttaa työnantajalle kustannuksia, kun aina pitää kouluttaa uusi tekijä tilalle. Pärnänen uskoo, että työvoimapulan pahetessa yli 50-vuotiaita aletaan arvostaa aiempaa enemmän. Mukana keskustelussa on myös tiiminvetäjä Anu Grekula henkilöstöpalveluyritys Eilakaislasta.

Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa, jossa tuloerot ovat kansainvälisesti vertailtuna pienet, on hämmästyttävää, miten voimakkaasti sosioekonominen asema vaikuttaa ihmisen terveyteen ja jopa elinikään. Mitä matalampi koulutus ja pienempi palkka ihmisellä on, sitä todennäköisemmin hän sairastuu muita aiemmin ja myös kuolee muita aiemmin. Taustalla vaikuttavat huono-osaisuuden yhä voimakkaampi periytyminen ja sosiaaliluokkien erilaiset terveysvalinnat. Karkeasti arvioiden puolet elinajanodotteen eroista selittyy alkoholin ja tupakan käytöllä. Mutta voiko ihmisten terveysvalintoihin puuttua valtion taholta esimerkiksi verotuksen kautta vai onko se holhoamista? Entä selittääkö terveyseroja osaltaan se, että pienituloinen joutuu hoitoa tarvitessaan jonottamaan terveyskeskuslääkärille viikkoja ja jopa kuukausia, kun taas hyvätuloinen marssii saman tien yksityisklinikalle tai työterveyslääkärin pakeille? Onko eriarvoistuminen vääjäämätöntä vai voisiko asialle tehdä jotain? Vieraina sosiaalipolitiikan professori Anne Kouvonen sekä sosiaalisten terveyserojen professori Karri Silventoinen Helsingin yliopistosta.

Hyvä itsetunto ennustaa hyvinvointia ja menestymistä elämässä. Mutta mitä itsetunnolla oikeastaan tarkoitetaan? Miksi naisilla on tutkimusten mukaan miehiä heikompi itsetunto? Naiset esimerkiksi kokevat ylipainon heikentävän itsetuntoaan miehiä enemmän. Johtuuko huonommasta itsetunnosta se, että naiset menestyvät työelämässä edelleen miehiä heikommin ainakin, jos katsotaan palkkatasoa ja naisten osuutta johtajista. Entä miten itsetuntoa voisi vahvistaa? Onko kyse yksilön projektista vai tarvitaanko siihen kanssaihmisiä? Vieraina tietokirjailija Anu Kuistiala sekä itsetuntoa väitöskirjassaan tutkinut THL:n erikoistutkija Olli Kiviruusu.

Onko vyötärölle kertynyt ylimääräistä rasvaa? Tuleeko syötyä epäterveellisesti ja liikuttua laiskasti? Ei ole mahdotonta, että kehossa väijyy silloin hiljainen tulehdus. Se ei ole mahdottomuus myöskään hoikilla ja liikaakin liikkuvilla. Hiljainen eli matala-asteinen tulehdus on elimistön krooninen tulehdustila, jossa elimistöön, useimmiten rasvakudokseen, kertyy runsaasti tulehdussoluja ja tulehdusvälittäjäaineita. Tulehdus vaikuttaa haitallisesti hermostoon, hormonitoimintaan, sydämen ja verisuonien terveyteen ja kehon välittäjäaineisiin. Mikäli mukaan liittyy muita riskitekijöitä, seurauksena voi olla jokin kansansairaus, esimerkiksi kakkostyypin diabetes tai jokin sydän- ja verisuonisairaus. Hiljainen tulehdus on myös esimerkiksi masennuksen ja Alzheimerin taudin taustalla. Lievä tulehdus näyttäisi olevan naisilla yleisempää kuin miehillä. Iän myötä tulehdus yleistyy. Miten hiljainen tulehdus saa alkunsa? Ja miten sitä voi mitata? Ja miten siitä pääsee eroon, jos sellainen kehossa jo kytee? Ravitsemusterapeutti Reijo Laatikainen sekä lääkäri Aila Rissanen avaavat hiljaiseen tulehdukseen liittyviä kysymyksiä.

”Kun elämässäni on vaikeaa, alan kertoa itsestäni tarinaa selviytyjänä. Puhun itselleni sellaisella sävyllä ikään kuin olisin jo selviytynyt tilanteesta. Jos taas elämässä on menossa suvantovaihe, kerron tarinaa ennaltaehkäisevässä mielessä. Ikään kuin joku katsoisi elämääni yläpuolelta ja vakuuttaisi minulle, että vaikka mitä tahansa koska tahansa voikin tapahtua, niin selviän kyllä.” Näin kertoo kirjailija Annastiina Storm esimerkin siitä, miten sisäinen puhe voi vaikuttaa meihin myönteisesti. Ennen kirjailijan uraa hän työskenteli mielenterveyskuntoutujien työpajassa ohjaajana ja näki siellä, miten synkkää sisäistä tarinaa ihmiset siellä itsestään kertoivat. Stormin mielestä tarinaa voi olla vaikea muuttaa, mutta se on kuitenkin mahdollista. Kirjallisuuden tohtori, kirjailija Elina Jokinen on kirjoittanut tietokirjan Säröjen kauneus, jossa hän pureutuu sanojen ja tarinoiden voimaan. Hän kannustaa siinä ihmisiä syventämään itsetuntemustaan tarinoiden kautta. Tarinalla hän ei tarkoita niinkään konkreettista elämäntarinaa vaan pikemminkin sitä, että olemme tietoisia niistä sanoista ja tarinoista, joilla itseämme kuvaamme ja joiden annamme ohjata valintojamme. Se on minuuden eri puolien hahmottamista. "Näkökulma pitäisi saada käännettyä sellaisiin kysymyksiin kuin kuka sinä pohjimmiltasi olet ja mikä pitää sinut hengissä." Sisäisen tarinan ymmärtäminen on myös keskeneräisyyden ymmärtämistä. Se on sitä, että osaamme kuunnella, mitä sisältämme kumpuaa ja meillä on hyvä olla itsemme kanssa, vaikka sisällämme olisikin ristiriitaisia tunteita ja toiveita.

Suomalainen nainen elää puolet aikuisesta elämästään vaihdevuosissa tai niiden jälkeen. Senpä takia on kummallista, miten vähän vaihdevuosiin liittyvistä oireista puhutaan. Oireet kun eivät välttämättä ole hämmentämässä naisen arkea vain muutaman vuoden ajan, vaan saattavat kestää vuosikymmeniä. Oireita tunnetaan yli kolmekymmentä. Gynekologi Maija Kajan sanoo, että kaikki oireet nivelsäryistä alakuloon saakka johtuvat estrogeenin vähyydestä ja niistä on turha kärsiä, kun estrogeenikorvaushoito on keksitty. ”Ei ole samantekevää, miten nainen voi puolet elämästään. Estrogeenin vähyys lisää riskiä moniin sairauksiin, muun muassa sepelvaltimotautiin ja sydäninfarktiin. Vaikka estrogeenikorvaushoitoon liittyy lievästi noussut rintasyövän riskiä, sen edut ovat huomattavasti suuremmat kuin siihen liittyvät riskit,” Kajan sanoo. Kirjailija Kati Reijonen tietää omasta takaa, miten huonosti lääkärit tuntevat vaihdevuosia. Hänelle tuli 47-vuotiaana vakavia vuotohäiriöitä ja oli unettomuutta, ienongelmia ja hermostuneisuutta. Yksikään lääkäri ei ottanut vaihdevuosien mahdollisuutta esille. Nykyään kuusikymppinen Reijonen tajusi itsekin vasta pari vuotta sitten, että kyse oli ollut vaihdevuosista, kun hän liittyi Nordic Fit Maman verkkovalmennustiimiin mukaan ja alkoi tutkia vaihdevuosiasiaa. Reijosella on edelleen joitakin vaihdevuosiin liittyviä oireita, mutta hän ei ole käyttänyt estrogeenia. Hänen mielestään estrogeenikorvaushoidolla pyritään vain vastustamaan vääjäämätöntä eli vanhenemista. ”Ajatusta vanhenevasta naisesta ei kulttuurissamme kestetä. Toivoisin asennemuutosta! Esimerkiksi itse näin kuusikymppisenä naisena elän paljon vapaampaa, tyynempää ja paineettomampaa elämää kuin nuorena!” Reijonen sanoo.

Kahdeksasta neljään istumista oppitunneilla. Jokaisen aineen opettaja terottaa juuri hänen opettamansa aineen tärkeyttä. Kaikkeen pitäisi jaksaa panostaa. Takaraivossa nakuttavat ylioppilaskirjoitukset, joissa on pakko onnistua tai tie yliopistoon voi katketa. Kotona vielä pitkän päivän jälkeen tunti pari läksyjä. Tällaista voi olla lukiolaisen elämä. Nuorelta ihmiseltä vaaditaan paljon. Yhtäkkiä yläkoulun jälkeen pitäisi osata hallita ajankäyttöään, opiskella itsenäisesti, hahmottaa isoja kokonaisuuksia. Pitäisi myös tietää, mihin aikoo lukion jälkeen mennä opiskelemaan, koska se vaikuttaa lukion ainevalintoihin. Pitäisi myös ratkaista sellaiset kysymykset kuin kuka olen ja mitä haluan. Ei helppo paketti. Ei siis ihme, että tutkimusten mukaan lukiolaisten uupumus on selvästi lisääntynyt. Noin 25 prosenttia lukiolaisista kokee uupumusta. Se tarkoittaa väsymystä, kyynistynyttä asennetta koulua kohtaan ja riittämättömyyden tunteita. 19-vuotias Taimi Huotilainen sai joulukuussa lukio-opinnot päätökseen. Hänellä koulu sujui hyvin, mutta hän koki myös vaiheen, jolloin motivaatio oli hukassa ja opinnot väsyttivät. Nyt häneltä on ilmestynyt yhdessä siskonsa Helmin ja aivotutkija-äitinsä Minna Huotilaisen kanssa kirja Lukiolaisen selviytymisopas. Siinä kerrotaan muun muassa, mikä on palautumisen, terveellisen ruuan, unen ja kotoa saadun tuen merkitys. Ja miten kannattaa valita opiskeltavat aineet ennen kaikkea oman kiinnostuksen perusteella, eikä laskelmoida myöhempiä vaiheita tai kuunnella muiden mielipiteitä. Kasvatustieteiden professori Katariina Salmela-Aroa lukiolaisten kasvanut uupumus huolestuttaa. Alkavatko yhteiskunnan suorituspaineet yltää jo 15-19-vuotiaisiin nuoriin? Uupumuksella voi olla riski kehittyä masennukseksi. Salmela-Aro on tutkimuksissaan saanut selville, että lukiolaista auttaa jaksamaan, jos hänellä on hyvät sosioemotionaaliset taidot: sisua, resilienssiä, uteliaisuutta, sosiaalisia taitoja ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Näitä asioita aletaan opettaa lukiossa ensi syksystä alkaen.

Maailmassa on noin 300 miljoonaa masennuksesta kärsivää ihmistä. Suomessakin masennus on yleinen sairaspoissaolojen ja työkyvyttömyyseläkkeelle joutumisen syy. Masentuneiden joukossa on paljon sellaisia, jotka eivät parane masennuslääkkeistä ja terapiasta huolimatta. Entä jos perinteisille hoidoille resistentit potilaat paranisivatkin työkuntoisiksi psykedeeliavusteisen terapian avulla? Alustavat tutkimukset, joita tehdään paraikaa monissa maissa, näyttävät lupaavilta tässä suhteessa. Jo muutamat terapiahoitokerrat, joissa potilaat ovat saaneet psilosybiinia, ovat kohentaneet merkittävästi heidän oloansa. Voivatko psykedeelit mullistaa masennuksen hoidon? Vai ovatko alustavat hyvät tutkimustulokset liiankin hyviä ollakseen totta? On myös alustavasti saatu lupaavia tuloksia MDMA-huumeen käyttämisestä traumojen hoidossa. Mistä psykedeeliavusteisessa terapiassa on oikeastaan kysymys? Millaisia mahdollisuuksia ja toisaalta ongelmia siihen liittyy? Ja miksi Suomessa ei ole annettu alan tutkimuksille tutkimuslupaa? Keskustelijoina psykiatrian professori Erkki Isometsä, jolla on 30 vuoden kokemus masennuksen hoitamisesta sekä psykiatriaan erikoistumassa oleva yleislääkäri Antti Hupli, joka kouluttautuu ulkomaisessa organisaatiossa psykedeeliavusteisen terapian antajaksi ja on mukana sen tutkimuksissa.

Jos lapsen joutuu laittamaan päiväkotiin 1-2 -vuotiaana taaperona, tilanne ei ole helppo vanhemmalle eikä lapselle. Vanhemman huolta tuskin vähentää Aino Saarisen kasvatustieteiden väitöskirja viime syksyltä. Sen mukaan päiväkodin hyötyjä lapsen sosiaaliselle kehitykselle usein liioitellaan. Päiväkodista voi päinvastoin olla Saarisen mukaan lapselle haittaa, mikäli sen joutuu aloittamaan liian varhain ja mikäli ryhmäkoot ovat liian suuria. Millaista kehitysvaihetta taapero elää ja mitä se tarkoittaa päiväkotiin sopeutumisen kannalta? Pystyykö päiväkoti vastaamaan pienen lapsen yksilöllisiin tarpeisiin? Varhaiskasvatuksen dosentti Marjatta Kallialan mukaan pieni lapsi tarvitsee hoitopaikassaan turvallista aikuista, joka ei vaihdu vähän väliä. Hän tarvitsee sitä, että aikuinen näkee hänet ja havainnoi hänen tunteitaan ja tarpeitaan. Hän tarvitsee rutiineja, mutta ei sekuntiaikatauluja. Suomalaisen varhaiskasvatuksen laadussa on Kallialan mukaan valtavia eroja. On ankeita paikkoja, joissa lapsi on lähinnä parkissa ja sitten on niitä paikkoja, joissa nähdään, että pieni lapsi tarvitsee sylin lisäksi taidetuokioita, musiikkihetkiä ja lorutteluja. Kallialan mielestä meillä tarvittaisiin lisää tutkimusta siitä, mitä päiväkodeissa oikeastaan tapahtuu, jotta laatua voitaisiin nostaa. Saarisen mukaan olisi erityisen tärkeää tutkia, miten päiväkotiuran aloittamisikä vaikuttaa lapsen kehitykseen. Hänestä olisi myös hyvä miettiä tapoja, joilla päiväkotipäivän pituutta voitaisiin lyhentää.

Kaikissa valinnoissa, joita teemme - isoissa ja pienissä - on pohjimmiltaan kysymys siitä, pystymmekö tekemään itsellemme parhaita päätöksiä. Pystymmekö elämään sellaista elämää kuin haluaisimme? Olemmeko oikeasti oman elämämme ohjaimissa? Kuvittelemme usein tekevämme päätöksiä rationaaliselta pohjalta. Todellisuudessa valintamme perustuvat usein kaikkeen muuhun kuin järkeen ja tietoon. Tunteet, aiemmat kokemukset, kehomme viestit, erilaiset ajatusharhat ja muiden mielipiteet saattavat huomaamattamme ohjata valintojamme. Ohjaako meitä loppujen lopuksi oma mielemme vai aivomme? Vieraina valmentaja, psykologi Satu Pihlaja sekä aivotutkija Minna Huotilainen.

Suomen Turku julistaa joulurauhan tänäkin vuonna. Se on aina keskiajalle asti ulottuva traditio, jota suomalaiset rakastavat. Perinteessä on kotimaista ja kansainvälistä kulttuurihistoriaa, jossa yhdistyvät sekä hengelliset että maalliset asiat. Joulurauhan historiasta keskustelevat filosofian tohtori, arkeologi Liisa Seppänen ja kirkkohistorian professori Tuomas Heikkilä Helsingin yliopistosta.

Kel onni on, se onnen kätkeköön. Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Vaatimattomuus kaunistaa. Vaikeneminen on kultaa. Vanha koira ei uusia temppuja opi. Ei nuolaista ennen kuin tipahtaa. Ei leikki leivässä pidä. Itku pitkästä ilosta. Suomalaiset sananlaskut kertovat melkoisen epäkannustavasta kansasta. Vai kertovatko? Vai onko alun perin näitä sanontoja tulkittu toisella tavalla kuin nykyään? Sananlaskut ovat yllättävän elinvoimaisia, vaikka niissä käytetään sanoja, joita ei muutoin enää puheessa kuule. Parempi pyy pivossa, yrittänyttä ei laiteta, on syytä sysissä kuin sepissä. Mistä tämä elinvoima johtuu? Sananlaskuissa on myös paljon muinaisia self help -neuvoja, jotka kuulostavat päteviltä tänäkin päivänä. Aamu on iltaa viisaampi. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Vara on viisautta. Suomen kielen rikkaudesta ja kummallisista sananparsista keskustelevat aihetta tutkinut folkloristiikan dosentti Liisa Granbom-Herranen Turun yliopistosta sekä arkistotutkija Juha Nirkko Suomalaisen kirjallisuuden seurasta.

Suomessa on nyt enemmän koiria kuin koskaan, noin 700 000 yksilöä. Verrattuna moneen muuhun maahan erityispiirteemme on se, että suosimme rotukoiria. Suosituin rotu on labradorinnoutaja, toisella sijalla on jämtlanninpystykorva ja kolmanneksi suosituin rotu on saksanpaimenkoira. Mitä meistä suomalaisista kertoo tämä koirarakkautemme? Entä osaammeko kouluttaa koiran niin, että vuorovaikutus toimii? Aiheesta keskustelevat eläin-ja ympäristökysymyksiin keskittynyt filosofi ja dosentti Elisa Aaltola Turun yliopistosta sekä yhteiskuntatieteiden kandidaatti Jirka Vierimaa, joka on yksi Tampereen yliopiston käyttäytymisanalyysiperusteisen eläinkouluttajakoulutuksen päävetäjistä.

Laiskuus on asia, josta vaietaan. Jos meiltä kysytään, mitä kuuluu, emme voi vastata, että mitäs tässä, on kivaa vain laiskotella. Pitää vastata, että kiirettä pitää ja projektia pukkaa. Laiskuus on nolo asia. Laiskuudesta onkin paljon haittaa. Ei ole oikein, että laiskuuttaan teettää työt toisilla niin kotona kuin työpaikallakin. Mutta laiskuudessa on kiistattomia hyviä puolia, jos löytää laiskuuden jalon puolen. Sopiva joutilaisuus ravitsee mieltä, ruokkii luovuutta ja irrottaa kiireestä. Sen kautta oppii, mikä elämässä on tärkeää ja mihin siis kannattaa nähdä vaivaa ja mistä taas voisi mennä yli helpomman kautta. Psykologit Satu Kaski ja Vesa Nevalainen ihmettelevät, miksi laiskuutta ei ole psykologiassa juuri tutkittu, vaikka kyseessä on ”psykologinen ilmiö ja yksi elämän keskeisistä asioista”.

Kun taideterapeutti ja kuvataiteilija Krista Launonen sai tietää sairastavansa vaikeaa, kroonista syöpää, hänen maailmansa romahti. Hoidot ovat olleet raskaita ja kivuliaita. Mutta Krista lähti sinnikkäästi etsimään pimeyden keskelle valoa ja iloa sieltä, mistä hän on ennenkin sitä löytänyt. Taidehistoriasta. Hän halusi etsiä hymykuvia ”asuttamaan kehoaan”, jotta saisi ajatuksensa pois sairaudestaan. Mutta löytyikö hymykuvia? Esimerkiksi Lontoon Tate Britainin museo näytti äkkiseltään olevan täynnä synkkiä ja tuskaisia tauluja. Krista alkoi käydä vuosisatoja läpi ja metsästää maalauksia, jotka pursuaisivat elämäniloa. Ja löytyihän niitä lopulta. Jokaiselta aikakaudelta hän poimi yhden merkkiteoksen. Hymymatkallaan Krista Launonen myös kamppaili sen kanssa, voiko hän hyväksyä sairauden olevan nyt osa elämäänsä. Taidetta tutkimalla hän on löytänyt mielenrauhan. Tästä kaikesta hän kertoo kirjassaan Hymyn salaisuus. Mutta miten elämänilo sitten näyttäytyy taiteessa? Pitääkö taiteen ylipäätään olla mieltä kohottavaa vai tulisiko sen pyrkiä saamaan muutosta aikaan ihmisessä ja laajemmin yhteiskunnassa? Näitä kysymyksiä ja Kristan valitsemia teoksia puivat nyt Sari Valton johdolla Krista Launonen sekä taidehistorian yliopistonlehtori Riikka Haapalainen Aalto-yliopistosta.

On paljon psykologisia taitoja, joita voi erilaisilla harjoituksilla kehittää ja joiden avulla elämän haasteista voi selvitä paremmin. Tällaisia psykologisia taitoja ovat esimerkiksi paineensieto, stressinhallinta, mielikuviin eläytyminen ja tunteiden hallinta. Emeritusprofessori Jarmo Liukkonen Jyväskylän yliopistosta on psykologisen valmennuksen asiantuntija ja tietää psyyken vaikutuksen fyysiseen suoritukseen mutta hänen neuvonsa urheilijalle sopivat meille kaikille. Esimerkiksi jännitystilanteessa on kysyttävä itseltään, onko se itse asiassa ongelma, että minua nyt jännittää, vai voinko ajatella, että minua jännittää, koska olen valmis tekemään jotain tärkeää. Jännittämisen voi siis valjastaa mielessään tietoisuudeksi tilanteen tärkeydestä ja omasta valmiustilastaan sen kohtaamiseksi. Tai jos on taipuvainen maalailemaan ennen tärkeää koitosta mielessään jo epäonnistumisen skenaarioita, voi kysyä itseltään: onko tämä ajattelu nyt sellaista ajattelua, joka on hyödyllistä tässä tilanteessa. Mukana keskustelussa on vapaasukeltaja Johanna Nordblad. Hän hallitsee mieltään jään alla sukeltaessaan, mutta ei koe sitä varsinaisena mielenhallintataitona. Hänelle kaiken avain on harjoittelu. Hän menee jään alle vain, jos on varma, että on harjoitellut tulevaa koitosta tarpeeksi paljon.

Nelivuotiaana ruumiista irtautumiskokemuksia, teini-iässä ensimmäisiä selvänäköisyyden hetkiä, oman lapsen pelastuminen henkien ansiosta, transsiin vajoamista, intiaanihenkioppaan ilmestymistä, henkiparantamista… muun muassa tällaisia asioita kertoo suomentaja Anuirmeli Sallamo-Lavi kokeneensa elämänsä aikana. Hän kertoo, ettei hänestä ”missään nimessä pitänyt tulla mitään hihhulia”, koska epäluulo henkisiä asioita kohtaan oli juurrutettu häneen jo äidinmaidossa. Mutta lopulta hän sanoo kokeneensa niin outoja asioita, että hän päätti lopettaa ”torjunnan” ja ”avautua” henkimaailmalle. Sittemmin hän lähti myös opiskelemaan englantilaiseen spiritualistiseen keskukseen. Nykyään hän sanoo olevansa ”välittäjä”, joka välittää oman henkioppaansa kautta ihmisille viestejä edesmenneiltä ihmisiltä. Filosofian tohtori, teologian maisteri Tea Holm on tutkinut väitöskirjassaan suomalaista spiritualismia. Suomalaisista spiritualisteista useimmat katsovat, että spiritualismi on heille elämänkatsomus tai filosofia, ei niinkään uskonto. Henkimaailman asioista haetaan lohtua menetyksiin ja uskoa elämän jatkumiseen kuoleman jälkeen. Mielenkiintoista suomalaisessa spiritualismissa on, että se rantautui meille 1930-luvulla sivistyneistön kautta. Yksi aktiivisista spiritualisteista oli Risto Rytin vaimo Gerda Ryti. Mistä on kysymys, kun ihminen uskoo olevansa yhteydessä henkimaailmaan?

”Mitä enemmän vuosia kuluu, sitä enemmän ystäviltään toivoo lahjaksi aikaa. Aikuistuessaan moni huomaa unelmoivansa, että olisi lisää päiviä, joita viettää yhdessä ystäviensä kanssa, vielä enemmän jaettuja uutisia ja nauramisesta kipeytyneitä poskilihaksia. Aikuisen ystävän kanssa voi viettää aikaa leikkien. Leikin avulla voi syventää keskusteluita, herättää uusia ajatuksia, uppoutua jo unohtumisen partaalla oleviin muistoihin ja unelmoida uusista yhteisistä hetkistä.” Näin kirjoittaa pedagogi Metti Vuosku kirjassaan Aikuisten leikkikirja. Hän sanoo olevansa tunnettu siitä, että alkaa illanistujaisissa aina vetää erilaisia seuraleikkejä. Idea kirjasta tuli hänen vanhemmiltaan, jotka olivat tylsissä juhlissa yrittäneet muistella, millaisia ne Mettin leikit olivatkaan. He ehdottivat, että leikit kannattaisi koota kirjaksi. ”Leikkiminen on terapeuttista. Se on palaamista alkukantaisten ilojen lähteille. Leikkimisen pitää kuitenkin perustua vapaaehtoisuuteen ja tavoitteen pitää olla se, että kaikilla on kivaa. Työpaikan virkistäytymispäivän aluksi vedetyt leikit saattavat tuntua kiusallisilta, jos niillä on välineellinen arvo eli niiden kautta yritetään väkisin rentouttaa ihmiset, ” Metti Vuosku sanoo. Lelu – ja leikintutkija Katriina Heljakka Turun yliopistosta näkee leikillisyyttä kaikkialla nykymaailmassa: sitä on muodissa, sisustuksessa ja taiteessa. Digitaalisia pelejä ja lautapelejä suunnitellaan aikuisille, on aikuisten värityskirjoja ja nallehaasteita. Leikistä on tullut hyväksyttyä aikuistenkin kesken. ”Leikin kautta aikuinen voi oppia olemaan avoimempi ja uteliaampi ja sopeutumaan muutoksiin.” Heljakka sanoo itse olevansa ihminen, joka ei koskaan ole lopettanut leikkimistä. Hänen työhuoneensa on täynnä leluhahmoja, joita hän myös kuljettaa matkoilla mukanaan ja valokuvaa niitä eri tilanteissa. Leikkiminen ruokkii mielikuvitusta ja luovuutta, hän sanoo.

Kukapa ei olisi joskus päättänyt, että nyt alkaa uusi elämä. Tai ok, heti ensi maanantaina. Ja sitten alku meneekin yleensä hyvin, mutta pian tulee erinäisiä hankauksia. Pientä flunssaa, työkiireitä, ei huvita, ”olen itselleni armollinen” –ajatuksia (eli sohva kutsuu) jne. Miksi pelkkä päätös ei tuo tulosta? Siksi, että elämäntapamuutoksen tekeminen on monimutkaista ja vaikeaa. Se vaatii syvällistä psyykkistä työskentelyä: arvojen miettimistä, tunteistaan tietoiseksi tulemista, oman sisäisen puheensa korjaamista, ajatusansojen välttämistä, ratkaisukeskeisyyteen keskittymistä, uusiin rutiineihin sitoutumista. Tietoisia oikeita valintoja joka päivä. Tärkeä on kaiken pohjalla oleva kysymys: pidänkö itseäni sen arvoisena, että terveyteni eteen kannattaa nähdä vaivaa? Vieraina psykologi ja elämäntapavalmentaja Anu Tevanlinna sekä elintapalääkäri Vilho Ahola.

Elämässä välillä kaikki menee päin hemmettiä. On rakkaussuruja, rahahuolia, potkut töistä ja riitoja ystävän kanssa. Ei hätää, sanoo ruotsalainen kohukirjailija ja kouluttaja Thomas Erikson kirjassaan Vastoinkäymiset ympärilläni. Ensin on hyväksyttävä, että vastoinkäymiset kuuluvat normaaliin elämään. Toiseksi on toimittava niiden edessä, eikä odotettava, että ongelmat menisivät itsekseen ohi. Olemme loppumattomasti vastuussa itsestämme ja elämästämme, Erikson sanoo. Sitkulassa elävät Eriksonin mukaan ne, jotka ajelehtivat elämässä, lannistuvat vastoinkäymisten edessä ja epämääräisesti ajattelevat jotain parempaa olevan joskus edessä ”sitten kun”… jotain. Voittokylässä puolestaan paistattelevat päivää ne, jotka ovat analyyttisesti määritelleet tavoitteensa ja jotka sitkeästi tekevät joka päivä valintoja tavoitteidensa eteen. Sanomattakin on selvää, että menestyjät asuvat Voittokylässä. Siellä asuu se ihan tavallinen nainen, joka päätti lukea päivittäin puoli tuntia inspiroivia työhönsä liittyviä kirjoja, pyöräillä työmatkat ja välttää hissiä. Muutaman vuoden päästä hän oli laihtunut kymmenen kiloa (ja onnellisempi) ja edennyt työssään esimiestehtäviin. Vain pieniä valintoja päivittäin tekemällä. Siellä asuu myös se maahanmuuttaja, joka ei lannistunut saatuaan yli 700 kieltävää vastausta työhakemuksiinsa ja joka nyt on pankissa töissä. Vastuunottoa vaikeuksista huolimatta. Mutta onko kaikki todellakin näin helppoa ja yksinkertaista? Voiko elämäänsä hallita kuin projektia ja voiko vastoinkäymisiin suhtautua niin, että pelkästään omalla tahdolla niistä pääsee yli ja että niistä voisi koitua jopa jotain hyvää kuten Erikson kirjoittaa kirjassaan? Mitä mieltä Eriksonin kirjan väitteistä ovat psykologi, valmentaja Ilona Rauhala sekä työyhteisökouluttaja ja perheterapeutti Pekka Hämäläinen?

”Lääkärin työ on toivon tuottamista. Tapa, jolla ihmiselle kerrotaan vakavasta sairaudesta, on tärkeä,” sanoo pitkän uran syöpälääkärinä tehnyt Päivi Hietanen. Hän uskoo, että psyyke ei vaikuta sairastumiseen, mutta kylläkin paranemiseen. ”Toivo ei ole tunne, vaan tapa ajatella. Vaikka emme voi aina valita olosuhteitamme, voimme valita oman tapamme ajatella. Valitsen kerta toisensa jälkeen toivon siitä, että löydän kaikelle tälle vielä merkityksen. Tartun tuohon ajatukseen yhä uudestaan, muistutan siitä itseäni,” kirjoittaa valmentaja Ulrika Björkstam Nouse nyt –kirjassaan. Kymmenen vuotta sitten Ulrika Björkstam joutui onnettomuuteen, joka muutti hänen elämänsä. Suihkukone putosi maahan Ulrikan lähelle Mexico Cityssä ja aiheutti hänelle vakavat palovammat kaikkialle kehoon. Ulrika joutui kamppailemaan toivon ja epätoivon välillä pitkän ja hyvin kivuliaan toipumisprosessinsa aikana. Ulrika muistuttaa, että olisi kohtuutonta, jos positiivinen ja toiveikas asenne olisi yksin vain trauman kokeneen vastuulla. ”Meihin vaikuttaa hyvin paljon se, minkälaisella asenteella muut meidät kohtaavat. Minkälaisen roolin muut meille antavat tai miten muut sen muutoksen mahdollistavat." Joskus läheiset voivat nähdä sairastuneessa tai toipujassa enemmän sisua ja rohkeutta kuin potilas itse. Surrakin pitää saada. On luonnollista, että kun joutuu luopumaan vanhasta elämästään, sitä suree. Aina voi kuitenkin tehdä jotain tai ajatella jotain, joka ainakin hetkellisesti nostaa mielialaa. Päivi Hietanen on kohdannut työssään potilaita, joiden syöpähoitoja ei enää voida jatkaa ja edessä on kuolema. Toivo voi silloin edelleen olla läsnä, mutta muuttuneena. Se muuttuu potilaan tavoitteiden mukana. Loppuvaiheessa tavoitteena on ehkä tehdä viimeisistä ajoista merkityksellisiä, ehtiä puhua läheisten kanssa asiat läpi. Mutta miten toivoa voi vaalia?

Kalle Lähde joi 30 vuotta. Liikaa. Hän saattoi mennä töihinkin kahden promillen humalassa ja jatkaa juomista töissä. Illat hän istui baarissa ja lopulta joi yksin kotona. Lopulta tilanne luisui siihen, että Kalle itsekin tajusi, että oli vain kaksi vaihtoehtoa: jatkaa juomista, kunnes viina tappaisi hänet tai lähteä hoitoon. Nyt Kalle Lähde on raitis, hän on kirjoittanut alkoholismista kaksi romaania ja toimii päihdeterapeuttina samassa hoitopaikassa, mistä itsekin sai avun. Suomessa on arviolta yli puoli miljoonaa ihmistä, joka juo säännöllisesti yli kohtuullisena pidetyn rajan alkoholia. Varsinaisia alkoholiriippuvaisia on kahdeksan prosenttia miehistä ja kaksi prosenttia naisista. Työikäisten ryhmässä alkoholi on yleisin kuolinsyy. Alkoholihaittojen vähentämisen esteenä on isoja asioita. Oys:n päihdepsykiatri Pekka Laine tietää, että alkoholismiin liittyy syyllisyyttä ja häpeää, minkä takia vain osa hoitoa tarvitsevista ylipäätään lähtee hoitoa hakemaan. Toinen ongelma on se, että hoitoon hakeutuva ei välttämättä kohtaa asiantuntevaa hoitajaa. Suomessa on Laineen mukaan huutava pula päihdepsykiatreista. Ja kolmas ongelma on, että päihdehoitoon on yhä vaikeampi päästä, kun kunnat ovat säästäneet laitospaikoissa ja vähentäneet maksusitoumusten kirjoittamista. Mutta millainen on raitistusmisprosessi, jos nämä esteet saadaan ylitettyä? Pitääkö alkoholiongelmaisen saavuttaa täysraittius voidakseen sanoa onnistuneensa vai riittääkö juomisen vähentäminen?

Miksi lapsena kesät tuntuivat aina niin pitkiltä ja nyt aikuisena ne ovat ohi silmänräpäyksessä? Miksi lomamatkalta palatessa tuntuu siltä kuin olisi ollut ikuisuuden poissa kotoa, mutta normaalissa arjessa viikko pari hurahtaa ohi huomaamatta? Miksi käsityksemme ajasta vaikuttaa muuttuvan iän ja käsillä olevien tapahtumien mukaan? Mitä aika edes on? Onko aika ollut aina olemassa, jo ennen maailmankaikkeuden syntymistä, vai onko se vain ihmisen keksimä tarina, jonka avulla luodaan järjestystä elämään? Vieraina avaruustähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaoja sekä aivotutkija Minna Huotilainen.

Psykiatrisessa sairaalassa oleva potilas nuokkuu sisätiloissa toista potilasta vasten eikä ilmaise mitään tunteita. Sama potilas muuttuu kuin toiseksi ihmiseksi, kun hän pääsee puutarhatöihin. Hän ei ole kasveja hoitaessaan ongelmia täynnä oleva mielenterveyspotilas vaan hän on puutarhuri. Syrjäytynyt vailla koulutusta ja työtä oleva ihminen aktivoituu hakemaan töitä saatuaan olla mukana luonnossa ja maatilalla tapahtuneessa interventiossa. Luonnossa oleminen ja maatilan töiden tekeminen ovat tuoneet päiviin merkitystä ja elämään uutta virtaa. Muun muassa tällaisia esimerkkejä on olemassa siitä, miten luontoa ja puutarhaa voidaan käyttää kuntouttavassa työssä hyväksi. Psykologi Kirsi Salosen tuore väitöskirja tutkii, millaisia vaikutuksia on omaehtoisella ja ohjatulla luontokokemuksella. Puutarhuri Tuomo Salovuori on Sininauhaliitossa toiminut pitkään vihreän hoivan projekteissa, joissa tuetaan erityisryhmien hyvinvointia.

Ihminen joutuu kriisiin. Hän käy syvissä vesissä, joutuu kohdakkain elämän perusasioiden kanssa. Hän alkaa nähdä kriisiä edeltävässä elämässään korjattavaa. Hän toipuu, mutta ei voi jatkaa enää entiseen malliin, vaan haluaa tästedes elää vahvemmin todellisten arvojensa mukaisesti. Kriisi voi siis tuoda jotain hyvää elämään. Syventää arvoja. Osoittaa, mikä on oikeasti tärkeää. Näin yksilötasolla. Mutta entä koko maailman mittakaavassa? Voiko globaali kriisi kuten koronaepidemia pakottaa maailman muutokseen? Näemmekö nyt selvemmin, että maailma tarvitsee korjausliikkeen ja että ilmastonmuutostakin pitää hillitä nopein ratkaisuin kuten osa valtioista on onnistunut hillitsemään koronaakin? Olemmeko valmiita muuttamaan maailmankatsomustamme, kulutustottumuksiamme, elämäntapaamme? Vai jatkuuko kaikki kriisin jälkeen ennallaan, koska ihmisluonto ei hevin muutu? Keskustelijoina Sitran vanhempi neuvonantaja Oras Tynkkynen sekä terveyssosiologian professori Piia Jallinoja Tampereen yliopistosta.

Elämä on hengenvaarallista. Henkeämme uhkaavat jatkuvasti monenlaiset sairaudet ja onnettomuudet. Tästä huolimatta kuolemaa ei ole tarvinnut juuri arjessa miettiä. Korona on kuitenkin tuonut kuoleman uudella tavalla keskuuteemme. Viruksen voi saada kuka tahansa perustervekin missä arkisessa tilanteessa tahansa ja siirtää sen eteenpäin riskiryhmiin ja aiheuttaa näin mahdollisesti jonkun kuoleman. Miten korona haastaa meitä miettimään kuolemaa? Millaisiin asioihin kuolemanpelko vaikuttaa, onko se jopa syynä yli 70-vuotiaiden tiukoille eristämistoimenpiteille? Millainen on käsityksemme hyvästä kuolemasta? Entä muuttaako korona arvojamme? Ymmärrystä siitä, ettei elämää voi hallita? Saako kuolemanpelko meitä syventämään käsitystämme siitä, mikä elämässä on tärkeää? Miten meidän pitäisi elää? Keskustelussa mukana saattohoidosta pitkän kokemuksen omaava lääkäri Juha Hänninen, kuolemantutkija Ilona Pajari sekä toimittaja, pappi Lisa Enckell. Toimittajana Sari Valto.

Media rakastaa erilaisia selviytymistarinoita, joissa ihminen on ensin keskellä suuria vaikeuksia, mutta lopulta sankarimaisesti nousee uuteen kukoistukseen. Viestinä on, että tässäpä sisukas kaveri! Hienommin puhutaan resilienssistä: ihmisen toipumiskyvystä vaikeuksien jälkeen ja kyvystä uudistua kriisin jälkeen. Resilienssiä käsitellään aina kuin se olisi jokin yksilön ominaisuus. Resilienssin tutkimuksessakin on pitkälti vielä keskitytty yksilön resilienssiominaisuuksien selvittelyyn. Todellisuudessa kuitenkin yksilö selviää harvoin mistään yksin. Ympärillä olevat yhteisöt ja yhteiskunta vaikuttavat suuresti hänen resilienssiinsä. Tässä voi olla syy sille, miksi Pohjoismaat ovat lähes aina kärjessä ”maailman onnellisin kansa” –mittauksissa. Hyvinvointivaltiolla on tarjota edes jonkintasoinen turva vaikeuksien keskellä elävälle yksilölle. Tätä yhteiskunnan vaikutusta resilienssiimme emme välttämättä tule edes huomanneeksi. Myös naapuriavulla, ystävillä ja työpaikan yhteisölläkin on vaikutusta selviytymiskykyymme. Sosiaalisen resilienssin lisäksi voidaan puhua yhteiskunnallisesta resilienssistä. Mitä nykyinen koronaepidemia paljastaa yhteiskuntien resilienssistä? Millaiset mahdollisuudet Suomella on selvitä tästä monitahoisesta kriisistä? Vieraina ovat psykoterapeutti Krisse Lipponen sekä sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo.

Tytär kasvaa aikuiseksi, mutta suhteessa omaan äitiinsä hän pysyy aina tyttärenä. Elämme usein myös Peter Pan –ilmiössä eli emme koskaan kasva sisäisesti aikuisiksi. Sisällämme on aina se lapsi, joka tarvitsisi huomiota ja hoivaa. Suhde äitiin sisältää usein vielä aikuisenakin ristiriitoja, jos sisäinen lapsi ei ole saanut tarvitsemaansa. ”Äiti on itsestämme erillinen ihminen, mutta myös sisäinen mielikuvamme, joka kertoo jotain tärkeää itsestämme ja omasta arvostamme. Äiti on merkityksellinen aina, elävänä ja kuolleena, hyvänä ja järkyttävän huonona, lastansa hoivanneena ja lapsensa hylänneenä, sekä biologisena että sosiaalisena äitinä. Siksi äiti, jo ajatuksena, herättää tunteita.” Näin kirjoittavat psykoterapeutit Kirsi Hiilamo ja Heli Pruuki kirjassaan Aina tytär, aina äiti. Valtiosihteeri Maria Kaisa Aula kertoo pohtineensa paljon suhdettaan äitiinsä, joka kuoli neljä vuotta sitten. Hän on miettinyt, miksi hän oli oikeastaan läheisempi isän kuin äidin kanssa? Mitä äiti haki jatkuvalla toimeliaisuudellaan? Millainen oli äidin elämäntarina ja miten se selittää äidin tapaa olla äiti? Miten olla toistamatta omassa kasvatustyössään äidin tekemiä virheitä? Mistä äidille voi toisaalta olla kiitollinen?

Miltä maistuisi kuusenkerkkä puolukkasoseeseen sekoitettuna? Tai smoothie, jossa on tuttujen ainesten lisäksi pihalta kerättyä voikukkaa? Tai litulaukkasatsi leivän päällä ja poimulehtiä teen joukossa? Tällä ja lukemattomilla muilla tavoilla villivihanneksien keräilyä opettava Jouko Kivimetsä ja kasvitieteilijä Sinikka Piippo käyttävät villivihanneksia. Ilmaista ja ravinnerikasta ruokaa on tarjolla joka puolella pihoja ja lähimetsiä. Villivihanneskausi on Suomessa harvinaisen pitkä. Kausi alkaa viimeistään huhtikuussa ja jatkuu pakkasten tuloon asti. Syötäväksi, mausteeksi tai rohdoksi kelpaavia kasveja tunnetaan meillä jopa satoja lajeja. Netistä ja kirjoista löytyy aloittelijalle hortasta runsaasti tietoa.

”Kun googlaa ’esimies on’, hakukone ehdottaa jatkoksi ’kiusaaja’, ’epäpätevä’ ja ’laiska’. Kansainvälinen mielipidetutkimusyritys Gallup, joka kerää säännöllisesti tietoa työntekijöiden asenteista ympäri maailman, kertoo 75 prosentin irtisanoutuvista työntekijöistä sanovan itsensä irti lähijohtajansa takia. Yhdysvaltalaisista 65 prosenttia sanoo, että haluaisi mieluummin uuden pomon kuin palkankorotuksen.” Näin kirjoittaa työpsykologian professori Tomas Chamorro-Premuzic kirjassaan Miksi niin monesta epäpätevästä miehestä tulee johtaja (Vastapaino). Chamorro-Premuzic kysyy, että jos suurinta osaa pomoista pidetään huonoina ja suurin osa heistä myös sattuu olemaan miehiä, niin onko tässä jokin yhteys? Olisivatko naiset parempia johtajia ja jos, niin miksei heitä valita enempää johtotehtäviin? Chamorro-Premuzic esittää kirjassaan, että rekrytointitilanteessa karismaattisina ja itsevarmoina pidetyt ehdokkaat pääsevät pitkälle. Ja karismaattisuutta ja itsevarmuutta nähdään herkemmin miehissä. Mutta onko näillä ominaisuuksilla mitään tekemistä itse johtamiskykyjen kanssa? Chamorro-Premuzicin mielestä ei. Ja juuri tässä mennään hänen mukaansa vikaan, kun näiden ominaisuuksien annetaan vaikuttaa rekrytointipäätökseen. Karisma kun ei auta johtamisessa eikä itsevarmuus tuo pätevyyttä tehtävään. Chamorro-Premuzicin mukaan ”johtajuutta pidetään jonkinlaisena hohdokkaana uratavoitteena tai henkilökohtaisena palkintona huipulle pääsemisestä, vaikka pitäisi muistaa, että johtaminen on organisaatiolle resurssi. Johtaminen on hyvää vain, jos työntekijät hyötyvät siitä ja se parantaa heidän motivaatiotaan ja suoristustaan.” On sanottu, että naisten pitää olla miehiä tuplasti parempia, jotta he pääsisivät yhtä pitkälle kuin miehet urallaan. Mutta sen sijaan, että höllennettäisiin vaatimuksia naisia kohtaan, niin pitäisikö meidän vaatia miehiltä enemmän? Mitä mieltä Chamorro-Premuzicin väitteistä ovat suomalaiset asiantuntijat: hallitusammattilainen ja bisnesenkeli Leena Niemistö, henkilöstöjohtamisen professori Anna-Maija Lämsä Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulusta sekä johtamispsykologi Mia Aspegrén?

Meillä on tietoa ja älykästä teknologiaa ympärillämme vaikka millä mitalla. Mutta onko meillä viisautta? Mitä viisaus oikeastaan on ja miksi siitä puhutaan niin vähän? Esillä on kyllä tämän tästä vaikkapa mindfulness, positiivinen psykologia, sisäinen motivaatio, sosiaalinen älykkyys ja muut itsensä kehittämisen keinot, mutta kuka puhuu siitä, miten tulla viisaaksi? Teologian tohtori ja tutkija Jenni Spännäri Helsingin ja Itä-Suomen yliopistoista sekä psykologian tohtori ja dosentti Eeva K.Kallio Tampereen ja Jyväskylän yliopistoista ovat kirjoittaneet yhdessä kirjan Viisaus - käyttäjän opas. Heidän mukaansa ihmiskunta tarvitsee nyt viisautta enemmän kuin koskaan. Meillä on ratkottavana paitsi yksilötasolla hyvän elämän kaava, niin globaalilla tasolla suuria koko maapallon elinkelpoisuuteen liittyviä kysymyksiä. Spännärin ja Kallion mukaan viisauteen sisältyy aina myötätunto eli ajatus siitä, että ihmisen pitää pyrkiä ratkaisuissaan etsiä yhteistä hyvää. Viisautta tarvitaan kirkastamaan ne arvot, jotka ohjaavat päätöksiämme. Spännäri ja Kallio vastaavat myös kysymykseen viisaudesta ja iästä. Viisastuuko ihminen vanhetessaan?

Ammattimentalisti Jose Ahonen tietää, minkä kortin valitsit pakasta ja saattaa arvata koirasi nimen. Hän osaa tulkita mikroilmeitäsi ja pystyy ohjailemaan päätöksiäsi. Hän pystyy myös viemään silmiesi edessä rannekellon kädestäsi ilman, että huomaat mitään. Mentalistin työnkuvaan kuuluu ajatusten lukeminen, ennustaminen ja esineiden liikuttaminen, muun muassa. Näin ei tietenkään oikeasti tapahdu, vaan kyse on illuusiosta. Mentalismissa käytetään hyväksi aivojemme rajallista huomiokykyä ja myös taipumustamme siihen, että uskomme siihen, mihin haluamme uskoa. Mentalismista ja havaintokyvystämme keskustelevat Sari Valton kanssa Jose Ahonen sekä havaintopsykologi Jukka Häkkinen.

Luovuutta toitotetaan tulevaisuustaitona. Innovaatioita peräänkuulutetaan. Luovaa laatikon ulkopuolelta ajattelemista kannustetaan. Mutta mitä tämä sanahelinä käytännössä oikeasti tarkoittaa? Mitä luovuus on? Miten löytää sitä itsestään? Luovuusvalmentaja Krista Launonen, filosofi Lauri Järvilehto ja mainossuunnittelija Paavo Järvilehto ovat kaikki yhtä mieltä siitä, että meistä jokainen on luova ja jokaisessa työssä voi kehittää luovuuttaan. Luovuus ei ole jotain ihmeellistä tai erityisen taiteellista, vaan siinä on kysymys ideoinnista: ratkaisujen etsimisestä erilaisiin ongelmiin. Juuri näinä poikkeusaikoina esimerkiksi opettajat tarvitsevat luovuutta miettiessään, miten opetus järjestetään etänä ja yrittäjät joutuvat keksimään uusia tapoja saada kassaan rahaan, kun asiakkaita ei enää tule ovesta sisään. Niin sanotussa luovassakaan työssä ideoita ei kuitenkaan vain pulpahtele ihmisten mieliin, vaan ideoiden syntyminen vaatii kovaa pohjatyötä. Luovuuden tietoisesta lisäämisestä ei ole pelkästään hyötyä töissä, vaan siitä koituu myös iloa ja hauskuutta elämään, sanovat Krista Launonen sekä Lauri ja Paavo Järvilehto.

Valkoisiin suojapukuihin pukeutuneita näytteenottajia. Ihmisiä hengityskoneissa. Kuolleiden määrä pylväsdiagrammilla ilmaistuna. Aavemaisen tyhjiä katuja. Ihminen eristyksissä ikkunansa takana. ”Olemme sodassa sellaista vihollista vastaan, jonka strategiaa emme tunne” –tyylisiä lausuntoja. Mediassa vilisee nyt tunteisiimme vaikuttavia kuvia ja lausuntoja, jotka vahvistavat kaikki samaa viestiä: olemme kriisissä, elämme poikkeusoloissa. Helsingin yliopiston emootiotutkija, dosentti Mikko Salmela sanoo, että tietty määrä pelon tunnetta tarvitaankin, jotta ihmiset toimisivat ohjeiden mukaan eivätkä vähättelisi uhkaa. Tunteiden säätely on hänen mukaansa median ja hallituksen tehtävä. Hänen mielestään hallituksen tapa pitää säännöllisiä tiedotustilaisuuksia, joissa annetaan selkeitä toimintaohjeita ihmisille, on tässä tilanteessa hyvä. Medialla voi olla hänestä myös rauhoittava vaikutus. Tätä voidaan luoda esimerkiksi haastattelemalla koronasta parantuneita ihmisiä. Yliopistonlehtori, Salli Hakala on erikoistunut kriisiviestintään ja kriisin aiheuttamaan julkiseen huoleen. Hän kiinnittää aina kulloisenkin kriisin kohdalla huomiota siihen, kenen kriisistä media puhuu ja kenen ei. Korona on nyt lyönyt mediassa isolla volyymilla läpi, eikä esimerkiksi malariaan vuosittain kuolevista 400 000 ihmisestä kukaan ole kiinnostunut. Malaria on köyhien alueiden sairaus ja rikkaissa maissa siihen on olemassa lääkkeet. Korona sen sijaan uhkaa myös hyväosaisia ja rikkaita, eikä rahakaan tuo heille lääkkeitä. Ensimmäisenä koronaan reagoikin pelolla markkinat. Se, että korona uhkaa murentaa taloutta, onkin Hakalan mukaan voimistanut kriisitietoisuutta huomattavalla tavalla.

Eurooppa on poliittisesti hädin tuskin toipunut vuoden 2015 pakolaisaallosta, kun Kreikan ja Turkin rajalle on muodostunut uusi kriisi. Turkki ei halua enää yksin hoitaa miljoonia pakolaisia alueellaan, mutta myöskään Kreikka ei halua ottaa turvapaikanhakijoita vastaan. Vaikka tilanteessa on paljolti kysymys siitä, että Turkki painostaa pakolaisilla EU:ta, niin se ei poista sitä, että EU:n on jälleen kohdattava se tosiasia, ettei sillä ole toimivaa yhteistä turvapaikkapolitiikkaa. Millainen suunta tässä pitäisi EU:n ottaa, siitä keskustelevat kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi, Pakolaisapu ry:n toiminnanjohtaja Annu Lehtinen sekä Ulkopolitiikka-lehden toimittaja, tietokirjailija Anna-Kaisa Hiltunen.

”Ihanaa päästä eläkkeelle! Elän aktiivista elämää, luen paljon, kirjoitan, käyn yliopistolla luennoilla, näen ystäviäni,” suunnitteli Irja Askola pari vuotta sitten juuri ennen jäämistään eläkkeelle Helsingin piispan virasta. Aluksi kaikki olikin ihanaa. Mutta parin kuukauden kuluttua tuli pudotus. Mieli alkoi muuttua apeaksi, olo saamattomaksi. ”Olin aina ollut aikaansaava ja nyt tuntui, etten jaksa mitään. Jouduin tutustumaan itsessäni aiemmin tuntemattomaan puoleen. Kuka oikeastaan olen? Kävin lääkärissä verenpaineen takia ja sillä käynnillä lääkäri alkoi kysellä voinnistani vähän laajemmin ja totesi minun olevan masentunut,” Askola kertoo. Askolalla huonoa ja alavireistä vaihetta kesti yli vuoden. Sitten Irja Askola matkusti Namibiaan. Maisemanvaihdos sai alavireyden väistymään. Hän myös löysi uutta elämäänsä: päiväkotilapset, joiden luona hän käy yhtenä päivänä viikossa. Hän kirjoittaa lapsille joka viikko uuden sadun, jota nämä odottavat aina innolla. Gerontologian tutkimuskeskuksen johtaja Kirsi Lumme-Sandtin mukaan Askolan kokema ”ensin hurmos, sitten pudotus” on monelle muullekin eläkkeelle jääneelle tuttua. Eläkkeelle jäämisen aiheuttamaa elämänmuutoksen suuruutta ei välttämättä pysty ennakoimaan. On luovuttava ammatti-identiteetistä, työpaikan tuomasta statuksesta, työyhteisöstä ja työn luomasta päivärytmistä. Suomessa on 1,6 miljoonaa eläkeläistä. Joukkoon mahtuu hyvin monenlaisissa elämäntilanteissa eläviä ihmisiä. ”Opetan Tampereen yliopistossa terveystieteitä ja sanon aina opiskelijoille, että eläkeläisiin mahtuu kaksi perhesukupolvea. Äiti ja tytär voivat olla yhtä aikaa eläkkeellä. Mutta 95-vuotiaan äidin ja 65-vuotiaan tyttären elämät ovat ihan erilaisia,” sanoo Kirsi Lumme-Sandt. Lumme-Sandtin mukaan vanhat voivat nykyään olla ja tehdä mitä haluavat, kun taas pari vuosikymmentä sitten raamit ”sopivuudelle” olivat paljon tiukemmat. Se on hänestä positiivista. Nykyajalle leimallinen aktiivisuuden vaatimus voi olla puolestaan tuntua joistakin rasittavalta. ”Olen tutkinut ET-lehtiä pitkään. Parikymmentä vuotta niissä otsikoitiin, että ’eläkkeelläkin voi harrastaa.’ Nykyään tuollainen otsikko kuulostaisi hassulta. Nythän ei vain voi vaan pitää harrastaa. Pitää suunnilleen kiivetä Kilimanjarolle tai ryhtyä taidemaalariksi, kun jää eläkkeelle.”

Kun pariskunta aloittaa rakastuneena yhteiselonsa, mitään esteitä suhteen onnistumiselle ei nähdä. Ei vaikka toinen tulisi itäsuomalaisesta duunarisuvusta ja toinen pohjanmaalaisesta porvarissuvusta. Erilaiset lähtökohdat eivät välttämättä tuokaan ongelmia suhteelle. Mutta pariskuntien sukutaustoilla ja yhteiskuntaluokilla on kuitenkin edelleen yllättävän iso merkitys. Näin sanovat ainakin historiantutkija Laura Kolbe sekä psykoterapeutti Katriina Järvinen kirjassaan Sopivia ja sopimattomia – lempi, luokka ja suomalainen parisuhde (Kirjapaja 2019). "Tulemme edelleen työväenluokasta tai paremmista piireistä, Hämeestä tai Karjalasta, Bulgariasta tai Beninistä. Olemme myös naisia, miehiä tai muunsukupuolisia, kuulumme tiettyyn ikäryhmään, olemme insinöörejä tai taiteilijoita - luokituksia on tarjolla loputtomasti. Ryhmien välille syntyy helposti eturistiriitoja. Ne voivat siirtyä valtakamppailuiksi myös parisuhteen sisälle. Hyvinä päivinä toisen suoraselkäinen pohjalaisuus voi olla ihastuttava piirre, huonoina päivinä lyömäase tätä vastaan." (ote kirjasta Sopivia ja sopimattomia) Kirjassaan Kolbe ja Järvinen kertovat paitsi omista kokemuksistaan ”lemmen ja luokan saloista” myös neljäntoista 1940−1990-luvulla syntyneen henkilön tai pariskunnan heimo-, kulttuuri- ja luokkaretkistä.

”Kun lapseni kysyi, että voidaanko mennä Linnanmäelle, niin vastaukseni oli, että ei todellakaan. Se olisi ollut kaikkineen satasen reissu, eikä minulla sellaista ylimääräistä rahaa ollut koskaan,” kertoo kaupassa työskentelevä Mari Laasio. Kahdelle lapselleen hän kuitenkin yritti saada ruokaa ja vaatteita, omistaan hän tottui tinkimään. Ja kuitenkin hän on ollut 14-vuotiaasta lähtien jatkuvasti töissä. Onko oikein, että ihminen tekee ahkerasti töitä, mutta joutuu silti elämään jatkuvien toimeentulo-ongelmien kanssa? Miksi Suomessa palkkatöissä oleva joutuu nostamaan sosiaalitukia? Mistä palkkatyököyhyys oikein johtuu? Ja miltä se tuntuu? Virallisesti Suomessa on 60 000 ihmistä, jotka ovat töissä ja nostavat sosiaalitukia, mutta eivät silti yllä köyhyysrajan yläpuolelle eli heidän yhteenlaskettu kuukausittainen käytettävissä oleva tulonsa jää alle 1200 euron. Mutta hiukan väljemmin mitattuna meillä on peräti 400 000 ihmistä, joilla on vaikeuksia tulla palkallaan toimeen ja jotka joutuvat sen takia turvautumaan ainakin joskus sosiaaliturvaan. Heissä on paljon yksinyrittäjiä, osa-aikaisia, matalan koulutuksen kokoaikatöissä olevia, nollatyösopimuslaisia, myös palkkatuella työllistettyjä. Mari Laasion lisäksi keskustelussa dosentti Mikko Jakonen Jyväskylän yliopistosta sekä työoikeuden professori Seppo Koskinen Turun yliopistosta.

Erilaiset työelämäkyselyt kertovat vuodesta toiseen, että ihmiset eivät koe saavansa tarpeeksi palautetta työstään. Miksi ihmeessä sitä ei anneta? Ja kaipaavatko ihmiset vain mukavaa palautetta vai ovatko he valmiita ottamaan myös negatiivista palautetta vastaan? Palautteen pitäisi olla konkreettista. Pelkkä ”hei, teet hyvää työtä” tai ”voisit vähän skarpata” –tyyylinen palaute ei vie tekemistä eteenpäin. Parhaimmillaan palaute – oli se sitten positiivista tai korjaavaa - antaa työntekijälle tunteen, että hänen panoksensa yrityksessä on tärkeä ja että hänen työnsä huomataan. Työelämävalmentaja Timo Huttunen ja toimittaja, valmentaja Anna Perho kertovat omista havainnoistaan suomalaisten vuorovaikutustaidoista työpaikoilla.

Olla elossa mutta ei hereillä. Näin tunsi oululainen Monika Luukkonen aiemmin elämässään. Kiireistä arkea, viikonlopun tai loman odottelua. Ajoittain mieltä kaihersi ahdistus, masennuskin. Psykoterapiasta oli apua, mutta Monika Luukkonen kaipasi silti kokonaisvaltaisempaa hyvää oloa. Sitten hän sattumalta alkoi kuunnella vietnamilaisen buddhalaismunkin ja mindfulness-opettaja Thich Nhat Hanhin äänikirjaa. Kuunnellessaan munkin ajatuksia Monikasta tuntui kuin hän olisi löytänyt kauan kadoksissa olleen henkisen isänsä. Nyt Monika Luukkonen on kirjoittanut kirjan Buddhan hipaisu – harjoituksia hereilläoloon. Kirjassaan Luukkonen jakaa oivalluksiaan meditaation ja läsnäolon voimasta. Nykyään hän kokee elävänsä voimakkaasti tässä hetkessä. Enää ei ole tarvetta haikailla lomamatkojen perään, vaan täysinäisen elämän hetken voi kokea vaikka omalla ulko-ovellaan ympäristöään havainnoimalla. Hiukan pidemmälle buddhalaisuuden harjoittamisessa on mennyt Sangen Salo, sillä hän aloitti kuusi vuotta sitten Helsingin Zen Centerissä zenpapin työn. Zenbuddhalaisuudessa häntä viehättää se, ettei siinä anneta valmiita vastauksia mihinkään. Elämä nähdään mysteerinä. Mihinkään ei zenissä pyritä, vaan keskitytään tähän hetkeen. Zen-harjoituksissa onkin kysymys siedätyshoidosta tähän hetkeen. ”Tämä epävarma maailma on hutera pohja elämälle, mutta siitä huterasta pohjasta teen tukevan kodin. Meitä pelottaa kontrollin puute elämässä, mutta juuri tätä pelkoa kohden menen,” Sangen Salo sanoo.

Masennus on Suomessa yleisin mielenterveyden häiriö. Yhdeksän suomalaista päivässä joutuu jäämään sairaseläkkeelle masennuksen takia. Miksi masennusta ei nykytieteenkään keinoin pystytä kaikkien kohdalla parantamaan? Miksi taas hoito joidenkin kohdalla tehoaa? Evoluutiopsykologi Markus J. Rantalan teorian mukaan masennuksessa ei ole kyse vain yhdestä vaan kahdestatoista erityyppisestä sairaudesta. Kaamosmasennus on eri asia kuin vaikkapa yksinäisyyden aiheuttama masennus. Siksi suomalaisessa hoidossa hänen mukaansa usein epäonnistutaan, koska kaikkia näitä eri sairauksia yritetään hoitaa samalla tavalla. Rantala uskoo, että masennuksella ja kehon matala-asteisella tulehduksella on vahva yhteys. Hyksin psykiatri Irina Holma muistuttaa, että Rantalan teorioita ei ole lääketieteellisesti todistettu. Hän ei myöskään allekirjoita, että kaikkien masennusta hoidettaisiin samalla tavalla. Eri oireisiin määrätään erityyppisiä lääkkeitä ja terapiamuotoja. Yliopisto-opettaja Mika Tukiainen sai ensimmäisen masennusdiagnoosinsa 25 vuotta sitten. Monista lääkekokeiluista, terapioista ja terveellisistä elämäntavoista huolimatta masennus on aina tullut takaisin. Hänen on ollut pakko hyväksyä, ettei todennäköisesti pääse koskaan täysin irti masennustaipumuksestaan.

Nykypolitiikkaa tehdään maalaamalla uhkakuvia. Mediassa näkyy vain negatiivisia uutisia. Somessa keskustelu kärjistyy usein riitelyksi. Mikä aikaamme vaivaa? Miksi maailmamme näyttää pyörivän negatiivisuuden voimalla? Missä ovat toiveikkuus ja positiivisuus? Voisiko politiikassa edes menestyä katu-uskottavasti henkilö, joka säteilisi iloa ja positiivisuutta ympärilleen ja joka kaikista ongelmista huolimatta pystyisi valamaan toiveikkuutta ihmisiin? Tai voisiko media olla uskottava, jos se keskittyisi tarjoilemaan enemmän maailman myönteiseen kehitykseen liittyviä juttuja? Sari Valton ohjelmassa vieraina ovat Helsingin Sanomain toimittaja Marko Junkkari, yrittäjä Suvi Auvinen ja politiikantutkija Johanna Vuorelma.

Unet ovat tie sisäiseen intuitiiviseen viisauteemme, sanoo psykoterapeutti, luova uniohjaaja Anne Lindhlom-Kärki, joka on neljän vuosikymmenen ajan auttanut ihmisiä ymmärtämään uniaan. ”Unet ovat aina kytköksissä arkielämäämme. Jos huomaat olevasi jollain lailla ahdistunut, mutta et tiedä syytä, saatat unityöskentelyn avulla saada oivalluksen ahdistuksesi syistä. Unet ovat tie sisimpäämme, jossa olemme aina totta itsellemme,” hän sanoo. Tietokirjailija, toimittaja Anna Tommola ei usko, että jokaisella unella on välttämättä mitään syvempää merkitystä unennäkijälle. Hänen mukaansa unessa voi olla pelottava kohtaus kellarissa, mutta kellarin ei tarvitse symboloida jotain alitajunnan hämäryyksiä, jotka on nostettava päivänvaloon, vaan kyse saattaa olla siitä, että kellari lähtökohtaisesti on pelottava paikka. Ehkä unissa harjoitellaan pelottavia tilanteita? Tommola kiinnittää huomiota myös siihen, että lähes aina unissa on muitakin ihmisiä kuin unennäkijä itse. Ehkä unien tarkoitus on harjoituttaa sosiaalisia tilanteita? Unta on paljon tutkittu, mutta unien mystinen maailma on yhä tieteellisesti selittämätön.. Ehkä se juuri siksi on niin kiehtova?

Usein yhteiskunnallisessa keskustelussa kuulee vedottavan ”patriarkaalisiin rakenteisiin”, kun puhutaan erilaisesta syrjinnästä tai häirinnästä. Esimerkiksi #metoo-keskustelussa sanotaan tämän tästä, että ”häirintä on rakenteissa.” Tai työelämästä keskustellessa todetaan, etteivät naiset etene urallaan yhtä korkealle kuin miehet, koska ”patriarkaaliset rakenteet”. Harvemmin kukaan oikeastaan avaa, että mitä näillä rakenteilla tarkoitetaan saati että kertoisi, miten niitä voisi purkaa. Mitä siis on nykypäivän patriarkaatti? Mitä epätasa-arvo on nykyään? Miten oikeasti voimme päästä epätasa-arvon juurille? Keskustelijoina kansanedustaja Eva Biaudet, RARE median toimitusjohtaja Vilma Rimpelä sekä Miesten tasa-arvo ry:n puheenjohtaja Juuso Erno.

Toisen lapsuusmuistoissa jouluaattoaamuna vietiin ensin metsän eläimille ruokaa ja laitettiin sitten hevoselle kulkuset ja lähdettiin reen kyydissä halki lumisen metsän isoäidin luo hiljentymään joulun viettoon. Toisen joulumuistot taas liittyvät isoihin ylellisiin lahjakasoihin ja suvun iloiseen ja äänekkääseen juhlimiseen, josta ei bling-blingiä puuttunut. Ei ehkä ole vaikeaa arvata, kumpi muistoista kuuluu kummalle vieraalle: Sari Valton jouluhaastateltavina ovat köyhässä virolaisessa maalaiskylässä lapsuutensa elänyt toimittaja, kirjailija ja elokuvaohjaaja Imbi Paju sekä vauraassa Kanadassa varttunut lakimies, tietokirjailija ja kouluttaja Andre Noël Chaker. Paju on asunut Suomessa vuodesta 1991, jolloin hän tuli tänne opiskelemaan ja Chaker vuodesta 1992 saatuaan täältä työtarjouksen. Imbi Paju syntyi Neuvosto-Virossa vuonna 1959. Hänen vanhempiensa elämää Stalinin vainot olivat vaurioittaneet mitä suurimmassa määrin: äiti oli viety 18-vuotiaana pakkotyöleirille siskonsa kanssa kuudeksi vuodeksi. Isän lähes koko suku oli viety Siperiaan. Imbi muistaa kuitenkin lapsuutensa onnellisena. Perhe asui pienessä maalaiskylässä lähellä Peipsijärveä. Kylä sai elää rauhassa puoluekoneiston tarkkailulta. Jouluakin pystyi siksi viettämään melko avoimesti, vaikkakaan koulussa juhlaa ei saanut mainita, eikä kouluun tuotu joulukuusta. Imbin perheessä joulua vietettiin laulamalla ja suomalaisia joululauluja Suomen radiosta kuuntelemalla. ”Kuuntelin radiota ja Suomesta tuli minulle sitä kautta joulun maa!” kertoo Imbi. Isoäiti korosti joulun iloisuutta ja opetti tuntemaan kiitollisuutta elämän tärkeistä asioista. Jouluna huolehdittiin lähimmäisistä ja jopa metsän eläimistä. Andre Noël Chaker syntyi Kanadan Montrealissa ranskankielisen perheen iltatähdeksi. Hän oli pitkään suvun ainoa pieni lapsi ja muistaa siksi tulleensa hemmotelluksi. ”Jos sain 20 isoa pakettia, se oli vähän!” hän nauraa. Joulua vietettiin lähes kolmenkymmenen ihmisen voimin. ”Se oli party-party –meininkiä! Iloista juhlimista, munatoteja, musiikkia, viihtymistä. Toki myös katolinen usko oli tärkeää. Koulussa puhuttiin joulun tärkeydestä jo kahden edeltävän kuukauden ajan. Ja kaikki me menimme totta kai jouluyönä messuun.” Nykyään Chaker viettää joulunsa Espoossa perheensä kanssa. Aluksi täkäläinen tapa hiljentyä ja sulkeutua kotiin tuntui ahdistavalta pohjois-amerikkalaiseen hälyisään juhlimiseen tottuneelle. ”Mutta nykyään ajattelen, että suomalainen tapa on hyvä! Olemme kaikki syksyn töistä väsyneitä, on ihanaa levätä ja rauhoittua joulunpyhät,” hän sanoo. Imbi Paju viettää edelleen joulunsa Virossa vanhempiensa luona. ”He ovat aina olleet sydämeltään luonnonsuojelijoita ja nykyään he ovat vieneet sen niin pitkälle, etteivät enää edes halua oikeaa joulukuusta, vaan ovat hankkineet tekokuusen,” hymyilee Imbi Paju. Imbi Paju on tehnyt useita kirjoja ja elokuvia, mm Stalinin vainoista sekä suomalaisista ja virolaisista lotista. Hän on myös toiminut virolaisten sanomalehtien Suomen kirjeenvaihtajana. Andre Noël Chaker on lakimies ja tietokirjailija ja toimi aiemmin pitkään Veikkauksen johdon neuvonantajana. Hän on nykyään yksi Suomen kysytyimmistä businesspuhujista.

Jos amerikkalainen kirjailija Mark Manson olisi töissä Starbucks-kahvilassa, hän kirjoittaisi kahvimukin kylkeen nimen sijaan jotain tällaista: "Jonakin päivänä kuolet, ja niin kuolee myös jokainen rakastamasi ihminen. Sanomisillasi ja tekemisilläsi on merkitystä lähinnä vain muutamille ihmisille ja ohikiitävän hetken ajan. Tämä on Epämiellyttävä totuus elämästä. Kaikilla ajatuksillasi ja teoillasi vain välttelet tätä tosiasiaa. Olemme avaruuspölyn merkityksettömiä hiukkasia… Merkityksemme on vain omaa keksintöämme – me emme ole mitään. Helvetin hyvää kahvihetkeä." Tämä on ote Mansonin uusimmasta kirjasta Kaikki menee päin helvettiä. Mansonin viesti merkityksettömyydestämme on päinvastainen sille, mitä meille on jo pitkään toitotettu. Meillehän on juuri opetettu, miten tärkeitä olemme, miten voimme elää merkityksellistä elämää oma ainutkertainen tärkeytemme muistaen. Mutta juuri tämä yksilöllisyyttä korostava kulttuuri on saanut meidät Mansonin mukaan hakemaan onnea ja toivoa vääristä asioista. Minulle kuuluu tämä! Minä haluan tuota! Minulla on oikeus tähän! Olemme oppineet tekemään vaihtokauppoja: kun ostan tämän henkisen valmennuksen, tulen onnellisemmaksi. Kun alan seurata tuota ruokavaliota, muutun onnellisemmaksi. Teemme asioita vain oman elämämme parantamiseksi. Meillä ei ole enää suurta päämäärää. Tai sitten pakenemme merkityksettömyyttämme hedonistisesti viihteeseen. Mitä sitten pitäisi tehdä? Mark Mansonin mukaan ihminen tarvitsee kyllä toivoa ja merkityksellisyyttä pysyäkseen järjissään, mutta näitä on haettava eri tavoin kuin tähän asti. Onni ja parempi elämä ei löydy ostamalla jotain, liittymällä ideologiseen järjestöön tai ripustautumalla uskontoon, vaan se voi löytyä luopumalla onnen tavoittelusta. On hyväksyttävä, että kipu ja kärsimys eivät poistu elämästä, vaan ne on kohdattava. Älä toivo itsellesi jotain lisää vaan mieti mistä voit luopua. Älä toivo koko ajan jotain parempaa vaan näe tämän hetken hyvyys. Manson kannattaa Immanuel Kantin ajatuksia siitä, että on elettävä ihmisyyden periaatteen mukaan: on oltava nöyrä, ei saa käyttää muita ihmisiä välineinä, on oltava rehellinen, on tehtävä itsestään parempi ihminen. Mitä mieltä filosofit Sara Heinämaa ja Markus Neuvonen ovat Mark Mansonin ajatuksista? Toimittaja on Sari Valto.

Mikä olisi kuluttajalle vähäpäästöisistä teknologioista viisain valinta: sähköllä, biokaasulla vai uusiutuvalla dieselillä kulkeva auto? Hallituksen tavoite on puolittaa Suomen liikenteen aiheuttamat päästöt kymmenessä vuodessa. Tavoite on haastava, koska autojen määrä kasvaa meillä nopeammin kuin väestön määrä. Autoilua sinänsä tuskin saadaankaan vähenemään, joten keinoksi on esitetty asteittainen fossiilisten polttoaineiden käytön vähentäminen. Vieraina ovat VTT:n projektipäällikkö Mikko Pihlatie sekä energiayhtiö Gasumin liikennepuolen myyntipäällikkö Heidi Kuoppala.

Suomi on seuraavien vuosikymmenien aikana jakaantumassa yhä jyrkemmin kurjistuviin maaseutualueisiin ja kasvaviin kaupunkikeskuksiin. Enää kyse ei ole siitä, että väki valuisi maalta vain pääkaupunkiseudulle, vaan kaikkien maakuntien sisällä on käynnissä väestön siirtyminen pienistä kunnista isompiin kaupunkeihin. Onko tätä trendiä mahdollista kääntää ja onko se edes tarpeen? Onko meidän hyväksyttävä se, että syntyvyyden lasku tarkoittaa monien alueiden tyhjenemistä? Vai onko meilläkin kenties tulossa vastakaupungistumisaalto Ruotsin tapaan? Eli väki kyllästyy isojen kaupunkien ongelmiin ja muuttaa väljemmille vesille pienemmille paikkakunnille hyvien liikenneyhteyksien päähän? Tämä voisi tarkoittaa pikkukaupunkien renesanssia. Mitä mieltä tilanteesta ovat Helsingin pormestari Jan Vapaavuori, Savo-Karjalan kansanedustaja Hannu Hoskonen sekä aluetieteen professori, emeritus, Hannu Katajamäki Vaasan yliopistosta?

Nykyään kaikki tuntevat jo sanat ympäristöahdistus tai lentohäpeä. Sen sijaan vähemmän kuulee puhuttavan ”ympäristöriemusta” tai ”ympäristökateudesta”. Ekoteologi, ympäristötutkija Panu Pihkala on kehittänyt uuteen ympäristötunteita luetteloivaan käsikirjaansa (Mieli maassa, Kirjapaja) uudissanoja, joilla hän osoittaa luontoon liittyvien tunteidemme moninaisuutta ja hienosyisyyttä. Pihkalan mukaan moni meistä ei tunnista itsessään luontotunteita. Niiden syvempi tunteminen voisi kuitenkin lisätä toimintakykyämme, terveyttämme ja kykyämme nauttia elämästä, sanoo Pihkala. Ilmastoahdistuksenkin tunteita voi oppia säätelemään ilman että alkaa vähätellä tunteitaan. Everstiluutnantti, matkailuyrittäjä Jarmo Nieminen on kaukana karskista sotilaasta, sillä hän ei epäröi puhua luontotunteistaan. Hän kertoo kokevansa hetket luonnossa intensiivisesti; sen hetken, kun katselee merikotkan nappaavan silkkiuikun, kun opettaa poikiaan keräämään valkovuokkoja äitienpäivänä, kun tarkastelee sammakonkutua tai kun istuu ikivanhan kuusen juurella. Millä kaikilla tavoilla ihmismieli on yhteydessä maahan ja luontoon?

Nelivuotiaana ruumiista irtautumiskokemuksia, teini-iässä ensimmäisiä selvänäköisyyden hetkiä, oman lapsen pelastuminen henkien ansiosta, transsiin vajoamista, intiaanihenkioppaan ilmestymistä, henkiparantamista… muun muassa tällaisia asioita kertoo suomentaja Anuirmeli Sallamo-Lavi kokeneensa elämänsä aikana. Hän kertoo, ettei hänestä ”missään nimessä pitänyt tulla mitään hihhulia”, koska epäluulo henkisiä asioita kohtaan oli juurrutettu häneen jo äidinmaidossa. Mutta lopulta hän sanoo kokeneensa niin outoja asioita, että hän päätti lopettaa ”torjunnan” ja ”avautua” henkimaailmalle. Sittemmin hän lähti myös opiskelemaan englantilaiseen spiritualistiseen keskukseen. Nykyään hän sanoo olevansa ”välittäjä”, joka välittää oman henkioppaansa kautta ihmisille viestejä edesmenneiltä ihmisiltä. Filosofian tohtori, teologian maisteri Tea Holm on tutkinut väitöskirjassaan suomalaista spiritualismia. Suomalaisista spiritualisteista useimmat katsovat, että spiritualismi on heille elämänkatsomus tai filosofia, ei niinkään uskonto. Henkimaailman asioista haetaan lohtua menetyksiin ja uskoa elämän jatkumiseen kuoleman jälkeen. Mielenkiintoista suomalaisessa spiritualismissa on, että se rantautui meille 1930-luvulla sivistyneistön kautta. Yksi aktiivisista spiritualisteista oli Risto Rytin vaimo Gerda Ryti. Mistä on kysymys, kun ihminen uskoo olevansa yhteydessä henkimaailmaan?

Tiuskimista, syyttelyä, ovien paiskomista, soittoihin vastaamatta jättämistä. Normaalia käytöstä teiniltä. Mutta entä aikuiselta lapselta? Mitä kaikkea vanhemman pitää sietää aikuiselta lapseltaan? Onko vanhempi ikuisesti syytettynä lapsen mahdollisista vaikeuksista? ”Mitä aikuisen lapsen ja vanhemman kohtaamisissa tapahtuu, kun kanssakäymistä varjostavat toistuvat riidat, viileä etäisyyden pito tai tukkoinen riippuvuus?” kysyy psykologi ja psykoterapeutti Hannele Törrönen uudessa kirjassaan Väärin rakastettu? Aikuisen lapsen ja vanhemman välinen suhde on vaikea aihe käsitellä. Kyse on kahdesta aikuisesta, mutta suhde ei kuitenkaan koskaan voi olla täysin ilman painolastia oleva tavallinen suhde. Molemmat osapuolet laahaavat menneisyyttä mukanaan, ja väärinkäsitykset ja vanhat kaunat saattavat leimata kanssakäymistä vuosikymmeniäkin myöhemmin. Traagisimpia ovat tapaukset, joissa aikuinen lapsi estää vanhempaansa tapaamasta lapsenlapsiaan. Usein hankalan suhteen pohjimmainen kysymys liittyy kelpaamisen tunteeseen. "Olenko ollut sinulle riittävän hyvä äiti?” ”Kelpaanko sinulle lapsena?” Sari Valton vieraina ovat psykoterapeutti Hannele Törrönen sekä ”Kaija”, joka puhuu omasta kasvunpaikastaan aikuisten lasten äitinä.

Kun susi käy usean kerran kotipihassa ja riistakamerat todistavat, että lähellä liikkuu susilauma, niin mielessä saattaa käydä, että uskaltaako laittaa lapsen metsätietä kävelemään kouluun tai nukuttaako vauvaansa terassilla? Näin ainakin mietitään Laitilassa Varsinais-Suomessa, missä susihavainnot ovat lähes päivittäisiä. Laitilassa ihmetellään, miksi riistakeskus ei myönnä poikkeuslupia suden kaatamiseen, vaikka susien pihakäynnit ovat lisääntyneet. Susien sanotaan tulevan mitään pelkäämättömiksi, jos niitä ei saa ampua. Sutta ei kuitenkaan saa uhanalaisuutensa takia metsästää Suomessa ja poikkeuslupaan pitää olla pakottava syy. Pelkkä suden läsnäolo lähistöllä ei ole tällainen syy. Viime vuonna susien kaatolupia ei myönnetty poronhoitoalueen ulkopuolelle yhtäkään. Susikeskustelua leimaa konfliktinen ilmapiiri. Susikysymykseen liitetään tunteikkaita ristiriitoja kuten maaseutu vastaan kaupunki, tavallinen ihminen vastaan eliitti, Suomi vastaan EU. Sudesta on tullut identiteettipolitiikkaa. Marraskuun alussa julkistetaan päivitetty susikannan hoitosuunnitelma. Sille on tarvetta, koska susia esiintyy nykyään enemmän lännessä lähellä asutusta kuin idässä harvaanasutuilla korpialueilla. Hoitosuunnitelmassa pyritään edistämään suden sietämistä ja lähentämään kiistan osapuolia toisiinsa. Susien kaatopolitiikkaan ei kuitenkaan näillä näkymin ole tulossa muutosta nykyisestä. Keskustelijoina Laitilan riistanhoitoyhdistyksen puheenjohtaja Miika Yli-Karro, Luonto-liiton järjestöpäällikkö Sami Säynevirta sekä luonnonvarapolitiikan erikoistutkija Taru Peltola Suomen Ympäristökeskuksesta.

Miksi ihmiset vajoavat aina uudelleen raakuuteen ja välinpitämättömyyteen, vaikka materiaaliset olosuhteet voisivat olla lähempänä niin sanottua paratiisinomaista tilaa kuin koskaan aiemmin? Näin kysyy filosofi ja psykoanalyytikko Erich Frommin ajattelua käsittelevä kirja nimeltä Terapiaa mielipuoliselle maailmalle. Sen ovat kirjoittaneet kirjailija, tutkija Mika Pekkola sekä tutkija ja filosofian yliopistonopettaja Jarno Hietalahti. Vuonna 1900 syntyneen Frommin ajatukset sairaasta yhteiskunnasta, joka sairastuttaa jäsenensä, ovat heidän mielestään kuranttia tavaraa nykypäivänäkin. Fromm kritisoi voimakkaasti kapitalismia ja sen orjuuttavaa ja eriarvoistavaa vaikutusta, mutta hän ei kuvitellut, että todellinen muutos yhteiskunnassa toteutuisi pelkästään talousjärjestelmää korjaamalla, vaan myös yksilöiden olisi tehtävä sisäisesti henkinen muutos, jossa itsekkyys vaihtuisi solidaarisuuteen. Entinen ortodoksijuutalainen oli kiinnostunut zenbuddhalaisuudesta ja meditaatiosta. Fromm liputtaa teoksissaan sen puolesta, että ihmiset saisivat elää todellisessa vapaudessa, missä heidän luovuudelleen olisi tilaa ja missä heillä olisi aitoa kunnioitusta toisiaan kohtaan. Fromm oli elämänilon, rakkauden ja myötätunnon puolestapuhuja. Hänen mukaansa ihmiskunnalla on toivoa, vaikka juuri nyt näköpiirissä olisikin vain kauhua ja julmuuksia.

Ilmastonmuutos on noussut päivänpolitiikan agendalle. Se kuitenkin jakaa voimakkaasti eri puolueita. Nykyään ei enää niinkään kiistellä siitä, onko ilmastonmuutos totta vai ei, vaan erimielisyyksiä on siitä, millainen painoarvo ilmastonmuutokselle pitäisi antaa ja miten se pitäisi ratkaista. Eniten erimielisyyksiä tästä on perussuomalaisten ja vihreiden välillä. Perussuomalaisten mielestä ilmastonmuutosta liioitellaan julkisuudessa, vihreiden mielestä taas asiasta pitäisi puhua enemmänkin. Onko suhtautumisesta ilmastonmuutokseen tullut identiteettikysymys ja puolueista erilaisia identiteettejä houkuttelevia muutamaa asiaa ajavia liikkeitä? Vieraina perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ville Tavio sekä vihreiden ryhmän puheenjohtaja Emma Kari. Toimittaja on Sari Valto.

Syyriassa lähellä Irakin rajaa on viime talvesta lähtien virunut aavikkoleirin kurjissa oloissa kymmeniä tuhansia ihmisiä, mukana kymmenkunta suomalaista naista ja 33 lasta. Isis-taistelijoiden perheenjäseniä pidetään erillisellä aidatulla ja vartioidulla alueella ja sinne suomalaisetkin on sijoitettu. Olot ovat alkeelliset, sairaudet leviävät ja kaikesta on puutetta. Keskustelu on kuukausien ajan vellonut siinä, onko Suomella velvollisuutta käyttää verorahojaan siihen, että se hakisi takaisin Suomeen naisia, jotka ovat vapaaehtoisesti matkustaneet konfliktialueelle ja mahdollisesti olleet tukemassa Isiksen julmuuksia. Unicefin vaikuttamis-ja ohjelmajohtaja Inka Hetemäki haluaa kääntää keskustelun lapsiin. Hänen mukaansa lapsia ei voida rangaista sillä perusteella, mitä heidän vanhempansa ovat tehneet. Suomi ei tällä hetkellä hänen mielestään noudata YK:n lastenoikeuksien sopimusta, jonka mukaan lapsella on syrjimätön oikeus turvalliseen elämään. Käytännössä sopimuksen noudattaminen tarkoittaisi Hetemäen mukaan sitä, että lapset haettaisiin äiteineen Suomeen ja täällä kartoitettaisiin lastensuojelutarve normaaliin tapaan. Äidit puolestaan laitettaisiin rikostutkintaan. Tutkija Karin Creutz Helsingin yliopistosta on myös sitä mieltä, että äidit ja lapset olisi haettava leiriltä pois, koska se on myös turvallisuuskysymys. Mitä pidempään ihmisiä pidetään leirillä, sen suurempi riski siellä on radikalisoitua.

Kun pariskunta aloittaa rakastuneena yhteiselonsa, mitään esteitä suhteen onnistumiselle ei nähdä. Ei vaikka toinen tulisi itäsuomalaisesta duunarisuvusta ja toinen pohjanmaalaisesta porvarissuvusta. Erilaiset lähtökohdat eivät välttämättä tuokaan ongelmia suhteelle. Mutta pariskuntien sukutaustoilla ja yhteiskuntaluokilla on kuitenkin edelleen yllättävän iso merkitys. Näin sanovat ainakin historiantutkija Laura Kolbe sekä psykoterapeutti Katriina Järvinen uudessa kirjassaan Sopivia ja sopimattomia – lempi, luokka ja suomalainen parisuhde (Kirjapaja 2019). "Tulemme edelleen työväenluokasta tai paremmista piireistä, Hämeestä tai Karjalasta, Bulgariasta tai Beninistä. Olemme myös naisia, miehiä tai muunsukupuolisia, kuulumme tiettyyn ikäryhmään, olemme insinöörejä tai taiteilijoita - luokituksia on tarjolla loputtomasti. Ryhmien välille syntyy helposti eturistiriitoja. Ne voivat siirtyä valtakamppailuiksi myös parisuhteen sisälle. Hyvinä päivinä toisen suoraselkäinen pohjalaisuus voi olla ihastuttava piirre, huonoina päivinä lyömäase tätä vastaan." (ote kirjasta Sopivia ja sopimattomia) Kirjassaan Kolbe ja Järvinen kertovat paitsi omista kokemuksistaan ”lemmen ja luokan saloista” myös neljäntoista 1940−1990-luvulla syntyneen henkilön tai pariskunnan heimo-, kulttuuri- ja luokkaretkistä.

Synnymme rakastamaan kehoamme, mutta kasvaessamme tämä tyytyväisyys karisee nopeasti. Opimme ympäristön pienistä viesteistä, millainen ihannekehon pitäisi olla. Joidenkin tutkimusten mukaan jopa puolet alakouluikäisistä länsimaisista tytöistä kokee tyytymättömyyttä omaan kehoonsa – riippumatta painostaan. Aikuisista naisista harva pystyy luettelemaan kehonosia, joihin olisivat tyytyväisiä. Sen sijaan lista kohennusta kaipaavista asioista on useimmiten pitkä. Huono kehonkuva ei tarkoita vain kilojen kanssa kamppailemista. Se voi aiheuttaa masennusta, syömishäiriöitä, itsetunto-ongelmia. Se voi tarkoittaa myös, että alamme vältellä asioita, joista pidämme: esimerkiksi uimahalliin menemistä. Huono kehonkuva voi aiheuttaa kokonaisvaltaista pahoinvointia. Miten sitten kehonkuvaa voi parantaa? Miten päästä siihen tilaan, että voisi suhtautua omaan kehoonsa tyytyväisyydellä ja hyväksynnällä, vaikka ei muuttaisi kehossaan mitään? Kaikki kehoomme liittyvät tunteemme ovat päämme sisäisiä ajatuksia, eivät itse kehossamme. Ongelma on siis ajatuksissamme, ei kehossamme. Psykologi Katarina Meskanen HUS:n syömishäiriöyksiköstä ja lihavuustutkija Hannele Harjunen Jyväskylän yliopistosta keskustelevat kehonkuvaongelmista ja itsensä vapauttamisesta ulkoisista paineista. Meskaselta on ilmestynyt valokuvaaja Heidi Strengellin kanssa kehosuhdetta käsittelevä kirja "Rakas keho" ja Harjunen puolestaan valmistelee parhaillaan kirjaa suomalaisten kokemuksista siitä, miten heitä on syrjitty ylipainon takia. Toimittajana Sari Valto. Kuva: AOP/ Ismo Pekkarinen

Rehellisyys maan perii, sanotaan. Mutta onko todella näin? Saako rehellinen ihminen mitään palkkiota toiminnastaan? Entä saako valehtelija aina lopulta rangaistuksen? Ei läheskään aina, tämänhän me näemme jo maailmanpolitiikassa. Elämä on usein monimutkaista eikä aina edes ole selvää se, mikä on valetta, jos ei myöskään tiedetä totuutta. Jokainen meistä valehtelee joskus. Taito opitaan jo taaperoiässä. Joidenkin mielestä taito valehdella on jopa tärkeä sosiaalinen taito, muutoinhan me töksäyttelisimme totuudentorvina loukkauksia sinne tänne. Tärkeää on myös miettiä, minkä palveluksessa oma rehellisyys on. Jos käräytän työkaverin vilpistä, olen kyllä rehellinen, mutta onko motiivini vain oikeudenmukaisuuden saavuttaminen vai kenties rangaistuksen koituminen työkaverille? On myös punnittava, mitä rehellisyydestämme seuraa. Jos tiedämme läheisen ystävämme puolison pettävän tätä, kertoako asiasta vai eikö? Keskustelijoina psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen sekä eetikko Antti Kylläinen.

Suomen pitäisi olla hiilineutraali vuoteen 2035 mennessä. Näin linjataan uudessa hallitusohjelmassa. Hiilineutraalius edellyttää, että fossiilisten polttoaineiden käyttöä vähennetään ja toisaalta hiilinieluja kasvatetaan. Parhaillaan Suomessa on kuitenkin vireillä useampikin sellutehdashanke, jotka toteutuessaan tarvitsevat kosolti puuta. Miten metsien taloudellinen hyötykäyttö sopii yhteen hiilinielujen kasvattamistavoitteen kanssa? Mihin suuntaan tällä hetkellä suomalaista metsäpolitiikkaa pitäisi viedä? Keskustelijoina MetsäGroupin emoyhtiön Metsäliitto Osuuskunnan liiketoimintajohtaja Juha Mäntylä, metsänomistaja Mikko Tiirola sekä Suomen ympäristökeskuksen professori Jyri Seppälä. Toimittajana Sari Valto.

Miehille on jo useamman vuosikymmenen ajan opetettu, että tunteista pitää puhua. Vähitellen oppi on menossa perille ja äijäkulttuuri on murtumassa. Mutta vanhat asenteet, joiden mukaan tunnepuhe on naisten hommaa, ovat tiukassa. Mies saattaa yhä kokea, että omista tunteista puhuminen paljastaa hänestä liikaa heikkoutta. Näin sanoo psykologi ja pariterapeutti Tony Dunderfelt. Sami Minkkinen on esimerkki nuoremmasta polvesta, jolle omista tunteistaan puhuminen on jo hyväksytympää. Minkkinen on tunnettu Havaintoja parisuhteesta -blogistaan, jota seuraa lähemmäs 100 000 lukijaa. Se, että tunteista ja parisuhteesta kirjoittaa mies, oli varsinkin blogin alkutaipaleella kuutisen vuotta sitten suuri kummastelun aihe. Nyt blogia ei enää kummastella, mutta saamiensa palautteiden mukaan miehille ääneen omista tunteistaan puhuminen on yhä vaikeaa. Eräs mies kiitti Minkkistä siitä, että tämä sanoittaa teksteissään sen, mitä hän ei itse pysty. Toimittaja on Sari Valto.

Jos amerikkalainen kirjailija Mark Manson olisi töissä Starbucks-kahvilassa, hän kirjoittaisi kahvimukin kylkeen nimen sijaan jotain tällaista: "Jonakin päivänä kuolet, ja niin kuolee myös jokainen rakastamasi ihminen. Sanomisillasi ja tekemisilläsi on merkitystä lähinnä vain muutamille ihmisille ja ohikiitävän hetken ajan. Tämä on Epämiellyttävä totuus elämästä. Kaikilla ajatuksillasi ja teoillasi vain välttelet tätä tosiasiaa. Olemme avaruuspölyn merkityksettömiä hiukkasia… Merkityksemme on vain omaa keksintöämme – me emme ole mitään. Helvetin hyvää kahvihetkeä." Tämä on ote Mansonin uusimmasta kirjasta Kaikki menee päin helvettiä. Mansonin viesti merkityksettömyydestämme on päinvastainen sille, mitä meille on jo pitkään toitotettu. Meillehän on juuri opetettu, miten tärkeitä olemme, miten voimme elää merkityksellistä elämää oma ainutkertainen tärkeytemme muistaen. Mutta juuri tämä yksilöllisyyttä korostava kulttuuri on saanut meidät Mansonin mukaan hakemaan onnea ja toivoa vääristä asioista. Minulle kuuluu tämä! Minä haluan tuota! Minulla on oikeus tähän! Olemme oppineet tekemään vaihtokauppoja: kun ostan tämän henkisen valmennuksen, tulen onnellisemmaksi. Kun alan seurata tuota ruokavaliota, muutun onnellisemmaksi. Teemme asioita vain oman elämämme parantamiseksi. Meillä ei ole enää suurta päämäärää. Tai sitten pakenemme merkityksettömyyttämme hedonistisesti viihteeseen. Mitä sitten pitäisi tehdä? Mark Mansonin mukaan ihminen tarvitsee kyllä toivoa ja merkityksellisyyttä pysyäkseen järjissään, mutta näitä on haettava eri tavoin kuin tähän asti. Onni ja parempi elämä ei löydy ostamalla jotain, liittymällä ideologiseen järjestöön tai ripustautumalla uskontoon, vaan se voi löytyä luopumalla onnen tavoittelusta. On hyväksyttävä, että kipu ja kärsimys eivät poistu elämästä, vaan ne on kohdattava. Älä toivo itsellesi jotain lisää vaan mieti mistä voit luopua. Älä toivo koko ajan jotain parempaa vaan näe tämän hetken hyvyys. Manson kannattaa Immanuel Kantin ajatuksia siitä, että on elettävä ihmisyyden periaatteen mukaan: on oltava nöyrä, ei saa käyttää muita ihmisiä välineinä, on oltava rehellinen, on tehtävä itsestään parempi ihminen. Mitä mieltä filosofit Sara Heinämaa ja Markus Neuvonen ovat Mark Mansonin ajatuksista? Toimittaja on Sari Valto.

Timo Wright lajitteli jätteitä ja eli muutenkin ympäristötietoista elämää. Paitsi että hän lenteli työ- ja vapaa-ajan matkoille Eurooppaan siinä missä muutkin. Ja tajusi: mitä merkitystä on näperrellä biojätteiden kanssa, jos sitä kautta saadut päästövähennykset mitätöityvät moneen kertaan pelkästään yhdellä Euroopan-lennolla? Senni Koskenvesa puolestaan oli rakastanut reissaamista lukioikäisestä lähtien. Mitä kauemmas, sen parempi! Hän oli juuri suhahtanut lentäen Tansaniaan, kun testasi huvikseen netissä hiilijalanjälkensä. Ja kauhistui: lennot tekivätkin hänestä, joka oli kuvitellut elävänsä ympäristöystävällisesti, melkoisen saastuttajan. Hän päätti sillä hetkellä: lentäminen loppuu tähän reissuun. Timo Wright ja Senni Koskenvesa reissaavat nykyään edelleen. Mutta matkustustapa on muuttunut: nyt he matkustavat maata myöten. Ja sanovat kokevansa paljon enemmän.

Tiesitkö, että fregattilinnut voivat olla ilmassa kymmenenkin tuntia putkeen? Tai että tervapääskyt lepäävät öisin taivaalla ja pystyvät olemaan muuttomatkoillaan ja talvehtimisalueillaan kuukausitolkulla ilmassa? Miten ihmeessä ne pystyvät nukkumaan? Tai miten delfiinit ja hait nukkuvat? Entä millaista on karhun talviuni? Ruuhkavuosia elävä ja univajeesta kärsivä tutkijakolmikko Henna-Kaisa Wigren, Anna Sofia Urrila sekä Kirsi-Marja Zitting ovat tehneet lastenkirjan Silmät kiinni, Silmu!, jonka esille nostamat uniasiat kiinnostavat myös aikuisia. Ihmisten ja eläimien nukkuminen ja unen säätely ovat hämmästyttävän samanlaisia. Evoluutiossa unen määrä on kuitenkin muodostunut eri lajeille hyvinkin erilaiseksi. Kirahvi nukkuu vain pari tuntia vuorokaudessa, koala peräti 22 tuntia. Unitutkija Henna-Kaisa Wigren Helsingin yliopistosta kertoo eläimien nukkumisesta ja unitutkija Tarja Stenberg samasta yliopistosta kertoo, mitä eläinkokeilla on saatu selville myös ihmisten unesta.

Miksi aina on niin kiire? Miksi ei-tärkeät asiat elämässä vievät liikaa aikaa niiltä oikeasti tärkeiltä asioilta? Miksi on niin vaikeaa tiputtaa elämästään turhaa sälää? Olisiko aika tehdä elämänmuutos, jonka ytimessä on oppia käyttämään vuorokauden tunnit olennaisiin asioihin? Siis oppia tekemään oikeita päätöksiä. Teemme päivittäin huomaamattamme lukemattomia päätöksiä. Sanommeko turhalle kokoukselle kyllä vai ei, kuinka paljon käytämme aikaa sähköposteihin vastaamiseen, tartummeko työtehtäviin järkevässä järjestyksessä, katsommeko illalla telkkaria vai luemmeko kirjaa jne. Päätösten tekemiseen vaikuttavat monesti ulkoiset asiat: jos sanon ”ei” kokoukselle, pidetäänkö minua vaikeana ihmisenä tai jos vaikka rajaan kuormittavan ihmisen roolia elämässäni, hylätäänkö minut sosiaalisista piireistä?

Suomessa halutaan sekä panostaa biotalouteen että kasvattaa metsien hiilinielua. Voimmeko siis sekä hakata metsää talouden tarpeisiin että antaa metsän kasvaa, jotta ilmastonmuutos hidastuisi? Tällä hetkellä metsä kasvaa Suomessa kiivaampaa tahtia kuin koskaan, mutta miten on hiilinielujen laita? Millaisin keinoin hiilinieluja olisi mahdollista kasvattaa metsissä ja maaperässä? Suomi tavoittelee hiilineutraaliutta vuoteen 2035 mennessä. Mikä merkitys hiilinieluilla itse asiassa on tämän tavoitteen saavuttamisessa? Sari Valton vieraina ovat Luonnonvarakeskuksen tutkimusprofessori Raisa Mäkipää sekä yliopistotutkija Tuomo Kalliokoski Helsingin yliopiston Kestävyystieteen instituutista.

Miksi ostaa kalliita goji-marjoja tai macajauhetta, kun Suomen luonto tarjoaa ilmaiseksi yllin kyllin superruokaa? Syötäviä villivihanneksia löytyy pihapiireistä ja lähipuistosta, joten kauas ei tarvitse mennä. Metlan raportin mukaan villiyrttien keräämisharrastus on lisääntynyt. Kerääjiä on selvityksen mukaan jo ainakin 40 prosenttia väestöstä. Monia kiinnostaa villikasvien vaikutus hyvinvointiin. Sisältäväthän ne viljeltyjä kasveja enemmän vitamiineja, antioksidantteja ja kivennäisaineita. Aina tällaista intoa kerätä kasveja ruuaksi ei ole ollut. Kaupungistuminen vieraannutti ihmisiä luonnosta. Hortoilukursseja vetävä tietokirjailija, matkailun kehittäjä ja opettaja Jouko Kivimetsä kertoo, että vielä parikymmentä vuotta sitten ihmiset tuhahtelivat, etteivät aio mitään rikkaruohoja syödä. Ja jos mennään pula-aikaan, niin Suomessa ihmisillä oli silloin nälkä, mutta he eivät osanneet hyödyntää ympärillään olevaa luontoa. Nyt taas hortoilusta on tullut todella trendikästä, mutta luonnon antimien arvostus ja tietämys eri kasvien hyötykäytöstä saisi Jouko Kivimetsän mukaan kyllä edelleen nykyisestä kasvaa. Kasvitieteilijä Sinikka Piippo on kirjoittanut kasveista monia oppaita, myös villivihanneksista. Hän sanoo, että arvostus villikasveja kohtaan nousee sitä mukaa, kun maailmalta tulee alati uutta tutkimustietoa, joka vahvistaa villikasvien terveellisyyden. Kuva: Unsplash

Pelkkä hengissä selviäminen ei riitä, vaan synnyttäjällä on oikeus vaatia enemmän. On oikeus vaatia, ettei naisen itsemääräämisoikeutta jyrätä eli ettei toimenpiteitä tehdä luvatta tai niihin painosteta. On myös oikeus vaatia, ettei kätilö tiuski tai ole kovakourainen tai ettei synnyttäjä joudu vähättelyn kohteeksi. Näin vaatii joukko synnytyskulttuurin kehittämisestä kiinnostuneita naisia, jotka ovat liittyneet yhteen somessa käynnistetyssä #MinäMyösSynnyttäjänä -kampanjassa. Kampanjan yhteydessä on puhuttu jopa väkivallasta, mikä on saanut osan kätilöistä varautuneeksi ja turhautuneeksikin. On myös ihmelty, miksi kampanjan nimessä halutaan viitata #metoo -kampanjaan, jossa kuitenkin kyse oli seksuaalisesta häirinnästä. Synnytyksistä keskustelevat Annamaria Mitchell, joka on kampanjan toinen koordinaattori ja kolme hyvin erilaista synnytystä kokenut äiti, sekä 25 vuotta kätilönä toiminut Raakel Shapcott.

- Itsensä nimittely laudaksi, hintiksi, vammaiseksi tai bitchiksi on nykyään useimmissa tilanteissa sosiaalisesti hyväksyttävää. Silti muutama häpeäsana jää jäljelle. Haluan ottaa niistä takaisin käyttöön sen, joka parhaiten sopii viisikymmentäkaksivuotiaalle, lapsettomalle, vasten tahtoaan yksinäiselle ihmiselle, joka ei ole koskaan tuntenut olevansa kotonaan niissä yksineläjien kertomuksissa, joita kulttuurimme tarjoaa. Haluan ottaa takaisin käyttöön sanan vanhapiika. Näin kirjoittaa ruotsalainen kirjailija ja kulttuuritoimittaja Malin Lindroth, jonka kirja Vanhapiika - tahattomasti yksinäisen tarina on noussut Ruotsissa puheenaiheeksi ja myyntihitiksi. Lindroth haluaisi, että vanhapiika-sanan negatiivinen kaiku poistuisi ja että sanasta tulisi kunniakas nimitys ihmiselle, jonka elämä yksin on ollut aivan yhtä arvokasta ja omakohtaisesti koettua kuin parisuhteessa elävienkin. Lindroth kokee, että kulttuurimme on voimakkaan parisuhdekeskeinen ja että ympäristön on siksi vaikeaa sovittaa yksin elävää naista millekään paikalle. Paikka on sitten lopulta yleensä ollut se alimmainen askelma statushierarkiassa ja juuri sen asian Lindroth haluaa korjata. Mitä Lindrothin kirjasta ajattelevat kirjailija Kaisa Haatanen, joka omissa kirjoissaan ja kolumneissaan on kertonut yksin elävän viisikymppisen naisen elämästä, sekä kirjailija Sisko Savonlahti, joka esikoisteoksessaan toi esille kolmikymppisen ilman parisuhdetta ja vakinaista työtä elävän kaupunkilaisnaisen pohdinnat elämänsä suunnasta?

Maailman 85 rikkainta ihmistä omistaa yhtä paljon kuin maailman köyhin puolisko, peräti 3,5 miljardia ihmistä yhteensä. Suomessa duunari saa käteensä alle 2000 euroa kuussa samaan aikaan kun toimitusjohtaja nostaa miljoonaoptioita. Rikkaassa maassa asuvalla on varaa ostaa ruokaa niin paljon, että voi heittää sitä kilokaupalla roskiin ja samaan aikaan toisella puolella maapalloa lapset kuolevat nälkään äitiensä syliin. Onko tämä annettu asioiden tila vai voisiko tälle tehdä jotain? Ja vielä esimerkki: tuhannet tieteilijät ovat tulleet siihen samaan tulokseen, että ilmastonmuutos etenee vääjäämättä ja että sen saisi hidastumaan määrätietoisilla poliittisilla päätöksillä. Tehdäänkö näitä päätöksiä ripeästi ja määrätietoisesti? Maailma on kaikkea muuta kuin oikeudenmukainen paikka. Mutta miksi ihmiset sopeutuvat vääryyksiin niin ihmeteltävän hyvin? Miksi he tyytyvät valtaisista palkkaeroista vain toteamaan, että maailma nyt vain on epäreilu paikka? Miksi ilmastonmuutostalkoissa on mukana vain pieni porukka, eivät kansat yhdessä? Miksi kansalaiset eivät ala vaatia muutoksia politiikkaan? Jotkut toki vaativatkin, mutta missä on iso, globaali liike, joka saisi kaikki mukaan vaatimaan todellisia muutoksia? Tästä keskustelevat nyt professori Arto O. Salonen sekä Sitran ilmastoratkaisujen asiantuntija Tuuli Hietaniemi.

Kalle Lähde joi 30 vuotta. Liikaa. Hän saattoi mennä töihinkin kahden promillen humalassa ja jatkaa juomista töissä. Illat hän istui baarissa ja lopulta joi yksin kotona. Lopulta tilanne luisui siihen, että Kalle itsekin tajusi, että oli vain kaksi vaihtoehtoa: jatkaa juomista, kunnes viina tappaisi hänet tai lähteä hoitoon. Nyt Kalle Lähde on raitis, hän on kirjoittanut alkoholismista kaksi romaania ja toimii päihdeterapeuttina samassa hoitopaikassa, mistä itsekin sai avun. Suomessa on arviolta yli puoli miljoonaa ihmistä, joka juo säännöllisesti yli kohtuullisena pidetyn rajan alkoholia. Varsinaisia alkoholiriippuvaisia on kahdeksan prosenttia miehistä ja kaksi prosenttia naisista. Työikäisten ryhmässä alkoholi on yleisin kuolinsyy. Alkoholihaittojen vähentämisen esteenä on isoja asioita. Oys:n päihdepsykiatri Pekka Laine tietää, että alkoholismiin liittyy syyllisyyttä ja häpeää, minkä takia vain osa hoitoa tarvitsevista ylipäätään lähtee hoitoa hakemaan. Toinen ongelma on se, että hoitoon hakeutuva ei välttämättä kohtaa asiantuntevaa hoitajaa. Suomessa on Laineen mukaan huutava pula päihdepsykiatreista. Ja kolmas ongelma on, että päihdehoitoon on yhä vaikeampi päästä, kun kunnat ovat säästäneet laitospaikoissa ja vähentäneet maksusitoumusten kirjoittamista. Mutta millainen on raitistusmisprosessi, jos nämä esteet saadaan ylitettyä? Pitääkö alkoholiongelmaisen saavuttaa täysraittius voidakseen sanoa onnistuneensa vai riittääkö juomisen vähentäminen?

Matti Klinge kirjoitti vuonna 1954 ylioppilaaksi ja aloitti samana vuonna Helsingin yliopistossa historiaopinnot. Piia Pohjalainen puolestaan aloitti 59 vuotta myöhemmin eli vuonna 2013 samassa yliopistossa valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijana. Onpa hän joskus istunut Klingen luennollakin. Nyt kaksi eri sukupolven edustajaa kohtaavat. Löytyykö yhteisiä ajatuksia ja kokemuksia akateemisesta maailmasta? Mikä on opiskelijaelämässä muuttunut vuosikymmenien mittaan? Mitä he ajattelevat yliopiston merkityksestä ja suomalaisen sivistyksen tasosta? Entä miten 2000-luvun opiskelija viettää vappua verrattuna -50-luvun opiskelijaan?

Ruuantuotannon osuus on neljännes ihmisen aiheuttamista ilmastopäästöistä. Suurin osa päästöistä liittyy maidon- ja lihantuotantoon. Eläinperäisen ruuan syöminen hukkaa valtavasti maapallon resursseja. Kasviperäisessa ruuantuotannossa yksi hehtaari riittää ruokkimaan noin neljä kertaa enemmän ihmisiä kuin eläinperäisessä tuotannossa. Näin sanoo WWF:n ruoka-asiantuntija Annukka Valkeapää. Hänen mukaansa suomalaisten olisi vähennettävä lihansyöntiä nykyisestä vuosittaisesta 81 kilosta 30 kiloon. Valkeapää muistuttaa, että suomalaisen tekemällä ruokavalinnalla on vaikutuksia maamme rajojen ulkopuolella. Kotimainen broileri on saatettu syöttää soijalla, jonka viljelemiseksi on Brasiliassa kaadettu trooppisia metsiä. MTK:n asiantuntija Jukka Rantala ei näe tilannetta huolestuttavana. Hänen mielestään lihansyöntimme on nykyisellään kestävällä tasolla. Suomessa naudanlihaa syntyy useimmiten maitotilan sivutuotteena ja lisäksi naudat käyttävät hyväkseen nurmia, joissa ei voisi kasvattaa ihmiselle kelpaavaa kasvilajia ja jotka myös sitovat hiiltä. Sikatuotannossa taas toimii kiertotalous: sioille syötetään muussa teollisuudessa syntyneitä sivutuotteita kuten mäskiä ja meijerihuuhteita. Broileritiloilla broilereille annetaan pääosin kotimaista viljapohjaista ravintoa. Mutta voitaisiinko meillä lihantuotantoa muuttaa vielä ekologisemmaksi? Entä onko kasvisruokavaliokaan ekologisesti tarkasteltuna ongelmatonta? Kuva: Unsplash

Tiesitkö, että fregattilinnut voivat olla ilmassa kymmenenkin tuntia putkeen? Tai että tervapääskyt lepäävät öisin taivaalla ja pystyvät olemaan muuttomatkoillaan ja talvehtimisalueillaan kuukausitolkulla ilmassa? Miten ihmeessä ne pystyvät nukkumaan? Tai miten delfiinit ja hait nukkuvat? Entä millaista on karhun talviuni? Ruuhkavuosia elävä ja univajeesta kärsivä tutkijakolmikko Henna-Kaisa Wigren, Anna Sofia Urrila sekä Kirsi-Marja Zitting ovat tehneet lastenkirjan Silmät kiinni, Silmu!, jonka esille nostamat uniasiat kiinnostavat myös aikuisia. Ihmisten ja eläimien nukkuminen ja unen säätely ovat hämmästyttävän samanlaisia. Evoluutiossa unen määrä on kuitenkin muodostunut eri lajeille hyvinkin erilaiseksi. Kirahvi nukkuu vain pari tuntia vuorokaudessa, koala peräti 22 tuntia. Unitutkija Henna-Kaisa Wigren Helsingin yliopistosta kertoo eläimien nukkumisesta ja unitutkija Tarja Stenberg samasta yliopistosta kertoo, mitä eläinkokeilla on saatu selville myös ihmisten unesta. Kuva: Unsplash

Mielenterveyskuntoutujista kaikkein näkymättömimpiä ovat he, jotka eivät pärjää yksin kotona, vaan ovat asumispalveluiden piirissä. Asumispalveluista 70 prosenttia ostetaan yksityisiltä tuottajita, jotka pyrkivät minimoimaan kuluja henkilöstöresursseista säästämällä ihan samalla tavalla kuin mitä vanhustenhoidossa on tapahtunut. Pitääkö kukaan tämän hoivabisneksen keskellä mielenterveyskuntoutujien puolta? Vieraina tutkija Markku Salo ja kehitysjohtaja Kristian Wahlbeck Suomen Mielenterveysseurasta.

Miksi aina on niin kiire? Miksi ei-tärkeät asiat elämässä vievät liikaa aikaa niiltä oikeasti tärkeiltä asioilta? Miksi on niin vaikeaa tiputtaa elämästään turhaa sälää? Olisiko aika tehdä elämänmuutos, jonka ytimessä on oppia käyttämään vuorokauden tunnit olennaisiin asioihin? Siis oppia tekemään oikeita päätöksiä. Teemme päivittäin huomaamattamme lukemattomia päätöksiä. Sanommeko turhalle kokoukselle kyllä vai ei, kuinka paljon käytämme aikaa sähköposteihin vastaamiseen, tartummeko työtehtäviin järkevässä järjestyksessä, katsommeko illalla telkkaria vai luemmeko kirjaa jne. Päätösten tekemiseen vaikuttavat monesti ulkoiset asiat: jos sanon ”ei” kokoukselle, pidetäänkö minua vaikeana ihmisenä tai jos vaikka rajaan kuormittavan ihmisen roolia elämässäni, hylätäänkö minut sosiaalisista piireistä? Priorisoinnin taidosta ja ei:n sanomisen vaikeudesta keskustelevat nyt Sari Valton kanssa tietokirjailija ja yrittäjä Saku Tuominen sekä työ- ja organisaatiopsykologi Liisa Uusitalo-Arola.

Minna Canth oli kirjailija, joka halusi teoksillaan vaikuttaa yhteiskunnan epäkohtiin. Hän muun muassa toi esiin köyhyyden rakenteellisuuden ja ihmistä kapeuttavan vaikutuksen. Mutta missä ovat nykyajan minnacanthit? Yhteiskuntamme on yhä täynnä epäkohtia, mutta kirjoitetaanko niistä kirjoja? Vaikuttaako asiaan se, että kirjailijat ovat nykyään hyväosaista väkeä, jolla ei ole omakohtaista kokemusta esimerkiksi juuri periytyvästä köyhyydestä? Nykykirjallisuutta tuntuvat leimaavan yksilötasoiset kasvukertomukset, identiteetin etsintä ja ihmissuhdekiemurat. Kirjailijat näkyvät julkisuudessa enemmän viihdeohjelmien panelisteina kuin yhteiskunnallisina keskustelijoina. Kirjallisuushistorioitsija Minna Maijala arvostaa Canthin terävyyttä ja ärhäkkyyttä ja toivoisi näkevänsä myös nykykirjailijoissa vastaavaa halua puuttua yhteiskunnan epäkohtiin. Toisaalta hän miettii, että kirjailijoiden asema on ehkä ylipäätään muuttunut niin, ettei pelkästään kirjoja kirjoittamalla voi vaikuttaa asioihin. Mukana keskustelussa ovat kirjailijat Anja Snellman ja Sirpa Kähkönen, jotka molemmat ovat kirjoissaan ottaneet esille vaiettuja asioita. Kokevatko he vaikuttaneensa asioihin? Onko toisaalta heidän mielestään kirjailijan tehtävä ylipäätään olla yhteiskunnallinen ravistelija?

Hyvin suuri joukko suomalaisia elää lapsetonta arkea. 45-vuotiaista naisista joka viides ja miehistä yli 28 prosenttia on lapsettomia. Kaikki heistä eivät ole vapaaehtoisesti lapsettomia, mutta heidänkin määränsä on iso. Väestöliiton vuonna 2018 tekemän kyselyn mukaan 12 -15 prosenttia 20 - 40 -vuotiaista suomalaisista pitää lapsettomuutta ihanteenaan, kun vielä vuonna 2015 näin ajatteli 1,5 - 4 prosenttia lisääntymisikäisistä suomalaisista. On vaikea sanoa, onko nousu pysyvä ilmiö. Syntyvyys on kuitenkin kiistatta ollut laskussa jo vuosia. Toimittaja Anna-Sofia Nieminen ja käsikirjoittaja, sosiaalisen median asiantuntija Niku Hooli ovat pariskunta, joka on päättänyt olla hankkimatta lapsia. He kertovat oman ja monen muun pariskunnan ratkaisujen taustat kirjassaan Aikuisten perhe. Sari Valton ohjelmassa on mukana myös tutkija Anneli Miettinen Kelasta.

Yhä vähemmän kuukkeleita, pohjansirkkuja ja hömötiaisia Etelä-Suomessa? Entä sitten? Riittäähän noita lajeja. Tai mitä väliä on muutamalla kadonneella hyönteislajilla, kun jäljelle jää kuitenkin tuhansia lajeja? Eivätkö muutokset ole osa luonnon normaalia toimintaa? Mahtavatko tutkijat ja luonnonsuojelijat liioitella puhuessaan luonnon monimuotoisuuden jatkuvasta hupenemisesta? Eikö esimerkiksi Suomi ole metsää täynnä ja metsä puolestaan kuhise elämää? Tutkija toimittaja Juha Kauppinen vastaa näihin kysymyksiin perusteellisesti uudessa monimuotoisuutta käsittelevässä kirjassaan. Hänen mielestään monimuotoisuuden hupenemisen todellista merkitystä saatetaan vähätellä, jos ilmiön monimutkaisuutta ei tunneta. Hän havainnollistaa, miten esimerkiksi kuukkelin häviäminen metsästä aiheuttaa ketjureaktion koko ekosysteemissä ja viime kädessä metsäekosysteemi menettää puskurointikykyään, kykyään sopeutua ympäristössä tapahtuviin muutoksiin kuten ilmaston lämpenemiseen. Hän myös muistuttaa, että ihminen on olemassa vain osana ekosysteemiä ja että luonnon köyhtyminen vaikuttaa ihmiseen merkittävällä tavalla. Olemmehan riippuvaisia luonnosta kaiken sen suhteen, mitä tarvitsemme elääksemme. Luonnon monimuotoisuutta pitäisi siis varjella, mutta toisaalta luontoa kuten metsää Suomessa tarvitaan taloudellisessa mielessä. Metsäekologian dosentti Timo Kuuluvainen Helsingin yliopiston metsätieteiden laitokselta uskoo, että metsien taloudellinen käyttö ja monimuotoisuuden varjeleminen eivät ole toistensa pois sulkevia asioita. Hänen mielestään metsän jatkuva kasvatus on paras metsänhoitometodi.

Katkonaiset yöunet takana, taapero kiireellä päiväkotiin, puuroa rinnuksilta pyyhkien aamupalaveriin. Töissä ajatukset harhailevat lapsessa, kotiin päästyä on vaikeaa keskittyä lapseen, kun työt ovat jääneet kesken. Tätä on monen naisen elämä. Mutta se on myös tyytyväisyyttä siihen, että arjen kaaokseen onnistuu löytämään luovia ratkaisuja ja että työelämän kautta elämään saa sellaista intoa ja uuden oppimista, mitä ei kotiäitinä voisi saada. Viestinnän asiantuntija Anni Erkko huomasi lapsen saatuaan, että hänen ympärillään on paljon menestyneitä naisia, jotka keskittyvät vaativaan uraansa ja silti heillä on kotona pieniä lapsia. Miten he oikein sen tekevät? Hän päätyi haastattelemaan yhdeksää uraäitiä ja kirjoittamaan kirjan Uraäidin selviytymisopas. Maija Itkonen on yksi kirjassa tarinansa kertovista naisista. Hän on yrittäjä ja neljän lapsen äiti. Itkonen on oppinut alusta asti sukkuloimaan sujuvasti työn ja perheen välillä. Ensimmäinen lapsi oli vasta kolmen viikon ikäinen, kun Itkonen meni jo töihin. Kun yleensä lapsiperhearkea kuvataan vaikeaksi ja väsyttäväksi, niin Itkonen sanoo lasten olevan ihania ja antavan hänelle upeaa voimaa.

Jos työpaikalla alaiset luottavat esimieheensä ja toisiinsa, siitä seuraa paljon myönteistä: intoa, uskallusta, innovointia, työn imua. Tällaisessa työpaikassa myös esimerkiksi organisaatiomuutokset sujuvat paremmin kuin epäluottamuksen ilmapiirissä. Johtajilla on oman vuorovaikutuksensa kautta luottamuksen synnyttämisessä tärkeä rooli. Mutta entä jos johtajaksi valikoituu henkilö, jolla ei ole johtamistaitoja? Ja mitä kertoo ilmapiiristä tuoreet hoiva-alan esimerkit, joissa työntekijät eivät ole uskaltaneet tuoda epäkohtia ajoissa ilmi? Johtamisen professori Taina Savolainen Itä-Suomen yliopistosta vetää tutkimusryhmää, joka tutkii luottamussuhteita työpaikoilla. Tutkija Janne Kaltiainen Työterveyslaitokselta on väitöskirjassaan tutkinut työntekijöiden kokemuksia organisaatiomuutoksen keskellä ja luottamuksen merkitystä siinä prosessissa.

Hyvinvointivaltio passivoi ihmisiä ja lisää ihmisten piittaamattomuutta. Se on tehnyt toisten kustannuksella elämisestä yhteiskuntamoraalisen kansantaudin. Tätä mieltä on kulttuurin tutkija, sosiologian dosentti Jari Ehrnrooth. Hänen mukaansa systeemiä pitäisi tiukentaa, eikä vastikkeettomia tukia pitäisi jakaa työkykyisille. Kansanedustaja, sosiologi Anna Kontula ei allekirjoita väitettä hyvinvointivaltion passivoivasta vaikutuksesta, vaan sanoo, että tämä usein kuultu väite on osoitettu tutkimuksissa vääräksi ajat sitten. Sen sijaan hän sanoo, että sosiaaliturvasta on muotoutunut liian monimutkainen järjestelmä, johon liittyy niin paljon vastikkeellisuutta ja kontrolli- ja kuribyrokratiaa, ettei ihmisten kannata ottaa sirpaletöitä vastaan. Jos nimittäin normista poikkeaa, joutuu elämään epätietoisuudessa siitä, milloin rahaa saa seuraavan kerran ja tämä byrokratian aiheuttama tilanne on se, joka Kontulan mukaan tuottaa passivoitumisriskin. Siksi hänen mukaansa sosiaaliturvajärjestelmää pitäisi yksinkertaistaa. Nykyisen hyvinvointivaltion pohja luotiin 1960-luvulla aivan erilaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa. Pitäisikö silloin luotua aatetta päivittää vastaamaan nykypäivän todellisuutta? Onko hyvinvointivaltio oikeastaan onnistunut tavoitteissaan: sen piti edistää työllistymistä ja vähentää köyhyyttä?

Neljäkymmentä prosenttia Suomen terveyskeskuksista kärsii lääkäripulasta. Eniten lääkäreistä on pulaa Etelä-Karjalassa, Etelä-Pohjanmaalla, Etelä-Savossa, Kainuussa ja Keski-Suomessa. Miten tätä asiaa voisi parantaa? Ei ainakaan lisäämällä lääkärien koulutusmääriä, sanoo Lääkäriliiton varatoiminnanjohtaja Hannu Halila. Hänen mukaansa nykyinen ja varsinkin tuleva lääkärimäärä pitää saada tehokkaampaan käyttöön ja terveyskeskustyöstä tehtävä lääkäreille houkuttelevampi. Mutta miten tämä tehdään, siinä onkin kysymys. HUS:n eläkkeelle jäänyt toimitusjohtaja ja yleislääketieteen erikoislääkäri Aki Lindén näkee, että terveyskeskusjärjestelmämme toimii suurimmalta osalta hyvin, ainoastaan hoitoon pääsyn pitäisi olla nopeampaa. Hänen mielestään terveyskeskuksiin pitäisikin palkata tuhat lääkäriä lisää. -Tuhat lääkäriä terveyskeskuksiin lisää eikä soteuudistusta tarvita, sanoo Lindén. Mutta miten lääkärit saataisiin menemään juuri niihin terveyskeskuksiin, joissa heistä on pulaa?

Ulkomaalaistaustaisten ihmisten määrä Suomessa on noussut tasaisesti pari viimeistä vuosikymmentä. Tällä hetkellä n 6,5 prosenttia väestöstämme on ulkomaalaistaustaisia. Maahanmuuttojärjestelmämme joutui kovalle koetukselle vuonna 2015, kun maahan saapui lyhyessä aikataulussa yli 30 000 turvapaikanhakijaa. Pitäisikö maahanmuuttopolitiikan suuntaa nyt muuttaa? Sari Valton vieraina ovat Vasemmistoliiton kansanedustaja Silvia Modig ja Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho.

Korvavaloa, hopeavettä, mustaa salvaa, ph-hoitoja, homeopaattisia tippoja. Ihmiset ovat valmiita tarttumaan kaikenlaisiin keinoihin hallitakseen oireiluaan. Terveyttä edistämään nappaillaan maailmanlaajuisesti satojen miljardien edestä ravintolisiä, vaikka monen tuotteen, esimerkiksi antioksidanttilisien, kohdalla lääkärit ovat toistuvasti kertoneet, ettei niillä ole mitään vaikutusta. Rokotekriittisten määrä on kasvussa, eikä mikään määrä tutkimustuloksia riitä vakuuttamaan kaikkia vanhempia, jotka lukevat huolestuneina keskustelupalstoilla tarinoita rokotteesta sairastuneesta lapsesta. Nykyisessä yhteiskunnassamme luottamus ylipäätään asiantuntijoihin on horjumassa. Asioista halutaan ottaa selvää itse. -Lääkärin vastaanotolle tullaan neuvottelemaan, ei enää hakemaan auktoriteetilta ehdotonta tietoa, kuvaa ilmapiiriä tutkija Pia Vuolanto Tampereen yliopistosta. Vuolanto johtaa kolmivuotista tutkimushanketta, jossa pyritään avaamaan lääketiedekriittisyyttä ja tutkimaan, millaista ajallista jatkumoa sillä yhteiskunnassamme on. Professori Juhani Knuuti on huolissaan huuhaatiedon sitkeästä leviämisestä. Hänen mielestään tieteilijöiden pitäisi voimakkaammiin tulla esille ja korjata julkisuudessa esiintyviiä vääriä terveysväittämiä. Tätä faktantarkistustyötä hän tekee itse omassa blogissaan. -Lääkäreitä toimii kyllä huuhaan puolella, mutta tutkitun tiedon jakamisessa he ovat passiivisempia, Knuuti napauttaa.

Selkä julmetun kipeä, mutta magneettikuvauksessa selästä ei löydetä mitään vikaa? Tai polveen on tehty tekonivel, mutta polvi juimii edelleen, vaikka kivun syy on poistettu? Lääkärit alkavat vihjailla, että kipu on kuviteltua? Tällaisessa tai vastaavassa tilanteessa kärvistelee miljoona suomalaista. Kysymys on kroonistuneesta kivusta. Se ei ole kuviteltua, vaan totta, mikä voidaan myös aivokuvantein todistaa. Kipu on kroonista, jos se on kestänyt 2–6 kuukautta tai pitempään kuin mitä kudosten normaali paraneminen edellyttäisi. Kipu koetaan aivoissa ja aivoja ”uudelleenkouluttamalla” voi kipua hallita paremmin, joskaan ei poistaa kokonaan. Lääkäri Helena Mirandan ja fysioterapeutti, terveystieteiden tohtori Tapio Ojalan mukaan meillä on vääriä uskomuksia kivusta. ”En voi enää harrastaa liikuntaa, koska selkäni on kipeä” tai ”selässäni on jotain vaarallisesti pielessä, koska siihen sattuu”. Mirandan ja Ojalan mukaan ihminen voi tehdä paljonkin oman elämänlaatunsa kohentamiseksi kivusta huolimatta. Ensimmäinen asia on sen hyväksyminen, että ei enää voi saada takaisin vanhaa kivutonta elämäänsä. Seuraavaksi pitää sopeutua siihen, että kipu tulee olemaan aina läsnä arjessa. Ja lopuksi on nähtävä, että kivusta huolimatta elämä voi olla hyvää. Tapio Ojalan elämässä selkäkivut ovat olleet vuosikymmeniä läsnä, Helena Mirandalla on kipuja joka päivä: migreeniä, lonkka-ja polvikipuja, nivelrikkoa ja hammassärkyä. He siis tietävät, mistä puhuvat ja vakuuttavat, että kipua pystyy hallitsemaan muullakin tavalla kuin vahvoilla särkylääkkeillä. Kuva: Unsplash

Suomalaiset rakastavat joululauluja. Tästä yhtenä esimerkkinä on Kauneimmat joululaulut -tilaisuuksien suosio: ne ovat tänäkin jouluna täyttäneet Suomen kirkot jo 46:nnen kerran. Joululauluja meillä on melkein kolmetuhatta, mutta vain muutamaa kymmentä niistä pyöritetään valikoimassa. Klassikoiden joukkoon on tässä sarjassa vaikea päästä. Sari Valton vieraina ovat Sibelius-Akatemian kirkkomusiikin professorina toiminut Reijo Pajamo ja kirjailija Liisa Enwald. He ovat molemmat tutkineet joululaulujen taustoja, tekijöitä ja kertomuksia.

Sotaa käydään määritelmästä riippuen nykyään noin kymmenessä maassa. Aseellisten konfliktien määrä on sitten kylmän sodan laskenut, mutta siviiliuhreja kuolee konflikteissa enemmän kuin ennen. Aseet soivat nykyään valtioiden sisäisissä valtataisteluissa eivätkä niinkään valtioiden välillä. Ongelmat näissä sisäisissä konflikteissa ovat monimutkaisia ja ulkopuolisten vaikea niitä ymmärtää saati ratkoa. Mikä on rauhanliikkeen voima nykyään? Maailma on muuttunut sitten kansainvälisen rauhanliikkeen syntymisen. Kun -60-luvulla kansa marssi kaikkialla länsimaissa Vietnamin sotaa vastaan, miksi se ei marssi nyt samassa mittakaavassa Syyrian sotaa vastaan? Mitkä ovat rauhanliikkeen nykyiset keinovalikoimat? Millainen merkitys sen työllä on? Loviisan Rauhanfoorumin pääsihteeri Leena Viikari uskoo ruohonjuuritason työhön. Hänen mukaansa kaikki lähtee lasten kasvatuksesta. Lasten on opittava tunnetaitoja kuten empatiaa ja toisten kunnioitusta. - Kun Loviisan Rauhanfoorumi elokuussa järjesti Hiroshima-kulkueen, sillä oli neljäsataa ihmistä yleisönään. Varmasti paljon sellaisia, jotka eivät rauhantyössä ole itse mukana. Varmasti mukana oli myös lapsia, jotka kysyvät vanhemmiltaan, mitä Hiroshima ja sota tarkoittavat. Tämä on tärkeää vaikuttamistyötä, sanoo Leena Viikari. Virkatyönään Viikari on Siviilipalvelukeskuksen koulutusasiantuntija. Hän toivoisi keskustelua siitä, tarvitseeko Suomen laittaa armeijaan niin paljon rahaa vuosittain. ”Miksi ihmiset eivät kyseenalaista sitä, mihin verorahojamme käytetään tai miksi Suomesta viedään sotavarusteita Lähi-itään?” Opettaja, sosiologi Timo Virtala on pitkään ollut mukana monessa eri rauhanjärjestössä. Hän valmistelee kirjaa nimeltä Kertomuksia rohkeudesta, missä esittelee väkivallattomuuden voimaa. - Kysymys on väkivallan vähentämisestä. Kun väkivallan tavoite on murskata toinen osapuoli, väkivallaton ratkaisu on saada toinen neuvottelun kautta ymmärtämään, että meillä voi olla yhteisiä etuja ja että voimmekin toimia yhdessä, Virtala sanoo. Virtala uskoo, että yksittäisillä ihmisillä on mahdollisuus vaikuttaa asioihin pitämällä kiinni omasta aatteestaan. ”Näin tekivät Mandela ja Gandhi esimerkiksi. Ja näin teki Arndt Pekurinen jatkosodan aikoina." Miten Viikari ja Virtala näkevät rauhanliikkeen tulevaisuuden? Entä miksi Suomessa toimii monta pienenpientä rauhanjärjestöä eikä yhtä isoa?

Jos nukkumisen tarkoitus on antaa paitsi kehollemme myös aivoillemme lepoa, niin miksi aivot eivät sitten lepää, vaan raksuttavat yö toisensa perään tuottaen päähämme mitä mielikuvituksellisempia unia? Miksi oikeastaan näemme unia? Onko unilla viestejä, joiden avulla voimme ratkaista ongelmia, oppia itsestämme, kuulla sisäistä tahtoamme? Vai onko tällainen unien psykologisointi huuhaata ja kyse on vain aivojen normaalista tavasta olla jatkuvassa toiminnassa? Mitä unia tutkimalla voidaan saada selville ihmisen tietoisuuden toiminnasta? Tutkija Katja Valli Turun yliopistosta ja tutkimusprofessori Timo Partonen THL:stä Sari Valton haastateltavina. Kuva: Unsplash/Niilo Isotalo

Vaikka kaikkea yritettäisiin ja miten paljon tahansa ihmistä autettaisiin, niin aina ei itsemurhaa voida estää. Tätä mieltä on eläkkeellä oleva lääkäri Ulla-Kaija Lammi, jonka mies teki 17 vuotta sitten itsemurhan. Ulla-Kaijan miehellä oli diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka oli suistanut miehen vuosia kestävään rajuun ja väsyttävään vuoristorataan. Masennuskausina tämä vain makasi sohvalla, maniavaiheessa taas touhukkuus ei aina pysynyt sopivuuden rajoissa. Lääkkeistä oli jonkin verran apua, mutta niiden sivuvaikutukset olivat mittavia. "Lopulta Kalevi ei vain enää jaksanut. Hän ei enää ollut entisensä ja hän tiesi, ettei hän enää pysty elämään siten kuin olisi halunnut." Ulla-Kaija toivookin, että itsemurhan tehnyttä voitaisiin myös ymmärtää. Tämä auttaisi omaisia surun keskellä. Ettei juoruiltaisi eikä syyllistettäisi, vaan ymmärrettäisiin, että ihmisellä on oikeus päättää elämästään. Annettaisiin anteeksi. "Totta kai on eri asia, jos ihminen tekee itsemurhan äkkipikaistuksissaan vaikkapa taloudellisen ahdingon tai rakkaussurun takia. Silloin teot pitäisi pystyä estämään. Mutta sitten on ihmisiä, jotka sairastavat vakavasti eikä heillä ole mitään toivoa paremmasta huomisesta." Psykiatri Matti O Huttunen on samaa mieltä siitä, että ihmisellä pitää olla oikeus päättää omasta elämästään. "Tietenkin voi sanoa, että itsemurha on pysyvä ratkaisu ohimenevään ongelmaan. 95% ongelmista menee ajan mittaan ohi. Mutta kun vastaanotollani ihminen puhuu toiveestaan kuolla, niin en vakuuttele hänelle, että kyllä kaikki muuttuu paremmaksi, odota vain. Koska en voi sellaista luvata." Suomessa tehdään noin 800 itsemurhaa vuodessa. Useampi kuin kolme nejästä heistä on miehiä.

Aalto-maljakoita, Muumi-mukeja, Teema-astiastoa. Näistä suomalainen muotoilu yhä tunnetaan ja näitä tuotteita myydään yhä sekä suomalaisille että turisteille. Uudistusta merkitsee korkeintaan se, että tuotteiden väriä vaihdetaan. Missä meillä tehdään uutta modernia muotoilua? Lasitaiteilija Marja Hepo-aho pyörittää omaa pientä lasistudiota Riihimäen vanhassa lasitehtaassa. Hän on sitä mieltä, että muotoilun kehitys on liikaakin hänen itsensä kaltaisten pienyrittäjien harteilla. Uusia ideoita on, uudenlaista suunnittelua on, uudenlaista taidetta on. Mutta miten saada tätä kaikkea esille, kun markkinointi on kaiken näkyvyyden perusedellytys ja pienyrittäjän pitäisi selvitä siitä yksin samalla kun tekee luovaa työtään. Marja Hepo-aho on hieman huolestunut perinteisten käsityöläisammattien puolesta. Vaikka hyvä muotoilu ja ammattitaito yhdistyvät, niin se ei kuitenkaan aina riitä halpatuonnin puristuksessa, hän sanoo. Muotoilija ja pitkään taideteollisen muotoilun professorina työskennellyt Timo Salli näkee menneeseen nojaavan muotoilumaailman olevan totta, mutta toisaalta hän ei ole tulevaisuuden suhteen pessimisti. Uusia nuoria tekijöitä on paljon. Eikä muotoilu tarkoita vain astioiden ja huonekalujen suunnittelemista, vaan siihen kuuluvat myös muun muassa digitaaliset asiakaskokemukset ja palvelumuotoilu yleensä. Niistäkin voi nousta uusi suomalainen menestys. Sallin mielestä valtion pitäisi laittaa rahaa uusien nimien vientiin. Vienti on nyt vain yritysten varassa. Hän näkee myös alan koulutuksessa kehittämisen varaa.

Kirkon jäsenmäärä on laskussa. On ennustettu, että vuonna 2050 enää 37 prosenttia suomalaisista kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon; kirkosta eroaminen on kasvussa, vauvojen kastaminen vähenee, kirkon oppeja ei enää siirretä perinteenä seuraavalle polvelle ja kirkolle uskollisia ikäluokkia on kuolemassa pois. Mutta ihmisten tarve henkisyyteen ja elämän tarkoituksen miettimiseen ei kuitenkaan ole hiipunut. Tästä merkkinä voidaan pitää erilaisten itsenäisten uskonnollisten yhdyskuntien määrän lähes tuplaantuminen tällä vuosituhannella. Uskonnollisuus pysyy, mutta se on muuttumassa yksilöllisemmäksi. Eri uskontojen oppeja ja ajatuksia saatetaan yhdistellä itselle sopivalla tavalla. Tosin suuri osa ei-kirkkoon kuuluvista uskonnollisista yhdyskunnista kyllä pohjaa johonkin maailmanuskontoon, eivätkä ole välttämättä mitään uutta oppia edustavia ”uushenkisiä” liikkeitä. Mutta mitä ihmiset hakevat kirkon ulkopuolelta? Miten rakennetaan ja brändätään seurakunta näille etsijöille? Sen tietää Patrick Tiainen, joka perusti Kokkolaan Uskon sana –seurakunnan. Miten hän näkee ev.lut kirkon roolin? Pitäisikö kirkon reagoida nykyihmisten henkisyyden tarpeeseen nykyistä tehokkaammin? Mitä uskontojen tulevaisuudesta ja suomalaisten uskonnollisuuden muuttumisesta sanoo Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimuskoordinaattori Jussi Sohlberg?

”Lääkärin työ on toivon tuottamista. Tapa, jolla ihmiselle kerrotaan vakavasta sairaudesta, on tärkeä,” sanoo pitkän uran syöpälääkärinä tehnyt Päivi Hietanen. Hän uskoo, että psyyke ei vaikuta sairastumiseen, mutta kylläkin paranemiseen. ”Toivo ei ole tunne, vaan tapa ajatella. Vaikka emme voi aina valita olosuhteitamme, voimme valita oman tapamme ajatella. Valitsen kerta toisensa jälkeen toivon siitä, että löydän kaikelle tälle vielä merkityksen. Tartun tuohon ajatukseen yhä uudestaan, muistutan siitä itseäni,” kirjoittaa valmentaja Ulrika Björkstam Nouse nyt –kirjassaan. Kymmenen vuotta sitten Ulrika Björkstam joutui onnettomuuteen, joka muutti hänen elämänsä. Suihkukone tippui maahan Ulrikan lähelle Mexico Cityssä ja aiheutti hänelle vakavat palovammat kaikkialle kehoon. Ulrika joutui kamppailemaan toivon ja epätoivon välillä pitkän ja hyvin kivuliaan toipumisprosessinsa aikana. Ulrika muistuttaa, että olisi kohtuutonta, jos positiivinen ja toiveikas asenne olisi yksin vain trauman kokeneen vastuulla. ”Meihin vaikuttaa hyvin paljon se, minkälaisella asenteella muut meidät kohtaavat. Minkälaisen roolin muut meille antavat tai miten muut sen muutoksen mahdollistavat." Joskus läheiset voivat nähdä sairastuneessa tai toipujassa enemmän sisua ja rohkeutta kuin potilas itse. Surrakin pitää saada. On luonnollista, että kun joutuu luopumaan vanhasta elämästään, sitä suree. Aina voi kuitenkin tehdä jotain tai ajatella jotain, joka ainakin hetkellisesti nostaa mielialaa. Päivi Hietanen on kohdannut työssään potilaita, joiden syöpähoitoja ei enää voida jatkaa ja edessä on kuolema. Toivo voi silloin edelleen olla läsnä, mutta muuttuneena. Se muuttuu potilaan tavoitteiden mukana. Loppuvaiheessa tavoitteena on ehkä tehdä viimeisistä ajoista merkityksellisiä, ehtiä puhua läheisten kanssa asiat läpi. Mutta miten toivoa voi vaalia?

Lapsi syntyy ja pojaksi tunnistetut merkitään sairaalassa vaaleansinisellä rannekkeella. Pojaksi merkityt alkavat kasvaa kohti maailmaa, jossa heiltä odotetaan poikamaista käytöstä. Millaista sitten on poikamainen käytös? Miten ympäristö reagoi, jos poika ei sovikaan perinteiseen pojan malliin? Ja mistä se malli on oikeastaan peräisin? Onko yhä niin, että ympäristömme sietää kyllä poikamaisia tyttöjä, mutta tyttömäiset pojat ovat sille liikaa? Suomen ensimmäinen poikatutkimukseen keskittynyt kokoomateos (Poikatutkimus, Vastapaino, 2018) haluaa tuoda esille sen, että keskitymme liikaa sekä vanhemmuudessa, koulumaailmassa että akateemisessa tutkimuksessa kaksinapaiseen poika-tyttö –jaotteluun. Olisi viimeinkin nähtävä, että lasten välille tuottaa enemmän eroja vanhempien koulutustausta, perheen nykyinen sosioekonominen tilanne, asuinalue ja etninen tausta kuin se, mitä sukupuolta he ovat. Lapsille olisi annettava monipuoliset mahdollisuudet sukupuolesta riippumatta toteuttaa kykyjään. Herkkyys, hoiva, tunteiden ilmaiseminen ja vastuullisuus ovat piirteitä, joita myös pojat ja miehet tarvitsevat. Jos pojalle osoitetaan, että ei tarvitse olla kovis pärjätäkseen maailmassa ja että koulumyönteisyys on hyvä juttu, se isommassa mittakaavassa alkaa muuttaa yhteiskuntaa. ”Vaihtoehtoiset poikana toimimisen tavat tarjoavat laveam­pia mahdollisuuksia esimerkiksi konfliktitilanteiden ratkaisemiseen, tunne-elämän haasteisiin, oppimisen ongelmiin ja uravalintoihin. Valtautuneen poikasukupolven varttuminen voi tarkoittaa kasvanutta koulumyönteisyyttä, lisääntyvää lukuintoa, parantuneita tunnetaitoja ja monipuolisempaa harrastusvalikoimaa. Aikuisuuteen siirryttäessä seurauksina voivat olla vähemmän sukupuolistuneet työmarkkinat, demokraattisemmat perhemallit, vähäisempi naisiin kohdistunut väkivalta ja kohonnut eliniän odote. Kyse ei ole vähäpätöisistä asioista”, sanotaan Poikatutkimus-antologiassa. Pojan roolista ja siitä, miten saisimme sitä lavennettua, keskustelevat Sari Valton kanssa sosiaalityön yliopistolehtori Harry Lunabba Helsingin yliopistosta ja vantaalaisen päiväkoti Mistelin johtaja Tuomo Seppänen.

Kiinalaisparat elävät täydellisessä internet-sensuurissa eivätkä tiedä ulkomaailmasta juuri mitään. Väärin. Kansalaisjärjestöt ovat kiellettyjä. Väärin. Kiinalla on peräti 5000 vuotta vanha yhtenäinen historia. Väärin. Kiinalaiset eivät halua adoptoida tyttöjä. Väärin. Kiinalaiset antavat pandoja vain ystävinä pitämilleen maille. Väärin. Tässä muutama esimerkki niistä käsityksistä, joita toimittaja Mari Manninen huomasi länsimaalaisilla usein olevan Kiinasta, missä hän työskenteli toimittajana vuosina 2013-2016. Itsekin hän myöntää alkuvaiheensa Kiinassa olleen jatkuvaa ennakkoluulojen murtumista. Manninen on koonnut havaintonsa Kiinasta tuoreeseen kirjaansa Kiinalainen juttu. Ding Ma toimii Aasia-asiantuntijana Etelä-Karjalan liitossa Lappeenrannassa. Hän muutti vanhempiensa kanssa Kiinasta Suomeen 4-vuotiaana, mutta muutti perheensä kanssa takaisin Kiinaan ala-asteella. Sen jälkeen hän on asunut molemmissa maissa. Hän tuntee siis hyvin sekä kiinalaisten ennakkoluulot Suomea kohtaan että suomalaisten Kiinaa kohtaan. Allekirjoittaako hän Mari Mannisen näkemykset?

Monet taiteilijat, suunnittelijat ja keksijät ovat kautta aikojen kertoneet suurten ideoidensa syntyneen tylsyyden, eräänlaisen tyhjän olemisen seurauksena. Mutta onko meillä tässä hektisessä arjessa enää tilaa tyhjille hetkille? Aikuiset ovat kiireisiä työelämässään, lasten elämä on aikataulutettu koulun ja harrastusten välille. Tylsät hetket torpataan nopeasti. Bussissa ihmiset kaivavat nopeasti kännykkänsä esille, kun voisivat antaa katseensa lipua maisemassa ja ajatustensa vajota omille reiteilleen. Kahviloissakaan ihmiset eivät enää vain istuskele jouten, vaan pläräävät sielläkin laitteitaan. Opettajakoulutuksen professori, filosofi Juha T. Hakala kuulee opettajilta, että ekaluokkalaisten kärsivällisyyden aikamitta on kutistunut varttiin. Vartti hiljaista työskentelyä ja lapset jo huutavat "tämä on tylsää!" "Tylsyyden hetken voisi oppia hyödyntämään. Kun mitään ei tapahdu, aivot eivät pysähdy vaan päinvastoin alkavat nopeasti etsiä uusia oivalluksia, uusia näkökulmia," sanoo Juha T Hakala. Moni kertookin, etteivät ne parhaat ideat synny työpaikalla tietokoneen ääressä, jolloin sitä kuvittelee ”valjastaneensa” aivonsa töihin, vaan kenties aamulenkillä hiljaisella lenkkipolulla silloin kun ei edes huomaa tietoisesti ajattelevansa mitään. Luova ideointi on paljon arvokkaampaa kuin materia, rahallisestikin. Hakala muistuttaa uudessa Tylsyyden ylistys -kirjassaan, että "vähintään 80 prosenttia Yhdysvaltain kaikkien yritysten yhteisestä pörssiarvosta lepää immateriaalisen omaisuuden, tuotekehityksen, patenttien, ohjelmistojen ja sen sellaisen varassa." Kannattaisi siis pitää huolta ihmiskunnan taidosta tuottaa uusia ideoita ja siinä tylsyyden sietämisellä on oma tärkeä roolinsa! Keskustelussa on mukana lastenkirjailija, käsikirjoittaja Paula Noronen. Miten hän kestää tylsiä hetkiä? Onko Supermarsu -hahmo syntynyt jonain tylsänä hetkenä? Entä mitä hän sanoo pienille lapsilleen, jotka valittavat tekemisen puutetta? Kuva: Unsplash

Ensin satumaista huomioimista, kivoja yllätyksiä, tunteenosoituksia. Sitten vähitellen pieniä ivallisia tölväyksiä, läheisistä ystävistä eristämistä, arvostelemista, äkillisiä hylkäämisiä, huonoksi haukkumista. Ja lopuksi tönimistä, hiuksista retuuttamista ja lattialla raahaamista, potkaisuja, kuristamista, seinään heittelyä, nyrkillä lyömistä. Ja sitten hyvittelyä eli kuvio lähtee taas alusta liikkeelle. Mikä saa naisen jäämään tällaiseen suhteeseen? Sitä toimittaja Riina-Maria Metso on joutunut pohtimaan omakohtaisesti. Hän kertoo raadollisen rehellisesti painajaismaisista kokemuksistaan uudessa kirjassaan Miksi se ei vain lähde?. Ja löytääkin monta syytä. Halu uskoa miehen hyvittelyyn, epäusko siitä, voiko mies oikeasti olla niin paha, kun tämä kuitenkin toisinaan on niin hyvä, halu uskoa onnelliseen loppuun eli siihen, että asiat saadaan vielä kuntoon. Oman itsetunnon mureneminen eli uhri alkaa itsekin uskoa, ettei hänestä ole mihinkään ilman miestä ja että itse asiassa tämän raivonpuuskat ovat naisen omaa syytä. Häpeä. Häpeä siitä, että taas tulisi ero. Häpeä siitä, että elää niin huonossa tilanteessa ja antaa toisen kohdalla itseään niin. Häpeä siitä, että kaikki tulee ilmi. Riina-Marian kirjassa on mukana Katja Ranta, joka myös kertoo oman tarinansa. Katja eli yhdeksän vuotta väkivaltaisen miehen kanssa, mutta hänen onnistui nostamaan itsensä takaisin pinnalle normaaliin elämään kuten Riina-Mariankin onnistui. Tie ei kuitenkaan ole ollut helppo. Nyt he haluavat rohkaista muita vastaavassa tilanteessa eläviä naisia voimaantumaan ja lähtemään pois. Miesten kokemasta lähisuhdeväkivallasta on alettu puhua viime aikoina yhä enemmän. Se on hyvä. Mutta tosiasia on, että edelleen väkivaltatilanteissa nainen on useimmiten se uhri.

Media-alan yrittäjä Julia Thurén on lama-ajan lapsi, joka oppi jo pienenä, että rahalla on väliä. Ja että koskaan ei tiedä, mitä elämässä tapahtuu. Säästöpossu tulikin hänelle tärkeäksi jo elämän alkutaipaleella. Varsinaisen määrätietoisen säästämisen Julia aloitti aikuisena, kun hän yhdessä miehensä kanssa alkoi haaveilla uudesta asunnosta. Yllättävän vaivattomasti Julia sai vuodessa 10 000 euroa käteistä kasaan. Säästäminen jäi päälle ja nyt Julia on kirjoittanut tekemistään havainnoista kirjan Kaikki rahasta. Viestintäkonsultti Merja Mähkä alkoi tutustua sijoittamisen maailmaan kuutisen vuotta sitten vaikean ja huolia täynnä olevan elämäntilanteensa keskellä. Silloin kylmään rahaan keskittyminen vei ajatukset tehokkaasti huolista pois. Vähitellen sijoittaminen alkoi viedä mukanaan ja nyt Mähkällä on merkittävä osakesalkku ja hän kirjoittaa sijoittamisesta kolumnissaan ja blogissaan. Mähkän mielestä erityisesti naisten pitäisi huolehtia taloudellisesta itsenäisyydestään niin, että heillä on koska tahansa mahdollisuus kävellä huonosta liitosta tai huonosta työpaikasta pois. Mähkä itse pystyy säästämään puolet nettotuloistaan, mutta pienemmälläkin määrällä pääsee hyvin alkuun, hän kannustaa. Mutta muuttuuko säästäminen jossain vaiheessa pihiydeksi? Alkaako jatkuva tulevaan varautuminen nakertaa iloa tästä hetkestä?

Opettajat käyttivät mielivaltaista kuria. Pärstäkerroin vaikutti: oppilaita suosittiin sen mukaan, miten varakkaasta perheestä nämä tulivat. Opetus oli auttamattoman vanhanaikaista. Ruoka kuin pula-ajalla. Oppilaiden pahoinvointi ja ahdistus ohitettiin. Tytöt elivät sisäoppilaitoksessa ilman aikuisten todellista tukea. Koulussa tapahtui itsemurhayrityksiäkin, mutta tapahtumat lakaistiin maton alle ja niistä vaiettiin. Tällainen oli kirjailija Pepi Reinikaisen kokemus tiivistettynä Porvoon Naisopisto ja Tyttölukiosta 1960-luvulla. Pepi joutui tuohon Nunnalaksi kutsuttuun sisäoppilaitokseen vasten tahtoaan 16-vuotiaana ja kävi lukiota neljä vuotta. Noita vuosia leimasi jatkuva ahdistus ja masennus; Pepi koki koulun vankilaksi. Hän joutui kielteisen asenteensa takia opettajien silmätikuksi. Kotiväeltäänkään hän ei saanut tukea, sillä perhe oli hajonnut ja äiti asui kaukana. ”Nunnala aiheutti minussa trauman, jota olen käsitellyt tässä vuosikymmenien varrella useaan otteeseen. Olin rikottu jo Nunnalaan mennessäni, eikä sieltä saanut mitään apua identiteetin rakentamiseen. Koulu jätti minut sisäisen kaaoksen valtaan ja rakennustyö piti aloittaa kuin miinukselta. Nyt vasta olen alkanut nähdä, että noista vaikeista ajoista on poikinut myös jotain hyvää. Ne asiat, jotka kantoivat minua silloin, ovat kantaneet läpi kaikkien näiden vuosien. Kirjoittaminen ennen kaikkea. Kirjoitin silloin päiväkirjaa ja sain apua tyttöryhmästä, joka terapoi toisiaan iltaisin. Sittemmin olen kehittänyt Elämänkaarikirjoitus-metodin ja siitä on tullut elämäntyöni. Kirjoituskursseilla ryhmän keskustelu on olennaisessa osassa,”kertoo Pepi. Pepi Reinikainen kertoo tästä kaikesta Nuoruuteni Nunnala – Sisäoppilaitoksen salatut vuodet -kirjassaan (Docendo), joka perustuu hänen autenttisiin lukioaikaisiin päiväkirjamerkintöihinsä. Identiteettitutkija Päivi Fadjukoff näkee Pepin tarinassa yhtymäkohtia nykyaikaan. Edelleen koulussa saattaa olla niin, että opettaja huomioi vain ne ”menestyjät”, jotka muistuttavat heitä itseään ja ohittaa ne, joihin hän ei koe samuutta. Edelleen nuori saattaa kokea, että hänen ahdistuksensa ja hämmennyksensä ohitetaan tyystin, eikä hänellä ole kotonakaan aikuista, joka tukisi. Nuoruuden valinnat ovat vaikeita ja on riski, että nuori jää vuosiksi tuuliajolle, kun hänen käsitys itsestään on jäänyt niin haparoivaksi Entä miten meistä jokainen joutuu miettimään omaa identiteettiänsä läpi elämänsä? Asia tulee ajankohtaiseksi, kun kriisi iskee tai työelämä vaatii muuttumaan. Kysymys identiteetin rakentamisessa on siitä, millaisen tarinan elämästäni itselleni luon. Millainen minä olen suhteessa muihin ihmisiin ja maailmaan?

Suomessa on puolitoista miljoonaa merkittävästi ylipainoista ihmistä. Marjaana Lehtinen on ollut heistä yksi. Isoimmillaan hän painoi 170 kiloa. Neuvolassa tarvittiin kaksi vaakaa, lentomatkoilla piti pyytää jatkopala turvavyöhön ja huvipuistoissa pelotti, ettei mahdu laitteisiin. Pienten lastensa perässä oli vaikea juosta. Koko ajan väsytti ja kehossa oli paha olo. Laihdutuskuurit epäonnistuivat yksi toisensa perään kuten ne epäonnistuvat 95 prosentilla laihduttajista. Mutta nyt Marjaana on onnistunut. Käänne tapahtui hienovaraisen lääkärin vastaanotolla. Lääkäri sanoi, että Marjaanan terveys on vielä nyt hyvä, mutta millainen on tilanne parin vuosikymmenen kuluttua? Ihmisen nivelet kun eivät kestä suurta ylipainoa loputtomiin. Marjaana pääsi sairaalan laihdutusryhmään. Hän hyväksyi lopulta, että hänen ruokavaliossaan on parantamisen varaa ja että kunnon eteen on tehtävä jotain. Viime vuonna hänet kruunattiin Miss Plus size –kisan voittajaksi, hänen kehopositiivisuuden puolesta puhuvaa blogiaan ja Instagram-tiliän seuraa kymmeniä tuhansia ihmisiä ja viimeiseksi hän on kirjoittanut yhdessä tietokirjailija Varpu Tavin kanssa kirjan elämästään. Varpu Tavin mukaan yksi Marjaanan onnistumisen selityksistä on se, ettei Marjaana lähtenyt liikkeelle itseinhosta vaan ajatteli enemmänkin terveyttään. Varpun viesti onkin kaikille naisille, että kannattaa tavoitella omannäköistä hyvää oloa eikä välittää ympäristön odotuksista. Itsevarmuus on rakennettava kuntoon ennen laihduttamista, eikä ajatella, että vasta laihtuneena voisi tuntea itsensä varmaksi. Marjaana Lehtinen ja Varpu Tavi keskustelevat Sari Valton kanssa myös ajankohtaisesta kehopositiivisuudesta. Mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan ja miten sen viestiä saatetaan väärin ymmärtää.

Koraania on täysin mahdollista tulkita niin, että naisten ja miesten tasa-arvo toteutuisi muslimiyhteisöissä. Islam on mitä suurimmassa määrin rauhanuskonto, eikä väkivallan teot ole sen opin mukaisia. Näin sanoo tanskalainen Sherin Khankan, joka on Pohjoismaiden ensimmäinen naisimaami. Perustamassaan moskeijassa Khankan myöntää avioeroja naisille ja pyytää saarnoissaan muslimeja olemaan kriittisiä ja tulkitsemaan Koraania ja muita pyhiä tekstejä nykyajasta käsin. Kirjassaan Nainen on islamin tulevaisuus hän kertoo uskovansa, että uusi nuori sukupolvi ja erityisesti naiset ovat lähteneet liikkeelle uudistamaan islamia. Hän myös uskoo, että mikäli rauhanomainen ja suvaitsevainen islamintulkinta leviäisi, se olisi omiaan vähentämään islamofobiaa. Mutta onko naisista islamin uudistajiksi? Vai törmäävätkö uudistusliikkeet aina käsitykseen islamin muuttumattomuudesta? Mitä mieltä Khankanin ajatuksista ovat suomalaiset tutkijat? Vieraina islamintutkija Susanne Dahlgren Tampereen yliopistosta sekä islamintutkija Sylvia Akar Helsingin yliopistosta.

Onko siitä tullut nykyään ihmisyyden mitta, että osaa käyttää nettiä ja omistaa älypuhelimen? Tällainen kommentti tuli Ikäteknologiakeskuksen laajaan iäkkäiden ihmisten pankkiasiointiin liittyvään kyselyyn. Voiko nykyään enää olla yhteiskunnan täysivaltainen jäsen, jos ei omista nettiliittymää? Pankkien konttoreita on harvennettu ja harvennetaan edelleen, Kelan ja muiden viranomaisten palvelu on pitkälti digitalisoitu ja verotus siirtyy ensi vuonna entistä vahvemmin verkkoon. Tietoja kaikista uudistuksista saa - netistä. Kuitenkin puoli miljoonaa suomalaista elää verkon ulkopuolella. Kenen pitäisi ottaa vastuu heidän opastamisessaan verkkopalveluiden äärelle? Ehkä meidän kaikkien. Ylen tuoreen kyselyn mukaan noin 40 prosenttia vastanneista kertookin neuvovansa omaa lähivanhustaan joko päivittäin tai viikottain. Kaikilla ei kuitenkaan ole omaisia ja tuttavia neuvomassa. Siksi ulkopuolistakin neuvontaa tarvitaan. 74-vuotias Unelma Krakau tekee vapaaehtoistyötä Enter ry:ssä ja antaa verkkoneuvontaa vierihoitona palvelutaloissa ja kirjastoissa. Hän neuvoo opastettaviaan viranomaisasioiden hoitamisessa, mutta haluaa myös kannustaa iäkkäitä löytämään netin muut hyödyt ja huvit kuten vaikkapa pasianssin peluun, hotellivarausten tekemisen ja sääsovelluksen. "Neuvontatyössäni olen huomannut, että ikä ei välttämättä korreloi asenteen kanssa. Alle 70-vuotias saattaa heti ilmoittaa, ettei halua käyttää puhelinta kuin soittamiseen ja piste, kun taas yli 90-vuotias saattaa olla hyvinkin innokas oppimaan uusia sovelluksia." Ikäteknologiakeskuksen erikoisasiantuntija Lea Stenbergin mukaan iäkkäiden opastaminen itsenäiseen verkon käyttämiseen on olennaisen tärkeää, mutta pitäisi muistaa myös ihmisen yksityisyydensuoja pankkiasioissa: "Raha on yllättävän intiimi asia. Haluanko antaa pankkitunnukseni toiselle neuvonnan ajaksi, jolloin toinen pääsee näkemään tilitietoni? Monet iäkkäät toivoivat kyselyssämme harjoitustunnuksia, joilla sovelluksen käyttämistä olisi turvallista treenata."

Puiden huminaa, lintujen laulua, puron solinaa, laineiden liplatusta. Usvaisia soita, huikaisevia saaristomaisemia, tuoksuvia mäntymetsiä, tiheää aarniometsää, karuja kalliopolkuja. Jokainen Suomen neljästäkymmenestä kansallispuistosta on ainutlaatuinen maastoltaan ja maisemaltaan. Olisiko tämä kesä se, jolloin lähdet tutustumaan johonkin niistä? Tietoa kansallispuistoista ja luontoretkeilystä on tarjolla paljon. Nyt keskustelevat eräopas Pepe Forsberg, jolta on yhdessä Mikko Sorsan kanssa ilmestynyt retkeilijän opas Etelä-Suomen kansallispuistoista ja tekeillä on oppaat muistakin Suomen alueista. Valokuvaaja Tea Karvisen kirja Kansallispuistot - maamme luonnon helmet on todistus hänen seitsemän vuoden rupeamastaan, jonka aikana hän kävi tutustumassa kameran kanssa maamme jokaiseen kansallispuistoon. Luonnossa on eheyttävää rauhaa ja parantavaa voimaa, siitä Pepe ja Tea ovat yhtä mieltä. He kannustavat jokaista lähtemään metsään.

Myytin mukaan jo Hippokrates sanoi, että kaikki sairaus alkaa suolistosta ja että olkoon ruoka lääkkeesi. Suoliston yhteyttä aivoihin ja sairauksiin tutkitaan nykyään kiivaasti. Suoliston matalalla bakteeritasolla on todettu olevan yhteyksiä muun muassa allergioihin ja diabetekseen mutta myös masennukseen. Tutkimus on vasta alussa, mutta jos suolisto todella ohjaa elimistömme ja mielemme toimintaa merkittävällä tavalla, niin voimmeko me itse vaikuttaa suoliston hyvinvointiin? Millaisella ruokavaliolla voimme pitää suoliston mikrobitason kunnossa? Ja erityisesti: millainen yhteys ruokavaliolla on mielialaamme? Tiedetään ainakin, että masentuneiden on todettu syövän muita enemmän hiilihydraatteja ja muita vähemmän kasviksia. Miten siis pitäisi syödä, jos haluaa pitää mielensä tasaisena ja hyvinvoivana? Tästä keskustelevat erikoislääkäri Pirjo Lindfors sekä ravitsemusasiantuntija Patrik Borg.

Transsukupuolisiksi tarkoitetaan ihmisiä, joiden kokemus omasta sukupuolesta on ristiriidassa syntymässä määritellyn sukupuolen kanssa. Kolmekymppinen musiikkipedagogi Demian Seesjärvi ja notaarin virasta elokuussa eläköityvä Marja-Sisko Aalto ovat transtaustaisia ihmisiä. Molemmat tiesivät jo varhain lapsena, etteivät he ole sitä sukupuolta, mitä ympäristö heistä luuli. Demian oli vanhoillislestadiolaisen suurperheen esikoinen. Vanhemmat hiljensivät nopeasti Demianin puheet, kun tämä kertoi haluavansa olla poika. Sellaista asiaa kuin transsukupuolisuus ei tuossa kulttuurissa ollut olemassa. Vaientaminen ja väkisin tyttömäisiin asioihin ohjaaminen saivat Demianin tuntemaan, että hänen syvin olemuksensa on jotenkin viallinen ja jopa arvoton. Häpeä painoi vahvasti hartioilla taakkana. Häpeän taakan muistaa myös Marja-Sisko lapsuudestaan. Vanhemmat näkivät hänet Ollina, yhtenä poikana kuuden veljen joukossa, mutta Olli itse tiesi olevansa tyttö nimeltä Marja. Tästä hän yritti puhua vanhemmilleen, mutta nämä katkaisivat puheet alkuunsa ja pitivät niitä kiittämättöminä ja sopimattomina. "Ajattele, millainen häpeä olisi, jos tämä tulisi esille!” he painottivat. Esille sen oli kuitenkin pakko tulla, mutta vasta vuosikymmeniä myöhemmin, kun Olli Aalto oli Imatran kirkkoherra, naimisissa ja kolmen lapsen isä. Kun lapset lähtivät maailmalle, tunsi Olli ajan olevan kypsä. Hän lähti vihdoin sukupuolenkorjausprosessiin ja hänestä tuli myös ympäristön silmissä Marja-Sisko. Demian Seesjärvi puolestaan hakeutui sukupuolenkorjaushoitoihin käytyään ensin terapiassa. Hän oli ammattikorkeakouluopintojensa aikana rakastunut tyttöön, mutta ei tuntenut oloaan kotoisaksi naisparisuhteessa. Saatuaan terapiassa asiat selvitettyä hän ymmärsi olevansa transmies ja näki hoidot ainoana vaihtoehtona. Marja-Sisko joutui vaihtamaan työpaikkaa, kun Imatran seurakunta ei sulattanut kirkkoherransa muuttumista naiseksi. Suvaitsevamman työyhteisön Marja-Sisko löysi Kuopion hiippakunnan tuomiokapitulista, missä hän alkoi hoitaa notaarin virkaa. Demian puolestaan joutui pelkäämään työkalunsa eli laulajan äänensä menettämistä. Ääni toki muuttui, mutta pysyi työkaluna. Demian toimii nykyään musiikkipedagogina ja auttaa ihmisiä löytämään oman äänensä ja voimaantumaan sitä kautta. Marja-Sisko on edelleen yhdessä lastensa äidin kanssa ja Demian kumppanina on yhä se nainen, johon hän opiskeluaikan rakastui. Vaikeudet ovat vaihtuneet tasapainoiseen elämään. Viime vuonna Tampereen ja Helsingin yliopistollisten sairaaloiden transklinikoille hakeutui reilu 900 ihmistä sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin. Heistä arviolta 70 prosenttia päätyi sukupuolenkorjausprosessiin. Osalla prosessi voi sisältää hormonihoitoja ja kirurgisia toimenpiteitä. Suomessa juridisesti voi muuttaa sukupuoltaan vain jos on käynyt lääketieteellisen tutkimus,- ja hoitoprosessin läpi.

Suomen Puolustusvoimat täyttää tänä vuonna sata vuotta. Miltä näyttävät laitoksen seuraavat sata vuotta? Millainen merkitys nykyisenkaltaisella armeijalla on uudenlaisten uhkien maailmassa? Puolustusvoimat kouluttaa vuosittain noin 22 000 varusmiestä ja siviilipalveluksen suorittaa noin 2500 henkilöä. Onko koulutus hyvin organisoitu? Ovatko kasarmilla vietetyt päivät tehokkaita vai kulkeeko iso osa päivistä tyhjäkäynnillä? Entä onko siviilipalveluksen käyneiden taidoista hyötyä kriisin uhatessa? Mitkä ovat nykyjärjestelmän ongelmakohtia? Pitäisikö tasa-arvo toteuttaa tälläkin saralla ja tehdä armeijasta pakollinen myös naisille? Vai olisiko syytä miettiä koko järjestelmän uusimista? Vaihtoehtoina voisivat olla valikoiva asevelvollisuus niin, että koulutettaviksi tulisivat vain motivoiduimmat ihmiset tai varusmiespalvelun korvaaminen koko ikäluokalle pakollisella kansalaispalvelulla. Mihin päin varusmiespalvelun tulisi kehittyä, siitä keskustelevat Maanpuolustuskorkeakoulun professori Aki-Mauri Huhtinen sekä varusmiesten terveyskäsityksiä väitöskirjassaan tutkinut sosiologi Anni Ojajärvi. Kuva: Raine Martikainen/Yle

Tomi heräsi yöllä siihen, että äiti soitti hänelle. He juttelivat niitä näitä ja äiti päätti puhelun sanomalla ”hyvää yötä”. Aamulla isä soitti ja kertoi äidin kuolleen yöllä. Kuolema oli tapahtunut ennen kuin Tomi oli herännyt puhelinsoittoon. Tällainen tarina sisältyy sosiaalipsykologi Jeena Ranckenin väitöskirjaan, jota varten hän keräsi suomalaisilta kertomuksia yliluonnollisista kokemuksista (Yliluonnollinen kokemus, 2017). Mistä tuo Tomin kokemus johtui? Todennäköisesti hän näki unta, mutta miksi hän koki päinvastoin heräävänsä unesta? Onko telepatiaa olemassa? Mitä enneunen näkeminen voi kertoa aivojen toiminnasta? Miksi jotkut näkevät muita herkemmin enneunia? Havaintopsykologi Jukka Häkkinen, jolta on ilmestynyt kirja aiheesta (Outojen kokemusten psykologia), toimi aiemmin Skepsis ry:ssä. toimi aiemmin Skepsis ry:ssä. Ihmiset tulivat usein kertomaan hänelle yliluonnollisiksi kokemiaan asioita ja kysyivät selitystä niille. ”Usein kävi niin, että en osannut selittää henkilön kokemusta. Tämä johtuu siitä, että ihmiset voivat kokea uskomattoman monenlaisia outoja asioita.” Yliluonnollisiksi nimettyjä kokemuksia tutkitaan runsaasti psykologian, neurotieteiden ja lääketieteen saralla ja uusia selityksiä on monelle kokemukselle löydetty. Aina kaikkea ei kuitenkaan voida selittää hallusinaatioksi, virhetulkinnaksi tai ylipäätään aivoperäiseksi ilmiöksi. Tutkija Jeena Ranckenin mielestä ei haittaa, vaikka aina tieteellistä selitystä ei löytyisikään. ”Elämässä on asioita, jotka saavat jäädä mysteeriksi.”

Julkiset anteeksipyynnöt - sekä instituutioiden että julkisuuden henkilöiden esittämät anteeksipyynnöt - ovat 2000-luvulla voimakkaasti lisääntyneet. Milloin anteeksipyyntö on uskottava? Millaisilla ”olen pahoillani, jos joku loukkaantui” -tyylisillä sanankäänteillä sen voi vesittää? Ja jos valtiollisella tasolla anteeksipyyntö ei johda mihinkään kuten korvauksiin tai nykyisten epäkohtien korjaamiseen, niin mitä merkitystä sillä on? Onko anteeksipyytämisestä tullut automaatti, jonka avulla valtiollisella tasolla yritetään kuitata menneet epäoikeudenmukaisuudet ja henkilötasolla puhdistetaan omaa imagoa? Toisaalta onko jokin tapahtunut vääryys, esimerkiksi kansanmurha jo liian suuri, että pelkkä anteeksipyyntö tuntuu siihen verrattuna mitättömältä? Kollektiivisen anteeksipyynnönhän voi aina esittää, mutta voiko kollektiivisesti antaa anteeksi? Julkisen anteeksipyytämisen kulttuurista keskustelevat didaktiikan yliopistolehtori Jan Löfström Helsingin yliopistosta sekä viestintäkonsultti Harri Saukkomaa.

Samppanjasta lentävine korkkeineen tuli juhlan, luksuksen ja romantiikan symboli jo 1700-luvun Pariisissa. Yhä nykyäänkin se liitetään nimenomaan erityisiin juhlatilaisuuksiin. Kuitenkin Sir Winston Churchill on sanonut aikanaan: ”Samppanjan tulisi olla päivittäinen ilo kaikille niille, jotka tietävät elämän todellisen tarkoituksen.” Viiniharrastaja ja tietokirjailija Jukka Sinivirta on samaa mieltä ja nauttii täysin siemauksin tästä elegantista juomasta - ja elämästä - myös arkena. Hän on perehtynyt syvällisesti samppanjan sieluun ja viettänyt elämästään yhteensä pari vuotta Champagnen aluetta tutkien. Sommelier Tuija Ipatti tiesi jo nuorena, että haluaa tehdä viineistä ammatin. Viinien ja samppanjoiden maailmaan liittyy hänen mielestään intohimoa, sukupolvelta toiselle periytyvää osaamista ja historiallisia tarinoita, jotka eivät lakkaa kiehtomasta häntä.

”Pohjoisen akan oli vaikea tottua kukkalähetyksiin, viikonloppujen croissanteihin, romanttisiin koti-iltoihin ja ihaniin ravintolailtoihin. Joskus huomiota oli niin paljon, että oli soitettava venttiilipuheluita siskolle. Onkohan tätä jo vähän liikaa? Ahistaa!” Näin kirjoittaa toimittaja Helena Liikanen-Renger tuoreessa kirjassaan Mon amour – parisuhdetta ranskalaisittain. Hän on ollut ranskalaisen miehensä kanssa yhdessä nyt kymmenisen vuotta ja he asuvat lapsineen Antibesissa Etelä-Ranskassa. Suhde sai aikoinaan alkunsa Suomessa laskettelurinteessä siten, että mies tarjoutui kantamaan Helenan suksia – varsin hämmentävää naiselle, joka oli kasvanut vankkaa tasa-arvoa ja naisen itsenäisyyttä korostavassa kulttuurissa. Helena kirjoitti kirjan parisuhdekiemuroista havahduttuaan siihen, että kiireinen pikkulapsivaihe oli ohi ja heillä oli pariskuntana jälleen enemmän aikaa toisilleen. Miten ylläpitää liiton kipinää? Miten suhteessa näkyvät puolisoiden eri kansallisuudet? Helena alkoi myös tietoisesti tarkkailla ranskalaisten tuttaviensa parisuhteita. Millaisia piirteitä ranskalaisissa liitoissa tyypillisesti on ja miten ne eroavat keskimääräisestä suomalaisesta liitosta? Parisuhdekouluttaja Marianna Stolbowilta on myös ilmestynyt tänä vuonna kirja: Rakastamisen taito. Mariannan sekä nykyinen että entinen mies ovat sattumalta italialaisia. Hän kuitenkin sanoo, että parisuhteen dynamiikka ja sen haasteet ovat universaaleja. Meillä on kulttuureista riippumatta rakkauden suhteen enemmän yhteisiä kuin erottavia piirteitä. Toki rakastumisen jälkeen toisesta aina paljastuu piirteitä, joita ei suhteen alussa nähnyt ja monikulttuurisessa liitossa nämä piirteet saattavat liittyä toisen omasta kulttuuristaan oppimiin tapoihin ja arvoihin. Kaikista haasteista voi kuitenkin selviytyä hyvän vuorovaikutuksen ansiosta. Seuraavassa siis parisuhdeasiaa muutamin ranskalaisin ja italialaisin lisämaustein, olkaa hyvä!

Syntyvyys on ollut jo vuosia laskussa Suomessa. Jo kahden viime vuoden ajan tilanne on ollut se, että meillä kuolee enemmän ihmisiä kuin syntyy. Tilastokeskuksen ennakkotilaston mukaan vuoden 2017 aikana syntyi 50 139 ja kuoli 53 217 ihmistä. Samojen ennakkotietojen mukaan vuonna 2017 suomalaisten naisten kokonaishedelmällisyysluku on 1.48, mikä ennätyksellisen pieni luku. Väestöliiton perhebarometrin mukaan yhä useampi suomalainen toivoo korkeintaan yhtä lasta. Vapaaehtoisesti lapsettomien osuus naisista on arvion mukaan peräti 16 prosenttia. Nämä luvut ennustavat yhä jyrkkenevää syntyvyyden laskua. Mutta onko tämä ongelma väestön liiallisen kasvun ja ekologisten haasteiden kanssa kamppailevassa maailmassa? Ja jos haluamme säilyttää Suomen kansan, olemmeko valmiita hyväksymään, että tarvitsemme enemmän maahanmuuttoa pitääksemme huoltosuhteen jotenkin toimivana? Nythän ikääntyvien määrä kasvaa jatkuvasti eliniän pidetessä eli työssäkäyviä suhteessa huollettaviin tarvittaisiin Väestöliiton perhebarometrin mukaan lapsiperhearki koetaan ankeaksi ja riitaisaksi. Lisäksi on havaittu, että suuri joukko nuoria miehiä syrjäytyy juuri perheenperustamisiässä. Työttömyyden ja pienituloisuuden on erityisten miesten kohdalla todettu vaikuttavan siihen, että lapsia ei haluta. Nykyisillä nuorilla on myös usein korkeat kriteerit sille, millaiseen kasvuympäristöön he haluavat lapsia. Pitää olla vakaa tilanne työn, parisuhteen ja asunnon kannalta. Näiden kriteerien saavuttaminen vie aikaa ja lapsenteko viivästyy, kunnes se joidenkin kohdalla on jo biologisesti liian myöhäistä. Moni myös haluaa panostaa omaan elämään, uraan, vapaaehtoistyöhön ja muihin harrastuksiin, eikä näe perustetta lapsen tekemiselle. Aiheesta keskustelevat tutkija Anneli Miettinen Kelasta sekä psykologian tohtori Venla Berg Väestöliitosta.

Ihmiskunta käyttää joka vuosi noin seitsemän kuukauden aikana luonnonvarat, joiden pitäisi riittää koko vuodeksi. Asia on verrattavissa suomalaisen kuluttajan nykytyyliin kuluttaa enemmän kuin tienaa - säästämisasteemme on negatiivinen. Entä jos pystyisimme hillitsemään kuluttamistamme ja laittamaan rahaa säästöön, mutta ei mihin tahansa tilille vaan sijoittamaan rahat kestävän kehityksen projekteihin? Voisiko tällainen toiminta muuttaa ilmastonmuutoksen ja muun luonnon tuhoamisen suuntaa? Ympäristötalouden ja johtamisen professori Lassi Linnanen uskoo, että tämä voisi olla yksi keino, vaikka toki talkoisiin tarvitaan myös valtioita ja yrityksiä. ”Kuluttajien volyymia on aliarvioitu. Sen osuutta systeemiin ei haluta kertoa. Suomessa poliitikot kannustavat meitä vain kuluttamaan enemmän. Mutta jos vain kymmenenkin prosenttia kuluttajista vähentäisi hieman vuositasolla kuluttamistaan ja investoisi säästyneet rahat kestävään kehitykseen, se tekisi jo 100 miljoonaa euroa vuodessa. Näillä rahoilla saataisiin jo paljon aikaan, vaikka rakennettaisiin aurinkovoimaloita liikekeskusten katoille.” Johanna Kohvakka pyörittää Helsingissä From waste to taste -ravintolaa, joka tekee ravintolaruokaa hävikkiruuasta. Ruokavalinnat yhdessä asumisen ja liikkumisen kanssa ovat niitä asioita, joista syntyy suurin osa kuluttajien aiheuttamista päästöistä ja samalla ne ovat asioita, joihin kuluttajalla on helpointa vaikuttaa. Yksi energian hukkaamistavoista on yksinkertaisesti heittää ruokaa roskiin. Suomalaiset kotitaloudet kippaavat roskiin vuosittain 120-160 miljoonaa kiloa ruokaa. Suuri osa siitä olisi vielä täysin syömäkelpoista. Kohvakka käyttää ravintolassaan kauppojen hävikkiruokaa, josta tällä hetkellä vain 10-15 prosenttia menee ruoka-apuun. Mutta voiko yksittäinen ihminen tehdä oikeasti mitään massiivisten ongelmien edessä? Lassi Linnanen ja Johanna Kohvakka vastaavat "kyllä voi". Kaikki muutokset maailmassa ovat alkaneet yksittäisten ihmisten muodostamista ryhmistä, jotka vähitellen kasvavat. Meillä jokaisella on vastuu siitä, miten käytämme maapallon varoja. Jokainen ostopäätös on päätös ostaa energiaa.

Suurin osa meistä haluaa elää oikein. Mutta mitä se oikein eläminen oikeastaan tarkoittaa? Mistä me tiedämme, mikä on oikein ja mikä on väärin? Onko ihmisellä jokin sisäsyntyinen moraalitaju vai onko hän asian suhteen tyystin kasvatuksen armoilla? Mistä arkipäivän etiikka oikein syntyy? Riittääkö, että ihminen elää lakien ja sääntöjen mukaan? Lakihan pyrkii oikeudenmukaisuuteen, mutta täyttääkö laki aina eettisyyden vaatimuksen? Entä saammeko oikein toimimisesta välttämättä mitään palkintoa? Miten ihmisen omaksuma maailmankatsomus vaikuttaa asiaan? Onko olemassa erikseen kristillistä ja uskonnotonta etiikkaa? Näitä kysymyksiä pohtivat Sari Valton kanssa kirkkoherra Kari Kanala Helsingin Paavalin seurakunnasta sekä kosmologian professori ja tietokirjailija Kari Enqvist.

Suosittu iskelmätähti kärähti ratista! Hollywoodin parhaiten palkattu tähti huumevieroitukseen! Kuulostavatko otsikot tutuilta? Ilmiö on populaarikulttuurista perin tuttu: muusikko tai näyttelijä saavuttaa unelmansa ja alkaa menestyä omalla työllään, saa rahaa ja yleisön suosiota, mutta ei kuitenkaan pysty pitämään kuviota kasassa, vaan tuhoaa uransa päihteillä. Miksi? Johtuuko se yltiöpäisen suurista paineista ja rentoutumisen tarpeesta, joka ajaa päihteisiin ja johtaa sitten vähitellen riippuvuuteen? Vai vain siitä, että on niin hauskaa pitää hauskaa, kunnes se ei enää olekaan hauskaa? Ilmiöstä keskustelevat huume - ja populaarikulttuureja tutkinut talous- ja sosiaalihistorian dosentti Mikko Salasuo Nuorisotutkimusseurasta sekä taiteilija ja kirjailija Katariina Souri, joka tietää omakohtaisesti, miten riippuvuus päihteeseen syntyy ja miten julkisuuden paine voi asiaan vaikuttaa.

Yliluonnollisen kauniita maisemia, sanoinkuvaamattomia värejä, valo-olentoja, suunnattoman hyvää oloa ja iloa. Mutta joillakin myös kosmisen tyhjyyden tunnetta, uhkaavia irvokkaita hahmoja, pimeyttä ja karuja soramonttuja. Tällaisia asioita ihmiset ovat raportoineet kokeneensa ollessaan kliinisesti kuolleita, mutta palattuaan elvytyksen ansiosta henkiin tai ollessaan syvässä tiedottomuuden tilassa esimerkiksi leikkauksen yhteydessä. Yhteistä monille kokemuksille on se, että ihmiselle on annettu selkeästi valinnan mahdollisuus siitä, haluaako hän jäädä rajan toiselle puolelle vai palata takaisin maailmaan. Moni kertoo, ettei olisi halunnut palata, mutta velvollisuudentunne kesken jääneestä tehtävästä on saanut heidät palaamaan. Paluuta kuvaillaan tyypillisesti kivuliaaksi. Suurimmalle osalle mystinen kokemus kuoleman portilla käymisestä on niin väkevä, että se muuttaa koko loppuelämän arvoja ja asenteita. Mitä tapahtuu kuolemanhetkellä ihmisen tietoisuudelle? Onko elämää kuoleman jälkeen? Miten ylipäätään on mahdollista, että kliinisestä kuolemasta henkiin vironneet ovat raportoineet kokeneensa tiedottomuutensa aikana epätodellisen kirkkain aistein yliluonnollisia asioita? Ja miten on mahdollista, että jopa alle kolmivuotiailla on ollut kuolemanrajakokemuksia? Ja että syntymäsokeat ovat raportoineet pystyneensä kuoleman lähellä avaamaan näköaistinsa ja ovat siis kokeneet asioita näkemällä? Näihin kysymyksiin on yritetty löytää vastauksia tutkimusten kautta aina 1970-luvulta lähtien, mutta tieteellisesti tyhjentävää selitystä ilmiölle ei ole löydetty. Sari Valton vieraina ovat nyt suomalaisten kuolemanrajakokemuksista Portilla-kirjan julkaissut teologian ja filosofian maisteri Miia Kontro sekä tietoisuutta tutkinut uskonnonfilosofian dosentti Leo Näreaho, jolta muutama vuosi sitten ilmestyi teos Kuolemanrajakokemukset - tutkimuksista tulkintoihin.

Kaikkiaan 29 prosenttia peruskoululaisista saa tukea koulunkäynnissään. Tehostettua tai erityistä tukea koulunkäynnissään saa 15%. Heistä 65 prosenttia on poikia. Tuki voi tarkoittaa esimerkiksi tukiopetusta, osa-aikaista erityisopetusta, vaihtoehtoisten tehtävien antamista, koulupsykologin tai koulunkäynninohjaajan apua. Tehostetun tuen saajien määrä on kasvussa. Vuonna 2011 tehtiin lakimuutos, jossa tavoitteena on ollut purkaa erityisluokkia ja suosia niin sanottua inkluusiota eli että kaikki oppilaat pidetään samassa ryhmässä. OAJ:n tekemän selvityksen mukaan tämä ei opettajien mielestä toimi, koska tavallisiin luokkiin ei ole saatu vastaavasti lisäresursseja haastavien oppilaiden tukemiseen. Kunnat säästävät, eivätkä palkkaa kouluihin riittävästi avustajia tai erityisopettajia. Helsingin Laakavuoren ala-asteen rehtori Janne-Pekka Nurmella on opetusalalta 20 vuoden kokemus, aluksi opettajan ja erityisopettajan tehtävistä. "Aivan selvästi näkyy muutos oppilaissa tänä aikana käyttäytymisessä ja kärsimättömyydessä. On paljon oppilaita, joilla ei ole minkäänlaista motivaatiota opiskeluun. Diagnooseja tehdään ahkerasti, mutta se ei ratkaise mitään, jos riittävä tukea ei kuitenkaan pystytä järjestämään." Pystyykö koulu ylipäätään auttamaan lasta, mikäli asiat ovat kotona huonosti? Janne-Pekka Nurmen koulu sijaitsee Helsingissä alueella, jossa asuu paljon sosioekonomisesti tarkasteltuna huono-osaisia ihmisiä. Tämä näkyy Nurmen mukaan siten, että koulussa on lapsia, joista ei kotona selvästikään huolehdita. "Kotona on näköalaton ilmapiiri. Opiskelemiseen ei kannusteta. Lapsille ei järjestetä harrastamismahdollisuuksia, ei anneta tukea eikä läsnäoloa eikä opeteta lasta huolehtimaan itsestään." Sosiaalipsykologi Janne Viljamaa on kirjoittanut useita kirjoja vanhemmuudesta. Vanhemmuudessa hän näkeekin syyn sille, jos lapset eivät pysty hillitsemään itseään, ovat kärsimättömiä ja alisuoriutuvat. Hänen mukaansa huono-osaisuus siirtyy tutkitusti sukupolvelta toiselle, mutta sen ei välttämättä tarvitsisi käydä niin. Kirjat ja kieleen panostaminen eivät kysy rahaa, sisukkaan asenteen voi oppia. Kaikki lähtee itsetunnosta, jonka rakentamisesta vanhemmat ovat vastuussa. Myös Janne-Pekka Nurmi peräänkuuluttaa vanhemmuutta. Se ei ole aina hukassa vain huono-osaisilla vaan myös hyvätuloisissa perheissä, jos läsnäolo ja tunneyhteys puuttuvat. "Ekaluokkalainen lapsi on valveilla 5400 tuntia vuoden aikana. Tästä ajasta hän viettää koulussa vain 740 tuntia. Suurimman osan ajasta hän on siis kodin vaikutuspiirin alla."

Miten on mahdollista, että ihmisen kärsimät oireet paranevat, vaikka hänelle annettaisiin pelkkiä kalkkitabletteja vaikuttavan aineen sijaan? Näin saattaa käydä siinäkin tapauksessa, että ihminen tietäisi saavansa lumelääkettä. Tällaisia tuloksia on saatu lumelääketutkimuksissa. Aivokuvaukset osoittavat, että lumelääke aktivoi aivoissa samoja neurokemiallisia prosesseja kuin oikea lääke. Kyseessä on siis fysiologisesti mitattavissa oleva asia. eikä vain psykologinen ilmiö. Esimerkiksi Parkinsonin taudissa lumelääke aktivoi välittäjäaine dopamiinin erittymisen aivoissa, kipupotilailla taas morfiinin kaltaisten opioidien vapautumisen. Plasebon tiedetään vaikuttavan jopa immuunijärjestelmään ja haavan paranemiseen. On tehty myös ”onnistuneita” kirurgisia toimenpiteitä, joissa esimerkiksi potilaan polvea ei ole todellisuudessa operoitu, mutta potilas on silti kokenut polvensa parantuneen. Pelkkä lääke tai leikkaus ei kuitenkaan tehoa, vaan kyse on kokonaisuudesta: potilaan on saatava puhua luotettavan asiantuntijan kanssa oireistaan. Lääkäri ja lääke yhdessä synnyttävät hänen mieleensä hoito-odotuksen ja kun hän alkaa odottaa olonsa kohentuvan hoidon ansiosta, niin se todella koheneekin. Plasebo on osoitus siitä, että mieli ja keho toimivat yhdessä saumattomasti. Mutta voitaisiinko plaseboa tietoisesti hyödyntää lääketieteessä enemmän? Onhan hyvä, jos ihminen saa lumelääkkeestä apua, mutta ei ikäviä haittavaikutuksia. Ja miksi lääkärit saattavat suhtautua ilmiöön väheksyen: jos tutkimuksissa todetaan hoidolla olevan ”vain” pelkkä plasebovaikutus, se todetaan tehottomaksi. Tästä kiinnostavasta ilmiöstä keskustelevat Sari Valton kanssa lääketieteen etiikan dosentti Pekka Louhiala Helsingin yliopistosta sekä plasebon neurobiologista taustaa tutkinut professori Eija Kalso HUS:n kipupoliklinikalta.

Joka minuutti maailman meriin kipataan rekkalastillinen muovijätettä. Sitä kertyy sinne 12 miljoonaa tonnia vuosittain. Muovista irtoaa veteen pieniä hiutaleita eli mikromuovia, jota kalat syövät ja joka sitten lopulta päätyy kala-aterian mukana ihmisen elimistöön. Vaatteistamme ja pesuaineistamme irtoaa mikromuovia jätevesiin ja sitä kautta meriin. Mikromuovi ei sinänsä ole myrkyllistä, mutta vedessä se imee itseensä erilaisia kemikaaleja ja myrkkyjä. Mitä on tehtävissä? Ensimmäiseksi muovin kippaaminen kaatopaikoille olisi lopetettava kaikkialla maailmassa. Suomessa sitä ei ole tapahtunut enää pitkään aikaan, vaan suuri osa muovijätteestä poltetaan energialaitoksissa muun sekajätteen joukossa. Vain 15 prosenttia muovista kierrätetään, koska muovin keräämisessä on ongelmia, samoin kierrätysmuovin hyödyntämisessä. Ongelmat ovat kuitenkin ratkaistavissa. Suomessa ollaan myös paraikaa kehittämässä erilaisia uusia materiaaleja, joilla voitaisiin ainakin osittain korvata muovi. Ehkä emme hukukaan muoviin? Voisiko Suomi olla globaalin muovijäteongelman ratkaisemisessa suunnannäyttäjä? Vieraina Teknologian tutkimuskeskuksen VTT:n professori Ali Harlin sekä Muoviteollisuus ry;n toimitusjohtaja Vesa Kärhä. Kuva: EPA

"Ei huivin pitäminen ole minulle aina itsestäänselvyys. Välillä tulee epäilyksen hetkiä. Valitsen joka aamu, puenko huivin. Puen sen, koska se on islamilaisten arvojen mukaista. Hijab on osa islamia." Näin sanoo Nahla Hewidy, Nuoret muslimit ry:n puheenjohtaja. Hän korostaa, että jokaisella tytöllä tai naisella on omat syynsä pitää tai olla pitämättä huivia ja että kyseessä on jokaisen vapaa valinta. Nuoret muslimit ry:n siskotapaamisissa huiviasiasta keskustellaan Nahlan mukaan usein, koska huiviin kohdistuu niin paljon ympäristön ennakkoluuloja ja niiden kanssa tytöt joutuvat kamppailemaan päivittäin. Siskot puhuvat myös feminismistä keskenään, eikä huivin pitämistä ja feminismiä nähdä mitenkään toisiaan pois sulkevina asioina. Turun yliopistossa poliittista historiaa opiskelevan kurditaustaisen Seida Sohrabin mielestä Suomessa huivikysymystä ja tyttöjen asemaa islamilaisessa kulttuurissa hyssytellään liikaa. Hän sanoo näkevänsä jatkuvasti maahanmuuttajaperheissä asioita, jotka sotivat maassa vallitsevaa tasa-arvokäsitystä vastaan. "Jo pienet tytöt hunnutetaan. Ei se ole aina tyttöjen oma valinta. Jos tarkoitus on suojata tyttöjä miesten seksuaalivoimalta, niin eikö tämän ongelman ratkaisua pitäisi etsiä miesten suunnasta, eikä tyttöjen? Tyttöjä kontrolloidaan muutoinkin, heidän vapauttaan rajoitetaan. Heille on ihan eri säännöt kuin pojille", sanoo Seida. Suomessa ei toistaiseksi ole puututtu musliminaisten pukeutumiseen, toisin kuin esimerkiksi Ranskassa, missä huivien käyttö on kielletty kouluissa ja täyshuntujen käyttö kaikilla julkisilla paikoilla. Huivikeskustelu saattaakin olla meillä vasta edessä, kun muslimien osuus väestöstä jatkaa kasvuaan. Kuva: EPA

"Minua ahdistaa, kun ei minua seurustelujutut vielä kiinnosta ja toiset pojat aina yllyttävät minua menemään puristamaan tytön takapuolta", sanoi eräs nelosluokkalainen poika tutkija Tuija Huukin vetämässä taidelähtöisessä työpajassa. Akatemiatutkija Tuija Huuki vetää tutkimusta, jossa pyritään selvittämään alakouluikäisten, noin 10-12 -vuotiaiden lasten seurustelunomaisia suhteita ja niihin liittyviä ilmiöitä. Viisivuotinen tutkimus on vielä kesken, mutta nyt on jo tullut selväksi, että jo alakouluikäiset lapset kokevat ikätoveriensa taholta seksuaalistyyppiseksi luokiteltavaa häirintää. Nelosluokkalaisen pojan kommentti kertoo Huukin mukaan siitä, miten häirintä ei ole pelkästään sitä, että tytöt tulevat poikien puristelemiksi, vaan se on myös poikien kokemaa painetta siitä, että pitäisi olla "tosi poika" ja mennä kukkoilevan ryhmän mukana tai tulee heitetyksi poikien keskinäisessä hierarkiassa pohjimmaiseksi. Työpajoihin osallistuneet lapset ovat kertoneet, että ovat ihan yksin näiden hämmentävien asioiden kanssa. Aikuiset eivät niihin puutu. Ollaanko tässä seksuaalisen häirinnän alkujuurilla? Lapset alkavat esimurrosiässä kiinnostaa toisiaan uudella tavalla, mutta heitä ei aikuisten taholta kasvateta kohti tasa-arvoisuutta, toisen kunnioittamista ja vapautta olla sellainen kuin haluaa ilman sukupuoleen sidottuja paineita. Aikuiset eivät puutu lasten keskinäisiin valta-asetelmiin ja niin nämä asetelmat saavat vahvistua, kunnes lapset ovat itse aikuisia ja sitten ollaankin jo #metoo-kampanjassa. Tuija Huukin lisäksi ohjelmassa on vieraana Helsingin Tyttöjen talon johtaja Mari Uusitalo-Herttua. Tyttöjen talossa käy murrosikäisiä tyttöjä, joiden itsetunto on usein murentunut ja rajat rikottu. "Keskustelu ja luottamuksen rakentaminen ovat avainasioita, kun heidän itsearvostustaan aletaan rakentaa uudestaan. Olen perustanut Tyttöjen talon 17 vuotta sitten ja yhä näissä ongelmissa on paljon samaa kuin silloin. Mutta nykyaika on tuonut lasten ja nuorten elämään uusia paineita. On ulkonäköpaineita, yhteiskunta on yliseksualisoitunut ja somessa vaanii hyväksikäytön vaara. Avoin keskustelu on kehityksessä ainut avain, sekä yksilön että laajemmin yhteiskunnan" hän sanoo. Jos seksuaalisen häirinnän mahdollistavia rakenteita haluaa purkaa, onko seurattava sukupuolisensitiivisen kasvatuksen viitoittamaa tietä? Että tytöt voimaantuisivat pistämään hanttiin ja pojat uskaltaisivat olla herkkiä?

Työmme on yhä enemmän tietotyötä, jota tehdään konttorissa koneen äärellä istuen. Digitalisaatio ei välttämättä ole tuonut odotettuja parannuksia työn kuormittavuuteen. Ihmiset halajavat paitsi menestystä työssä myös onnellisuutta ja hyvinvointia. Näistä molemmista teemoista on viime vuosina puhuttu paljon – työelämän muuttumisesta ja ihmisen hyvinvoinnista – mutta vähemmän on puhuttu siitä, mistä tämä kaikki on riippuvainen: aivoistamme. Todellinen hyvinvointi sijaitsee aivoissamme. Aivojen täysipainoinen käyttö on tie kaikkeen menestykseen. Mutta tunnemmeko aivomme? Tiedämmekö, miten pitää niistä huolta? Ymmärrämmekö aivojen toimintaa, joka ei ole itse asiassa muuttunut sitten kivikauden? Miten voisimme paremmin hyödyntää kivikautisten aivojemme ominaisuuksia nyky-ympäristössä? Voisiko työnteko olla mielekkäämpää, jos ymmärtäisimme, millaisia tehtäviä varten aivomme ovat kehittyneet ja muokkaisimme työelämää aivoille enemmän sopivaksi? Keskustelijoina ovat Helsingin yliopiston kasvatustieteen professori ja kognitiivisen aivotutkimuksen yksikössä työskentelevä Minna Huotilainen sekä Aivotaidot Oy:n toimitusjohtaja ja neuropsykologi Nina Uusitalo.

Haluaisitko muuttaa elämäntapojasi, mutta huomaat palaavasi nopeasti vanhojen ja tuttujen tapojesi pariin, eikä mikään muutu? Tai halajatko isompaa elämänmuutosta, esimerkiksi ammatin vaihtamista? Mutta et uskalla, koska uuden opiskeleminen tuntuu juuri nyt mahdottomalta panostukselta.Tai uuteen heittäytyminen on vain liian pelottavaa. Tuloksena on molemmissa tapauksissa ärtynyt olo, kun et pysty tekemään pysyviä muutoksia kohti itsellesi sopivaa elämää. Muutosvalmentaja Maaretta Tukiainen sekä filosofi Frank Martela neuvovat pysähtymään muutoshalun äärelle, ennen kuin tekee mitään. Miksi haluat muutosta? Mitä merkityksellistä muutoksessa onnistuminen toisi sinulle? Mikä on tähän mennessä estänyt muutoksen? Osaatko määritellä itsellesi oikeanlaisen tavoitteen? Millaisia uusia rutiineja tarvitsisit päästäksesi tavoitteeseesi? Kuinka paljon muutoksessa on kysymys tahdonvoimasta? Millaisia jarruttavia sisäisiä uskomuksia sinulla on itsestäsi? Mistä voisit päästää irti, että uudelle olisi tilaa? Mihin olisit valmis sitoutumaan, jotta saavuttaisit tavoitteesi? Oletko valmis hyväksymään, että ”yksi askel eteen ja kaksi taaksepäin” ei ole epäonnistumista, vaan se on kasvamista kohti muutosta ja mielen viisasta varmistelua? Jos parhaillaan pohdiskelet elämänmuutosta, aloita kuuntelemalla tämä keskustelu!

Vuosituhannen vaihteessa alkoi suunnitteluinsinööri Tero Murtoniemen oireilu: uupumusta, alakuloa, väsymystä. Diagnoosiksi annettiin masennus. Seurasi vuosia kestävä periodi, jossa sairaslomat ja työnteko vuorottelivat, kunnes Teron työsuhde purettiin ja hänelle myönnettiin määräaikainen työkyvyttömyyseläke. Nelisen vuotta sitten tapahtui käänne, kun psykiatri alkoi ihmetellä, miksi psyykelääkkeet tuntuivat vain pahentavan Teron oireilua, eikä levosta ollut apua. Tolkuttoman uupumuksen syyksi löydettiin krooninen väsymysoireyhtymä. Kun sitä alettiin lääkitä oikealla tavalla, Teron kunto alkoi nousta. Samaan aikaan Tero sattui pääsemään Ilmarisen ja Varman yhteisprojektiin, jossa kokeiltiin uudenlaista kuntoutusmallia. Siinä uutta oli mahdollisuus tehdä tavanomaista pidempi työkokeilu ja saada työhönvalmentajan tiivistä apua ja tukea koko kuntoutuksen ajan. -Sain ensin työkokeilupaikan harrastukseni parista eli automuseosta. Oli tärkeää, että sain alussa tehdä vain muutaman tunnin työpäiviä ja että oli rauhassa aikaa toipua ja totuttautua työelämään. Vuoden jälkeen työhönvalmentajani alkoi etsiä minulle oman alani työtä. Se ei ollut helppoa, mutta lopulta pääsin insinööritoimisto Jimexoon työkokeiluun ja nyt olen vakinaistettu sinne kokopäiväiseksi työntekijäksi,” kertoo Tero. Vuonna 2016 työkyvyttömyyseläkettä sai 152 900 henkilöä. Heistä 42 prosenttia sai eläkettä mielenterveydellisistä syitä. Määrä on vähentynyt viimeisten kymmenen vuoden aikana. Yhä kuitenkin mielenterveysongelmiin puututaan liian hitaasti. Elinkeinoelämän keskusliiton asiantuntijalääkäri Jan Schugkin mukaan työterveyshuollon rooli on tässä olennainen. Työterveyshuollolla pitäisi hänen mielestään olla mahdollisuus tehdä tiivistä yhteistyötä erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon kanssa, jotta kaikilla hoitavilla tahoilla olisi oikeat tiedot potilaan asioista. Lisäksi Schugk toivoo, että nykyistä enemmän kiinnitettäisiin huomiota oireilevan olemassa oleviin kykyihin tehdä työtä, eikä vain katsottaisi häntä ongelmien kautta. Jos nykyinen työ on kuormittanut häntä liikaa, ei ole järkeä sairasloman jälkeen yrittää jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaan työtehtäviä pitäisi olla mahdollisuus muokata vähemmän kuormittaviksi mutta kuitenkin sellaisiksi, että ihminen saa käyttää työssään asiantuntemustaan. Työ saattaa olla yksi sairastumisen aiheuttajista, mutta se on myös oikein mitoitettuna yksi parhaista kuntouttajista.

Aira Samulin ja Jorma Uotinen löysivät toisensa tanssin kautta 1980-luvun alussa ja ovat siitä lähtien olleet parhaita ystäviä keskenään. Reilun parinkymmenen vuoden ikäero ei ole koskaan merkinnyt heille mitään. He jakavat samat kiinnostuksen kohteet ja samanlaisen huumorintajun. Heitä yhdistää samanlainen palo ja mielenkiinto elämän ilmiöitä kohtaan. He ihailevat toisiaan, mutta ovat myös toistensa tukena ja neuvovat välillä toisiaan. ”Kaikilla pitäisi olla yksi näin hyvä ystävä. Yksi riittää, jos hänelle voi puhua kaikista asioista,” Jorma Uotinen on sanonut. Joulut ja juhannukset ystäväkaksikko viettää yleensä Airan Nummi-Pusulaan rakentamassa rajakarjalaistyylisessä hirsitalossa. Siellä on tilaa rauhoittua. Siellä ei tarvitse olla koko ajan toisen seurana, vaan ystävyys sallii myös hiljaa olemisen.

Yhteiskuntamme on näennäisen salliva, mutta miksi sitten salailemme niin paljon asioita? Häpeämme alkoholistivanhempiamme, perheessämme olevaa mielenterveysongelmaa, kokemiamme konkursseja tai potkuja, häpeämme jälkikasvumme tekemiä virheitä ja rikoksia, häpeämme sitä että tulemme kotonamme hakatuiksi ja siksi vaikenemme perheväkivallasta – eli kaikkea sitä hävetään, mikä ei ole ihanne-elämän malliin sopivaa. Ikävistä asioita vaietaan ja häpeä saa vaikenemisesta elinvoimansa. Häpeän tunteminen on universaalia. Ihminen oppii häpeämisen ”taidon” jo lapsena. Se, että tuntee häpeää ja sen myötä ikään kuin kaventaa itseään, ei tarvitse edes mitään dramaattista syytä. Elämme suorituskeskeisessä kulttuurissa, jossa kaiken voi aina tehdä paremmin. On siis aina mahdollisuus, että et ole tehnyt jotain tarpeeksi hyvin ja siksi sisäinen häpeän tunne on valmiina aktivoitumaan. Häpeästä keskustelevat Sari Valton kanssa yhteiskuntatieteiden tohtori, tutkija Saara Särmä sekä psykoterapeutti, psykoanalyytikko Elina Reenkola.

Suomessa lapsilla ei ole koulupukua, vaan verkkareissa ja farkuissa mennään koululaitos läpi ja sama linja jatkuu opiskelun ja työelämänkin parissa. Loskan ja viiman keskellä arvostamme käytännöllisyyttä tyylikkyyden sijaan. Mutta olemmeko jo liiankin rentoja pukeutumisen suhteen? Muutama vuosi sitten jopa eduskunnan puhemies joutui huomauttamaan kansanedustajille näiden liian huolettomasta pukeutumistyylistä. Yhä useampi tekee työtä, jossa pitää ottaa vastaan ulkomaalaisia vieraita tai käydä itse markkinointimatkoilla ulkomailla. Vieläkö suomalaiset erottuvat lentokentillä pukeutumisensa takia? Olisiko syytä katsoa tarkemmin, mitä päälleen pukee? Toimittaja Jani Niipolan mielestä kyllä. Hän on kirjoittanut yhdessä Minna Kiistalan kanssa Menesty tyylillä –kirjan, jossa pyrkii nostamaan suomalaisen businesspukeutumisen tasoa. ”Menestyksessä on kysymys siitä, että antaa itsestään parhaan mahdollisen kuvan jo ensitapaamisella. Jos pukeutuu siten, että näyttää menestyvältä, alkaa myös menestyä.” Mukana keskustelussa on muotitoimittaja Sami Sykkö, joka arvostaa pukeutumisessa persoonallisuutta. Kun tyylisäännöt taitaa, niitä voi myös rikkoa. Yksi Sykön lempiharrastuksista on istua kahvilassa ja tarkkailla ohikulkijoiden tyyliä, varsinkin ulkomailla. Mitä ajatuksia hänellä herää suomalaisista ohikulkijoista?

Suomalaiset ovat yhä ahkeraa lukukansaa, vaikka kirjojen myynti onkin tasaisessa laskussa. Miksi lukeminen on hyvä harrastus? Mikä tekee kirjasta ainutlaatuisen verrattuna vaikkapa elokuvaan? Sosiaalisen median konsultti, kouluttaja ja Iso mieli -kulttuuriblogin kirjoittaja Marko Suomi on intohimoinen lukija ja on oppinut raivaamaan tilaa hektisestä arjestaan kirjan lukemiselle. Hän jopa mittaa elämänlaatuaan sillä, kuinka paljon ehtii lukemaan. Hänelle kirja on rauhoittava kokemus ja mahdollisuus päästä jonkun toisen mieleen sisälle tai tutustua paikkaan, jonne ei muuten voisi mennä. Hän myös näkee kirjan paikkana, jossa maailmaa voi tutkia rauhassa ja muodostaa siitä oman mielipiteen. Toimittaja Baba Lybeck ei voisi hänkään kuvitella elämäänsä ilman kirjoja. Baballa on aina useita kirjoja kesken ja hän lukee sähkökirjoja jopa kaupanjonossa tai kulkuvälineissä. Hänelle kirjat edustavat henkistä pääomaa, jota hän on oppinut jo lapsuudenkodistaan lähtien arvostamaan enemmän kuin materiaalista mammonaa. Henkinen pääoma kun pysyy, mutta maallisen voi menettää koska tahansa.

Kannabis luokiteltiin YK:n yleissopimuksessa vuonna 1961 vaaralliseksi huumeeksi –  se listattiin samaan kategoriaan heroiinin ja kokaiinin kanssa. Linjauksen pohjalle sopimuksen allekirjoittajamaat rakensivat huumepolitiikkaansa. Kannabiksesta tuli Suomessakin laitonta 1970-luvun alussa. Nyt on kuitenkin vahvistumassa maailmalla käsitys siitä, että kannabis ei ole verrattavissa koviin huumeisiin ja siksi sitä pitäisi käsitellä rikosseuraamusten kannalta erillään muista huumeista. Näin on monessa maassa jo tehtykin: kannabiksen käytön rankaisemista on luovuttu ja keskitytty ohjaamaan käyttäjä mahdollisesti tarvitsemaansa hoitoon. USA:ssa on menty niin pitkälle, että kannabis on laillistettu useassa osavaltiossa ja lääkekannabis parissakymmenessä osavaltiossa. Kannabistuotteiden kehittämisestä odotetaan siellä valtavia tuloja. Toisaalta kannabiksen vapauttamista on vastustettu sillä perusteella, että se antaisi ihmisille viestin huumeiden hyväksyttävyydestä. Onko kyse niin vaarattomasta aineesta kuten moni käyttäjä väittää? Millainen on kannabistilanne Suomessa? Miten meillä käytön rankaisemisesta luopuminen vaikuttaisi? Mihin suuntaan Suomen kannattaisi huumepolitiikkansa ruuvata? Tästä keskustelevat THL:n tutkimusprofessori Pekka Hakkarainen sekä Ajatuspaja Liberan tutkija Teemu Känsälä.

On helppo paheksua rikkaita, jotka kiertävät veroja. Millaista itsekkyyttä! Tai ärsyyntyä työkaverista, joka ottaa tiimiprojektin saavutuksista kunnian itselleen. Miten itsekäs tyyppi! Niin, se itsekkyys tuntuu olevan ilmiselvä piirre aina muissa. Mutta onko sitä sittenkin myös meissä jokaisessa, jos rehellisiä olemme? Kuinka usein nimittäin oikeasti laitamme oman etumme syrjään ja teemme ratkaisuja yhteisön edun mukaan? Onko itsekkyys itse asiassa ihmisluonteelle vääjäämätön evoluution kehittämä piirre? Jos näin on, voisimmeko oppia suitsimaan itsekkyyden haitallisia puolia? Onnistuisiko se empatiakykyämme herkistämällä? Näistä kysymyksistä keskustelevat Sari Valton kanssa runoilija ja kriitikko Jukka Koskelainen sekä moraalipsykologiaan erikoistunut filosofi Elisa Aaltola. Koskelaiselta on hiljattain ilmestynyt kirja Mahtava minä – itsekkyyden voima ja vastavoimat ja Aaltolalta yhdessä Sami Kedon kanssa Empatia – myötäelämisen tiede.

Kirjailija Ben Kalland tuo ensimmäistä kertaa Jehovan todistajat suomalaiseen kaunokirjallisuuteen. Kalland kertoo Vien sinut kotiin -kirjassaan sisaruusrakkaudesta, joka ylittää perheen uskonnollisen kahtiajakautumisen. Hän myös kuvaa Jehovan todistajien hierarkkista organisaatiota ja johtoportaan kilpailua vallasta. ”Harva rivijäsen täällä tietää, miten sääntöjä sorvataan päämajassa New Yorkissa ja miten niillä saatetaan käydä kauppaa sisäisten valtakamppailujen tiimellyksessä. Säännöt eivät aina ole niin Jumalan puhdasta sanelua kuten jäsenet luulevat,” sanoo Kalland. Kalland tuntee Jehovan todistajat –yhteisön sisältä päin, sillä hänen oma lapsuutensa ja nuoruutensa kului Jehovan todistaja –perheessä. Hän erosi yhteisöstä noin 20-vuotiaana pitkän harkinnan jälkeen. Mitään ahdistavaa uskonkriisiä hän ei kokenut, alkoi vain vähitellen huomata opetuksessa epäloogisuutta ja säännöissä kummallisuuksia. ”Istuin Messukeskuksessa isossa konventissa ja yhtäkkiä vain nousin ja lähdin pois. Tajusin, ettei minun tarvitse kuunnella tällaista,” Kalland muistelee. Nyt puolet suvusta karttaa häntä. Seija Ronimus on tehnyt Turun yliopistoon tutkimuksen Jehovan todistajista eronneista ihmisistä ja heidän kokemuksistaan (Vartiossa maailmaa vastaan, 2011). Tutkimuksesta käy ilmi, että elämä yhteisön sääntöjen mukaan on vaativaa: on evankelioitava säännöllisesti ja toimitettava kuukausittain raportti seurakunnalle toiminnastaan, on otettava osaa viikoittaisiin kokouksiin, on vältettävä turhaa kanssakäymistä yhteisön ulkopuolisten kanssa ja sopeuduttava siihen, että itsenäistä ajattelua ei pidetä suotavana ja että käyttäytymistä ylipäätään säätelevät monet erilaiset säännöt. Moni uupuu suorittamiseen ja alkaa vähitellen jättäytyä toiminnasta pois. Vaakakupissa painaa kuitenkin tieto siitä, että liikkeestä eroaminen saattaa johtaa yksinäisyyteen: karttamista ei virallisesti liikkeen johdon suunnalta tunnusteta olevan olemassa, mutta silti rivijäsenet tietävät, että sitä tapahtuu. ”Kyllä sitä tapahtuu. Itsekin kartoin erotettuja ollessani vielä yhteisössä mukana. Nyt omat lapseni eivät ole saaneet olla kaikkien sukulaistensa kanssa tekemisissä, vaan ovat tottuneet siihen, että osaa suvusta ei ikään kuin ole heille olemassa, ” sanoo Ben Kalland.

Tuntuuko jokin ratkaisu sinusta oikealta, mutta et pysty oikein perustelemaan sitä? Kyse on intuitiosta. Psykologiassa ajattelu jaetaan intuitiiviseen ja analyyttiseen. Edellinen on nopeaa ja automaattista, jälkimmäinen tietoista, työlästä ja hidasta. Monet taiteilijat ja tutkijat sanovat käyttävänsä intuitiota työssään. "Aivomme ovat luontaisesti intuitiiviset. Olemme siis kaikki intuitiivisia, vaikka emme sitä tiedostaisikaan. Arki muuttuisi mahdottomaksi, jos emme osaisi tehdä asioita intuitiivisesti vaan pysähtyisimme analysoimaan jokaista tavallista päätöstämme excel-taulukon äärelle. Voisimme kuitenkin käyttää intuitiota enemmän hyödyksi esimerkiksi työelämässä. On mahdollista oppia vahvistamaan omaa intuitiivista kykyään," sanoo intuitiosta väitöskirjan tehnyt tutkija Asta Raami. Mutta mitä tehdä, jos punnitsee ratkaisua päässään ja järkisyyt vievät toisaalle ja intuitio yhtäälle? Kumpaa uskoa? "Ristiriitainen tilanne kertoo siitä, että asiaa pitää tutkia ja miettiä lisää. On myös pohdittava syitä sille, miksi intuitio ohjaa muualle", sanoo Asta Raami. Päätä viisaasti -kirjan kirjoittanut filosofi Markus Neuvonen kehottaa myös ihmisiä malttiin. On pysähdyttävä miettimään omia motiivejaan. Hänen mukaansa ihmisten on itse asiassa huomattavasti vaikeampi toimia rationaalisesti kuin "fiilispohjalta". Ihmiset saattavat kutsua "intuitioksi" sitä, että toimivat vain omien ennakkoluulojensa ja uskomustensa ohjailemina, eivätkä jaksa haastaa ajatuksiaan ja ottaa faktoista selvää. "Intuitio ei ole viisas neuvoja, joka aina tietää oikean vastauksen. Siinä on kysymys monimutkaisesta ajatteluprosessista. Yleisesti voisin sanoa, että jos olet jonkin alan ekspertti, intuitioon kannattaa luottaa, mutta jos päätös pitäisi tehdä asiasta, josta tiedät hyvin vähän, kannattaa olla varovainen intuitioon luottamisen suhteen," sanoo filosofi Markus Neuvonen. Vieraina ovat intuitiosta väitellyt tutkija Asta Raami sekä filosofi Markus Neuvonen. Toimittaja on Sari Valto.

Miksi rahat eivät koskaan riitä? Mistä minä pystyisin säästämään? Kyllähän minä sitten olisin onnellinen, jos tilillä olisi enemmän rahaa! Nämä ovat varsin yleisiä kommentteja rahaan liittyen. Eläkeläinen Heli Joutsenlahti ja tietokirjailija Antti Rinta-Loppi eivät kuitenkaan näihin kommentteihin yhdy. Joutsenlahdella jää eläkkeestään asumismenojen jälkeen noin 300-450 euroa kuussa. Ne riittävät hyvin ja Joutsenlahti sanoo elävänsä onnellista ja iloista aikaa. Hän marjastaa ja sienestää paljon ja varastoi ruokaa talvea varten. Hän seuraa tiedekirjallisuutta ja harrastaa lintujen bongaamista. Edullisia harrastuksia siis! Rahaa menee Lapin reissuihin ja romaanien ostamiseen. Ne tuottavat hänelle kuitenkin suurta iloa, joten niistä hän on valmis maksamaan. Muutaman kerran vuodessa hän pystyy laittamaan rahaa säästöönkin ja on onnistunut kymmenen eläkevuotensa aikana kartuttamaan itselleen turvarahaston yllättävien tilanteiden varalle. ”Jos saisin kuukaudessa vaikkapa tuhat euroa enemmän rahaa, ei se minua sen onnellisemmaksi tekisi. Perustulo tarvitaan tietenkin, mutta eipä paljon sen päälle,” sanoo Joutsenlahti. Antti Rinta-Loppi piti vuosia Saituri-blogia ja on yksi Erilainen ote omaan talouteen -kirjan kirjoittajista. Sekä blogissa että kirjassa kantavana teemana on säästäminen henkilökohtaisen vapauden saavuttamiseksi. Rinta-Loppi kritisoi yleistä käsitystä, että ollakseen tyytyväinen ihminen tarvitsisi ympärilleen tavaraa. "Säästöt ovat merkki siitä, että on elämäänsä tyytyväinen. Se, joka ei ole, laittaa jatkuvasti rahaa kuluttamiseen, koska kuvittelee saavuttavansa tyytyväisyyden sitä kautta.” Rinta-Loppi itse on jo pitkään laittanut suurimman osan palkkatuloistaan säästöön ja sijoituksiin. Hänen mielestään pienituloinenkin pystyy hallitsemaan talouttaan niin, että säästöjä syntyy. Oravanpyörästä on hänen mukaansa mahdollista hypätä pois. Se vaatii omien asenteiden perinpohjaista tutkimista ja tapojen päämäärätietoista muuttamista. Esimerkiksi Rinta-Loppi ottaa ihmisen, joka sanoo tarvitsevansa auton liikkumistaan varten ja kuntosalijäsenyyden kuntonsa ylläpitämiseksi. Luopumalla autosta ja salikortista hän säästäisi vuodessa keskimäärin 5600 euroa. Samalla kunto kohenisi paremmaksi kuin koskaan, kun auto vaihtuisi lihasvoimaan. Summa tekisi kymmenessä vuodessa noin seitsemän prosentin tuotolla 93 000 euroa. Autosta luopuminen ei kaikille toki ole mahdollista, mutta niille, joille se suinkin on, tämä olisi yksi keino säästää merkittävä määrä rahaa. Rinta-Loppi kehottaa ihmisiä ylipäätään miettimään, mistä todellinen onni löytyy. ”Itse ajattelen niin, ettei mikään ostettava asia tuo minua lähemmäksi minulle tärkeitä asioita." Sari Valton haastateltavina ovat eläkeläinen Heli Joutsenlahti sekä tietokirjailija Antti Rinta-Loppi.

Ikää ja elämänkokemuksia tulee lisää, maailma ympärillämme muuttuu: mutta pysymmekö me sisimmässämme aina samoina? Vai onko minuus jotakin, joka muovautuu jatkuvasti? Onko 50-vuotiaan "minä" sama kuin mitä se oli 20-vuotiaana? Kirjailija, psykoterapeutti Katriina Järvinen uskoo, että ei. Hän on kirjoittanut kirjan Saanko esitellä monenlaiset minämme, jossa haluaa haastaa sen yleisen ihanteen, että yksilön tulisi kokea minuutensa eheänä jatkumona. Että olisi olemassa jokin muuttumaton minuus ja voisimme sanoa, että "olen aina ollut oma itseni". Järvinen on huomannut, että joskus ihmisissä herättää vastustusta, kun hän sanoo, että hän ei välttämättä pidä kaikista "entisistä minuuksistaan". Meillä kun elää kuvitelma siitä, että mennyt pitäisi aina "käsitellä" ja hyväksyä, meidän pitäisi olla "sinut menneen itsemme kanssa". Järvisen mukaan voi hyvin ajatella, että ei pidä jostain menneestä vaiheestaan, tai jostain puolesta itsestään ja silti hyväksyä itsensä, olla armollinen itselleen. Emme pääse menneisyyttämme ja kehitysvaiheitamme pakoon, vaan kaikki koettu kulkee mukanamme. Esimerkiksi kun aikuisena vierailemme lapsuuskodissamme, saatamme alkaa käyttäytyä tilanteessa lapsen roolissamme tavalla, jota meidän ei enää tarvitsisi tehdä. Se lapsen "minä" on kuitenkin meissä yhä olemassa. Kirjailija Selja Ahavan syksyn uutuusromaani Ennen kuin mieheni katoaa on omakohtainen kertomus avioliitosta, jossa mies ilmoittaa yhtäkkiä vaimolle halunneensa olla aina nainen. Tämä yllättävä tilanne ja sitä seurannut elämänmuutos on pakottanut Ahavan miettimään omaa "minäänsä": "kuka olen, jos sinä et olekaan se, miksi sinua luulin"? Oma identiteetti ja omat rajat on pitänyt piirtää uudestaan. Entä mitä mieltä keskustelijat ovat siitä, onko terapiakielestä tuttua "itsestään vieraantumista" olemassa? Siis tilannetta, että ihminen herää miettimään omaa elämäänsä ja oivaltaa, ettei hän enää elä siten kuin haluaisi, että hän on vieraantunut omasta sisimmästään. Itsestään vieraantuminenhan nojaa olettamukseen, että olisi olemassa tietty yksi minä, josta sitten joskus erehtyy tekemään harha-askelia? Toimittaja Sari Valto, psykoterapeutti Katriina Järvinen ja kirjailija Selja Ahava keskustelevat.

Hallitus on leikannut tältä vuodelta ammattikoulutuksesta rahaa reilut 200 miljoonaa euroa ja lisää on luvassa. Ammattikouluissa on jouduttu irtisanomaan opettajia ja vähentämään lähiopetusta. "Meillä leikkausten konkreettinen seuraus on se, että nyt syksyllä aloittaneet sähkö-ja automaatioasennusalan opiskelijat joutuvat kolmen opintovuodensa aikana olemaan kotona viisi viikkoa. Se on pitkä aika. Jos vertaan siihen, miten itse aikoinani sain vielä kaksivuotisen koulutuksen, niin nykyopiskelijat saavat kolmessa vuodessa kolmanneksen vähemmän opetusta," sanoo sähköalan opettaja Antti Pyykkö Omniasta. "Olen huolissani siitä, miten tuleva reformi tämän lisäksi vielä tulee vaikuttamaan mahdollisuuksiimme kouluttaa ammattitaitoista väkeä. Työpaikoilla oppimisen määrää pitäisi kasvattaa. Jo nyt sähköalan opiskelijat ovat kolme vuoden aikana 30 viikkoa työpaikoilla ja automaatioasentajat 24 viikkoa. Pienissä sähköalan työpaikoissa he pääsevät tekemään kapeita tehtäviä apupojan roolissa. Oppimista ei voi siirtää työpaikoille loputtomasti." Pyykkö kertoo, että sähköalan yrityksiltä on tullut jo nyt viestiä, etteivät he ole tyytyväisiä ammattikouluista valmistuneiden ammattitaitoon. Lähihoitajia Omniassa opettava Katri Hemmilä ottaa esille sen, että paljon tukea tarvitsevien oppilaiden määrä on jatkuvasti selvässä kasvussa. Reformissa painotetaan, että oppilaiden tukemiseksi heidän opintopolkunsa tulee henkilökohtaistaa. Siis ikään kuin räätälöidä tutkinto sopimaan yksilön tarpeisiin. "Mutta jo nyt aikuispuolella henkilökohtaisen opintosuunnitelman tekemiseen on varattu kaksi tuntia ja nuorten puolella vain vartti aikaa. Onko tähän henkilökohtaistamiseen reformin myötä yhtäkkiä enemmän aikaa?" kysyy Hemmilä. Opetushallituksen ammatillisen koulutuksen johtaja Anni Miettunen korostaa, että reformissa on hyvät tavoitteet, jotka on luotu vastaamaan muuttuneeseen toimintaympäristöön. Työelämä on muuttunut, nyt tarvitaan toisenlaisia osaajia kuin ennen. Tarkoitus on tuoda opettajille ja työpaikkojen esimiehille työkaluja siihen, miten oppimista työpaikoilla edistetään niin, että otetaan huomioon kaikkien osapuolten osaamisen kehittämistarpeet. "Mutta muutos ei tule hetkessä valmiiksi. Tämä on monen vuoden matka ja se tehdään yhteistyössä koko kentän kanssa."

Miksi ihmeessä vanha äiti on yhtäkkiä mennyt lahjoittamaan suuria summia erilaisille järjestöille? Miksi hänen postiluukustaan tursuaa kaikki mahdolliset aikakauslehdet, vaikka vanhus ei edes muista tilanneensa niitä? Miksi hän on menossa tapaamaan pankin sijoitusneuvojaa? Mahtaako hän siellä enää ymmärtää, mihin nimensä laittaa? Tällaisia mietteitä omaiset saattavat joutua pohtimaan, kun ovat huomanneet vanhuksen muistin rakoilevan. Viimeistään silloin, kun ihmisen muisti osoittaa säännöllisesti heikentymisen merkkejä, olisi otettava esille edunvalvontavaltuutuksen tekeminen. Tämä saattaa tuntua omaisista kiusalliselta, koska vanhus ehkä suuttuu siitä, että hänen kykyään hoitaa asioita epäillään. Tästä huolimatta valtuutus kannattaa tehdä siinä vaiheessa, kun vanhus vielä ymmärtää valtuutuksen sisällön. Näin vältytään myöhemmiltä ongelmilta. Edunvalvontavaltuutuksessa voidaan määritellä, mitä asioita se kattaa ja kuka on vastuussa sitten, kun vanhus ei enää kykene itse ymmärtämään asioiden hoitoa. Mikäli valtuutusta ei ole ajoissa tehty ja vanhus on menettänyt täysin ymmärryksensä ympäröivästä maailmasta, voidaan maistraatista hakea päätöstä edunvalvonnasta. Se on kuitenkin raskaampi prosessi kuin valtuutuksen tekeminen. Moni ajattelee, että pystyy hoitamaan iäkkäiden vanhempiensa juoksevat raha-asiat vain valtakirjan avulla, mutta pidemmän päälle valtakirjan varassa oleminen saattaa tuottaa ongelmia, koska eteen voi tulla esimerkiksi juuri pankkiasioita, joita valtakirja ei katakaan. Suomessa terveystiedoilla on vahva suoja ja niidenkin kuulemiseen auttaa edunvalvontavaltuutus. Miten muistin heikkenemiseen liittyviä asioita voidaan ennakoida, siitä kertoo perheoikeuden dosentti, tutkija Anna Mäki-Petäjä-Leinonen. Miten ihmisen oikeustoimikelpoisuus määritellään ja miten sitä tutkitaan, siitä kertoo puolestaan muistilääkäri Kati Juva.

Kirjailija John Irving on sanonut: "Luulet, että sinulla on muisti, mutta muistilla on sinut." Muisti kun ei alistu tahtoomme. Se on altis vääristymille, se palauttaa mieleemme asioita, joita emme haluaisi enää muistaa, mutta se, minkä haluaisimme muistaa, pysyykin pimennossa. Filosofian tohtori, psykologi ja psykoterapeutti Marja Saarenheimo on kirjoittanut paljon muistista, viimeksi Muistamisen vimma -kirjan. Hänen mukaansa ihmisillä on kova tarve rakentaa menneisyydestään eheä tarina, eikä heidän aina ole helppoa hyväksyä, että muistot eivät ole sama asia kuin todellisuus. Ajan kuluessa muistoihimme yhdistyy myöhemmin muilta kuulemiamme asioita ja myös tulkitsemme mennyttä tapahtunutta jatkuvasti hiukan uudella tavalla. Lopullista varmuutta menneistä tapahtumista ei ole. Ihminen muokkaa muistoistaan aina kulloiseenkin elämänvaiheeseensa sopivan syy-ja seuraussuhteisen tapahtumaketjun. Muistamme menneisyydestämme aina vain sen viimeksi tallettamamme "päivitetyn version". On myös mielenkiintoista huomata, että muistoja ei synny ilman tietoista muistelua. Mutta missä muistot ovat silloin, kun niitä ei vielä ole pystynyt "palauttamaan mieleensä?" Åbo Akademin oikeuspsykologian tutkijana ja oikeuspsykologian kouluttajana työskentelevä Julia Korkman tietää, miten epäluotettava muisti on ja miten altis se on muuttamaan muistoa, mikäli ihmistä johdatellaan. On todisteita siitä, että ihmisen mieli kykenee jopa luomaan todenntuntuisen muiston asiasta, jota koskaan ei ole oikeasti tapahtunut. Poliisi tai syyttäjä pyytää Korkmania avuksi, kun epäillään, että lapsi on joutunut rikoksen uhriksi tai silminnäkijäksi ja pitää arvioida, voiko lapsen todistukseen luottaa. Työ on hienosyistä ja vaatii paljon tietoa muistin toiminnasta. Virheelliset muistikuvat voivat johtaa jopa oikeusmurhiin. Muistojamme voi siis ulkopuolinen manipuloida, mutta entä pystyisimmekö itse muokkaamaan mieltämme niin, että muistaisimme vain kaikki positiiviset asiat?

"Ei mun isä mikään alkoholisti ollut, sellainen juoppo vain." Näin alkoi tyypillinen kertomus, jonka toimittaja-käsikirjoittaja Ani Kellomäki sai kuulla kerätessään kirjaansa "Kosteusvaurioita - kasvukertomuksia pullon juurelta" aikuisten kokemuksia lapsuudestaan. Hän haastatteli lähes neljääkymmentä ihmistä, joiden lapsuutta varjosti vanhempien tai vanhemman alkoholinkäyttö. Vähättelevä puhetyyli saattaa heijastella tapaa, jolla alkoholiongelmasta on puhuttu julkisuudessa: ikään kuin alkoholisti tarkoittaisi aina sitä rappiojuojaa, joka ajaa perheen kirveellä hankeen. "Kun nostetaan esille vain äärimmäisiä tapauksia, jää näkymättömiin valtava joukko kertomuksia, joissa voidaan pahoin paljon vähemmän äärimmäisillä tavoilla. Myös näissä liikajuomisen oloissa lapset kokevat usein aitoa hätää," sanoo Ani Kellomäki, joka itse kärsi koko murrosikänsä ajan äitinsä liiallisesta ryyppäämisestä. Näistä vähemmän äärimmäisistä oloista ei välttämättä kasva syrjäytyneitä uusia alkoholisteja, vaan teräksenkovia suorittajia. Hyväksynnän hakijoita, taitavia kulissien ylläpitäjiä. Ihmissuhteissaan epävakaita, jatkuvassa stressitilassa puurtajia. Niistä kasvaa aikuisia, jotka eivät osaa suhtautua luontevasti riitelyyn tai jotka eivät koskaan paljasta toisille ihmisille todellista sisintään. Pelokkaita ihmisiä, joiden tunne-elämä on kapeutunut. Kun näistä ihmisistä tulee itsestään vanhempia, saatetaan olla ongelmien edessä. Ani Kellomäki on jo ehtinyt saada valtavasti palautetta kirjastaan. Ihmiset ovat kiittäneet siitä, että vihdoinkin myös lasten näkökulmasta puhutaan. Ja vihdoinkin puhutaan siitä, miten pitkälle aikuisuuteen, lapsuuden kaltoinkohtelu on vaikuttanut. Vaikutuksia on hävettykin, kun "pitäisihän vanhoista jutuista osata päästää irti". Moni on myös sanonut luulleensa koko ikänsä, että on ollut vain tosi outo ja erilainen kuin muut, mutta kirjan ansiosta on tajuttu, että muilla on samanlaisia kokemuksia. THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo sanoo, että vaikka alkoholismista on meillä puhuttu paljon, on edelleen paljon ääniä, jotka eivät ole tulleet kuulluksi. "Tälläkin hetkellä meillä elää n 65 000 lasta perheessä, jossa on vakava päihdeongelma. Luku on vain jäävuoren huippu, sillä siihen on laskettu vain ne vanhemmat, joiden juomisesta on tehty diagnoosi." Raitasalo myös muistuttaa, että usein alkoholiperheissä on muitakin ongelmia kuin juominen: on köyhyyttä, mielenterveysongelmia, työttömyyttä. Siksi tuenkin pitäisi olla kokonaisvaltaista. Aiempaa enemmän pitäisi osata tukea perheen ei-juovaa aikuista, jotta tämä pystyisi huolehtimaan lapsista paremmin.

Nuorten syrjäytymisestä puhutaan paljon. Eläähän koulutuksen ja työelämän ulkopuolella 15 prosenttia 20-24-vuotiaista nuorista. Mutta ovatko he oikeasti omasta mielestään "syrjäytyneitä" vai ovatko he vain halunneet valita omanlaisensa elämän, missä on perinteistä yhteiskuntaa vapaammat mahdollisuudet toteuttaa itseään? Entä jos nuorta ei kiinnosta koko yhteiskuntaan osallistuminen? Entä jos hän on menettänyt uskonsa kaikkiin perinteisiin vaikutusmahdollisuuksiin? Jos nuori on menettänyt luottamuksensa aikuisiin, miksi hän ottaisi apua vastaan aikuisilta viranhaltijoilta? Lähestytäänkö nuoria auttamistyössä liikaa hyväosaisen keskiluokkaisen ihmisen näkökulmasta? Yleisesti ajatellaan, että syrjäytyminen luo tietä radikalisoitumiselle. Mutta jos tämä on totta, miten on mahdollista, että passiivisesta ja välinpitämättömästä nuoresta tuleekin yhtäkkiä energiaa ja paloa täynnä oleva ääritoimija? Ehkä onkin olemassa kahdenlaista syrjäytymistä: tahatonta näköalattomuuden tilaan ajautumista ja toisaalta vapaaehtoista omaan todellisuuteen keskittymistä. Ja mitä tapahtuu, jos näihin ryhmiin kuuluvia nuoria ei tavoiteta ja jos heitä ei saada kiinnostumaan "yhteisen hyvän" rakentamisesta? Tästä keskustelevat Helsingin kaupungin kulttuuri- ja vapaa-ajan toimialajohtaja Tommi Laitio sekä Nuoret muslimit ry:n aktiivijäsen ja Diakonissalaitoksen turvapaikanhakijoihin liittyvässä projektissa työskentelevä ammattikorkeakouluopiskelija Muttaqi Khan. Toimittajana on Sari Valto.

Rokotekriittisyys on kasvussa, mikäli asiaa tarkastelee rokotuskattavuuden näkökulmasta. MPR-rokotteen, joka suojaa tuhkarokolta, vihurirokolta ja sikotaudilta, kattavuus on laskenut suurissa kaupuneissa 91 prosenttiin, kun tavoite on 95 prosenttia. Uusien rokotuksien kohdalla laskua on tapahtunut enemmän: kohdunkaulansyöpää ehkäisevä HPV-rokotekattavuus on vain 70 prosenttia ja influenssarokotteen kohdalla 50 prosenttia. Nähtäväksi jää, miten uusi vesirokkorokotus otetaan vastaan. Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos THL on pyrkinyt viestinnällään korostamaan, miten tärkeää rokotekattavuuden pitäminen 95 prosentissa on, jotta aiemmin kuolemia niittäneet taudit eivät tulisi takaisin. On esitetty laskelmia, että jos rokotuksia ei annettaisi, Suomessa sairastuisi vuosittain tuhkarokkoon 53 000 lasta, joista viisi kuolisi, meillä olisi 1800 aivokalvontulehdusta vuosittain ja 800 poliotapausta, joista 45 halvaantuisi. Nämä luvut eivät kuitenkaan osaa vanhemmista hätkäytä, vaan he jättävät osan rokotuksista lapsilleen antamatta. Miksi? Turun yliopistossa on meneillään tutkimus, jossa kartoitetaan rokotevastaisten vanhempien ajatuksia rokotuksista. Haastatteluihin perustuvassa tutkimuksessa on käynyt ilmi, että vanhemmat eivät vastusta tiedettä, mutta he suhtautuvat epäluuloisesti rokotetutkimuksiin, koska lääkeyhtiöt tekevät niitä itse ja toisaalta THL saa osan rahoituksestaan lääkeyhtiöiltä. Toiseksi heidän mielestään rokotehaittoja vähätellään eikä niistä olla avoimia. Kolmanneksi heidän mielestään yksilöllä pitäisi olla oikeus päättää omista ja lapsensa asioista, eikä valtion pidä painostaa heitä ottamaan rokotuksia. Mitä tämä rokotevastaisuus kertoo terveysviranomaisten ja ylipäätään tieteen ja kansalaisten välisestä suhteesta? Mistä kasvanut epäluottamus kumpuaa? Meneekö valistus pieleen, kun vanhempien pelkoon yritetään vastata kylmillä faktoilla? Tästä keskustelevat Sari Valton kanssa THL:n ylilääkäri Hanna Nohynek ja Helsingin yliopiston viestinnän professori Esa Väliverronen. Toimittajana Sari Valto.

Porvoolainen käsityöopettaja ja kätilö Alva Forsius (1866-1935) oli tarmokas ja aikaansaava nainen. Jo nuorena tyttönä hän oli päättänyt, että keskittyy elämässään työntekoon. Tuolle ajalle tyypillisesti päätös sulki pois naimisiinmenon. Alva eli lapsuutensa Åbyn kartanossa monilapsisessa ruotsinkielisessä perheessä. Hänen isänsä suositteli hänelle käsityöopettajan ammattia, koska "se on naiselle sopiva ammatti, jossa saa toteuttaa äidinvaistojaan." Alva menikin käsityökouluun ja valmistui sieltä opettajaksi, mutta koki sitten vapaakirkollisen herätyksen ja lähti evankelistakurssille. Sieltä hänen tiensä suuntautui Lontooseen ja Pelastusarmeijan toimintaan. Alva palasi Suomeen Pelastusarmeijan luutnanttina vuonna 1889 ja aloitti muiden valmistuneiden kanssa Suomen toimintaa Porissa ja Turussa. Pelastusarmeijan työssään hän kohtasi nuoria, köyhiä ja onnettomia naisia, jotka olivat jääneet yksin aviottoman vauvansa kanssa. Alva päätti, että haluaa keskittyä auttamistyössään nimenomaan äiteihin. Häntä kauhistutti se halveksunta, mitä aviottomasti lapsensa synnyttäneet naiset saivat kohdata. Alvan mielestä heitä ei saanut kutsua "langenneiksi" tai "hairahtuneiksi", vaan he olivat äitejä siinä missä muutkin äidit ja ansaitsivat tukea ja apua. Ensin Alva kävi kätilökurssin. Alva piti aluksi kätilön "yksityisvastaanottoa" kotonaan, mutta päätti sitten perustaa Porvooseen synnytyslaitoksen. Viisipaikkainen synnytyslaitos avattiin vuonna 1899. Maksu oli kaksi markkaa vuorokaudelta ja se sisälsi "ruuan, vaatetuksen äidille ja lapselle, lääkärinhoidon ja kahvin kaksi kertaa päivässä". Köyhille Alva varasi vapaapaikkoja. Tilat olivat kuitenkin ahtaat ja Alva päätti alkaa kerätä rahaa isompaa sairaalaa varten. Tällä kertaa rahankeruu sujui hieman helpommin, koska viisipaikkanen sairaala oli jo osoittanut tarpeellisuutensa. Alva sai Porvoon kaupungilta Joonaanmäen tontin, jonne alettiin rakentaa sairaalaa. Tämä rakennus on edelleen kunnossa Porvoossa ja siinä pidetään retkeilymajaa. Vuodet vierivät ahkerassa työssä, mutta yksinäiset ja turvattomat äidit eivät olleet hävinneet Alvan päästä. Hän halusi perustaa Joonaanmäen sairaalaa vastapäätä olevalle tontille äitien ensikodin. Ajatuksena oli, että yksinjääneet äidit voisivat raskauden loppuvaiheessa tulla ensikotiin asumaan, synnyttää lapsensa sairaalassa ja opetella sitten ensikodin suojissa vauvanhoitoa kaikessa rauhassa. Jälleen alkoi rahankeruu senaatilta, sahapatruunoilta ja metsänomistajilta. Ensikoti nimeltään Solhem avattiin vuonna 1914. Tämä kaunis keltainen hirsitalo on edelleen Porvoossa pystyssä, nyt siellä toimii päiväkoti. Solhem suunniteltiin nykyaikaiseksi ja avaraksi. Naiset saivat asua siellä puolisen vuotta vauvan syntymisen jälkeen. Alva halusi opettaa heille paitsi lapsenhoitoa, myös hankkimaan elantonsa tekemällä käsitöitä. Alva Forsius ajoi naisten asiaa vaatimalla naisten äänioikeutta ja tasavertaisuutta sekä lapsensa hylänneiden isien elatusvelvollisuutta. Viimeksi mainittu ei ehtinyt totetutua hänen aikanaan. Hän myös suunnitteli viimeisinä vuosinaan "vanhainkotia sivistyneille naisille", mutta hanke ei toteutunut. Viime keväänä Porvooseen pystytettiin Joonaanmäelle patsas Alva Forsiuksen kunniaksi. Tässä ohjelmassa vieraina ovat Birgitta Palmqvist Alva Forsius -yhdistyksestä sekä historioitsija Aura Korppi-Tommola. Toimittajana Sari Valto.

Suomenruotsalainen aatelinen Mathilda Wrede (1864-1928) eli poikkeuksellisen naisen elämän. Hän koki voimakkaan uskonnollisen herätyksen 19-vuotiaana ja tunsi velvollisuudekseen alkaa auttaa vähäosaisia. Hän ei kuitenkaan valinnut aikakauden ylhäistönaisille tyypillistä auttamiskohdetta - työväen naisia ja lapsia - vaan halusi alkaa tehdä työtä vankien parissa. Mathilda Wreden isä Carl Gustaf Wrede oli Vaasan kuvernööri ja siis myös Vaasan keskusvankilan ylin päällikkö. Isänsä kautta Mathilda sai luvan alkaa käydä vankilassa vankeja tapaamassa ja myöhemmin suvun verkostot auttoivat häntä pääsemään myös muihin Suomen vankiloihin. Oli poikkeuksellista, että nainen toimi uskonnollisena puhujana ja että nainen tapasi miesvankeja kahden kesken sellissä. Mathilda kuitenkin voitti nämä epäilykset vähitellen. Ensisijaisesti Mathildan motiivi oli käännyttää vankeja uskoon. Hänen mukaansa usko parantaisi vangit ja palauttaisivat nämä kaidalle tielle. Vähitellen Mathilda alkoi nähdä, miten rikkinäisistä taustoista vangit tulevat ja millaisten sosiaalisten ongelmien kanssa nämä olivat painineet ja painivat vapautuessaankin ja hän ymmärsi, ettei pelkkä uskoon tuleminen välttämättä ratkaisisi vankien ongelmia. Mathilda alkoi tehdä muunkinlaista työtä vankien parissa. Hän auttoi vankien perheiden tilannetta ja toimi omaisten ja vankien viestinvälittäjänä. Hän alkoi vähitellen myös puhua vankilanjohdolle vankien huonosta kohtelusta. Lisäksi hän perusti veljensä Henrikin kanssa vapautuneille vangeille turvakodin ja työsiirtolan Toivolan, missä ajatuksena oli laittaa vangit tekemään maanviljelystyötä ja sitoutumaan uudella tavalla yhteisöön. Takana oli moderni ajatus vähentää uusintarikollisuutta. Mathilda Wrede muistetaan erityisesti siitä, miten voimakasta myötätuntoa hän tunsi vankeja kohtaan. Hän ystävystyi murhamies Matti Haapojan kanssa, vaikka muut pitivät Haapojaa menetettynä tapauksena. Mathilda kuitenkin näki toivoa jokaisessa ihmisessä. Hän kunnioitti paatuneenkin rikollisen ihmisyyttä. Hän myös halusi osoittaa vangeille, ettei ylenkatso heitä ja saattoi juoda vangin likaisesta tuopista tai oli pukeutumatta päällysvaatteisiin hyytävän kylmässä vankilassa, koska "hänen ystävänsäkin joutuivat palelemaan." Erityisesti hän halusi tukea Siperiaan lähetettyjä vankeja ja saattoi heitä Viipuriin junalla ja toi heille ruokaa ja huopia. Kun yhteiskunnassa alkoi tapahtua muutoksia venäläistymispolitiikan kiristyessä, vankiloihin alkoi tulla aiempaa enemmän poliittisia vankeja. Mathildaa alettiin tarkkailla, koska pelättiin, että hän lietsoo sosialististen vankien keskuudessa kapinaa. Mathilda myös raportoi suomenruotsalaisille toimittajille vankiloiden huonoista oloista, mikä ei ollut vankeinjohdon mieleen. Lopulta vankilalaitoksen venäläismielinen ylitirehtööri kielsi kaikki kahdenkeskiset tapaamiset vankien kanssa vuonna 1913. Tämä merkitsi Mathilda Wreden vankilatyön päättymistä, sillä hän ei halunnut alistua siihen, ettei voisi enää puhua vangeille kahden kesken. 1920-luvulla Mathilda Wrede keskitti tarmonsa pakolaisiin. Jälleen hän valitsi epämuodikkaan avustamiskohteen, venäläiset pakolaiset, jotka olivat paenneet Venäjän vallankumousta Suomen puolelle. Mathildan mukaan ei ollut hyväksyttävää, että Suomi laittoi avustusrahoja suomalaisten, inkeriläisten ja karjalaisten hyväksi, mutta jätti venäläiset huomiotta. Wrede myös ystävystyi Valamon munkkien kanssa ja puolusti niitä munkkeja, jotka Suomi päätti karkottaa näiden pitäessä kiinni vanhasta ajanlaskusta. Hän kirjoitti asiasta Kansainliittoon, mikä oli kiusallista Suomelle. Teologi ja historioitsija Marjo-Riitta Antikainen, joka on tehnyt väitöskirjan Mathilda Wreden merkityksestä, näkee että Mathilda toi aikanaan toivoa ihmisille konkreettisella työllään. Hän osoitti, että yhdelläkin ihmisellä on mahdollisuus tehdä hyvää ja vaikuttaa asioihin. Wrede myös loi moraalista vaatimusta heikko-osaisista huolehtimiseen. Hän osoitti, että nainen voi olla uskonnollinen toimija ja että nainen voi valita tuohon aikaan epäsovinnaisen elämän: kieltäytyä avioliitosta ja keskittyä "uraansa". Mathilda Wrede nostettiin vuosituhannen vaihteen molemmin puolin protestanttisessa maailmassa "uskonsankariksi", erityisesti Saksassa ja Ranskassa, missä hänestä on julkaistu useita kirjoja. Antikainen näkee myös tärkeänä sen rauhantyön, mitä Wrede teki loppuvaiheissaan. Hän oli mukana Kansainvälisessä Sovintoliitossa. Liitto oli ensimmäisen maailmansodan alla perustettu kristillinen tunnustusten välinen pasifistinen järjestö, joka vastusti asepalvelusta ja korosti kristillistä aatetta rauhan synnyttäjänä. Sovintoliitossa toiminen toi Wredelle lisää kansainvälistä mainetta. Ohjelman toimittaa Sari Valto.

"Minulle tulee lukioon oppilaita, jotka eivät osaa selittää, mitä tarkoittaa 'lause'. Sijamuodoista ei ole mitään hajua, yhdyssanoja ei osata, tavutuskin on pielessä. En voi mennä opetuksessa eteenpäin, kun perusasioitakaan ei osata. Meillä ei ole yhteistä kieltä oppilaiden kanssa, koska he eivät ymmärrä käyttämääni sanastoa. Oppilaiden kirjoittamat tekstit ovat huonotasoisia sekä kieliopillisesti että ylipäätään sisällöllisesti. Sanotaan, että kirkas ajattelu näkyy kirkkaana kirjoittamisena, joten näkemieni tekstien perusteella epäilen, ajattelevatko nuoret mitään! Kriittinen, omakohtainen havainnointi puuttuu tyystin. Saatetaan vain puuskahtaa, että olen huono tässä, eikä ymmärretä, että äidinkieli on opittavissa oleva taito, mutta sen opetteleminen vaatii työtä," kertoo Vantaan Lumon lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Paula Halme. Halme huomauttaa, että hän opettaa Lumon lukiossa, minne pääsee jo 7 keskiarvolla. Mutta samanlaisia huomioita on tehnyt yliopisto-opiskelijoista suomen kielen professori Anneli Pajunen Tampereen yliopistosta. "Samanlaisia trendejä siellä on nähtävissä. Opiskelijat ovat yllättyneitä siitä, että yliopistossa pitää lukea kirjoja! Käsitys kieliopista on heikko. Kaiken kaikkiaan nuorten äidinkielen osaaminen on heikentynyt jyrkästi 2010-luvulla, kun samaan aikaan tietokoneiden ja somen merkitys on noussut. Isommassa kuvassa näen kehityksen yhtenä syynä sen, että koko alakoulun ajan äidinkieltä opettavat luokanopettajat, joiden omassa koulutuksessa äidinkielen osuus on todella pieni. Mielestäni kolmannelta luokalta lähtien äidinkieltä pitäisi opettaa siihen erikoistunut opettaja. Alakoulussa pitäisi rakentaa se pohja," sanoo Anneli Pajunen. Hänen mukaansa toinen syy kielitason heikkenemiseen on, että lapset ja nuoret elävät yhä vähemmän eri-ikäisten ihmisten kanssa. Suvut ovat hajaantuneet, ympärillä olevien ihmisten määrä on vähentynyt ja aikuiset eivät puhu lapsille enää niin paljon. Luetaan vähemmän kuin ennen. Luullaan myös, että äidinkieltä opitaan ikään kuin itsestään, eikä sen eteen tarvitse nähdä erityistä vaivaa. "En halua kuulostaa vanhanaikaiselta, mutta kyllä kouluopetuksessa pitäisi vahvistaa kieliopin opettamista. Nyt ei opeteta esimerkiksi erilaisia johdoksia kuten 'juosta, juoksennellessa'. Sanasto kasvaa hitaasti ja siihen pitäisi satsata." Äidinkielen aineopettajia harmittaa se, että äidinkielen tunneille on heitetty muita isoja kokonaisuuksia kuin mediataitoa ja kuva-analyysia, jotka vievät itse ydinopetukselta aikaa. Lisäksi heitä sapettaa opetusministeriön työryhmän aie muuttaa äidinkielen yo-koe yksipäiväiseksi. "Jo nyt oppilaiden motivaatio on nollassa. Yo-kokeen supistaminen ei ainakaan nosta heidän opiskelumotivaatiotaan," sanoo Paula Halme.

Jo Aristoteles sanoi, että kävely ulkona selkeyttää mielen ja Einstein käveli metsiköissä ja puutarhoissa, koska hänkin sanoi sen parantavan hänen ajatteluaan. Luonnon on aina tiedetty vaikuttavan suotuisasti stressiin ja virkistävän niin kehoa kuin mieltäkin. Nyt tähän vanhaa havaintoa on alettu todentaa tutkimuksilla niin maailmalla kuin meillä Suomessakin. Stressitason ja henkisen kuormittuneisuuden laskeminen luonnossa on todettu paitsi psykologisilla mittareilla myös aivokuvantamisen avulla. Vihaiset tunteet lientyvät ja empaattisuus kasvaa metsässä liikkuessamme. Luonnon on todettu parantavan ihmisen tarkkaavaisuutta ja ongelmanratkaisukykyä. Luonto myös ruokkii luovuuttamme. Luontoympäristön sisältämät monipuoliset mikrobit vaikuttavat ennaltaehkäisevästi terveyteemme. Luonnossa liikkuminen aktivoivat valkosolujen toimintaa elimistössämme ja valkosolut parantavat vastustuskykyämme. Verenpaine laskee jo parinkymmenen minuutin jälkeen. On myös todettu, että sairaat toipuvat nopeammin, jos näkevät ikkunasta luontomaiseman. Tässä muutama tutkimustulos. Luonnonvarakeskuksen tutkimusprofessori Liisa Tyrväinen kertoo, että Lukessa on menossa tällä hetkellä neljä isoa tutkimushanketta, jotka liittyvät ihmisen terveyteen ja luontoon. Siellä tutkitaan, millainen metsä toimii kaikista parhaiten parantavana elementtinä. Pitääkö metsän olla luonnontilassa vai riittääkö hakattu talousmetsä tai kaupunkipuisto? Lukessa tehdään myös testiä siitä, voisiko pelkkä virtuaaliluontotila palauttaa työntekijän stressaantuneesta tilasta. Millainen tilan pitäisi olla ja millainen merkitys siinä olisi kuvalla ja äänellä? Kolmas hanke liittyy luontoliikuntaan. Millainen viherympäristö houkuttelee liikkumaan ja kenelle luontoliikunta erityisesti voisi sopia? Ja miten luontoliikunnan määrää saataisiin nostettua ja tehostettua sen ennaltaehkäisevää vaikutusta? Ja neljäs hanke liittyy taloudellisiin seikkoihin: millaista taloudellista hyötyä voi tuoda kaupunkiympäristön kehittäminen niin, että siinä suositaan viheralueita? Miten se näkyy terveydenhuollon kuluissa? Vapaa toimittaja, maantieteilijä ja Esoteerinen maantiede –blogia pitävä Marko Leppänen on yhdessä Adela Pajusen kanssa juuri julkaissut Terveysmetsä –kirjan (Gummerus). Siinä hän käy läpi erilaisia luontopaikkoja kuten metsiä, kallioita, vesiä, soita, niittyjä ja viljelymaita ja miettii, miten nämä erilaiset paikat vaikuttavat ihmiseen. Leppänen haluaa teoksellaan kannustaa ihmisiä syventämään luontosuhdettaan.

”Shoppailin avioerosuruuni ja availin huoletta erilaisia luottotilejä ketjuliikkeisiin. Lyhennyserät kun tuntuivat aluksi pieniltä. Mutta vähitellen pienistä puroista alkoi kertyä melkoinen velkataakka, enkä enää pystynyt hallitsemaan sitä. Jätin lopulta lyhennykset maksamatta ja ne menivät ulosottoon. Velkaa oli kaiken kaikkiaan 60.000 euroa, ” kertoo Nora Virtanen taannoisesta tilanteestaan. Nyt hän on päässyt velkajärjestelyyn ja asiat ovat alkaneet kohentua. Suomessa on 374 000 ihmistä, jolla on maksuhäiriömerkintä. Maksuhäiriöt perustuvat perustuvat pitkälti kulutusluottoihin ja pikavippeihin. Myös erilaiset osamaksut ja verkkokauppalaskut saattavat kasaantua niin, että maksukyky alkaa heikentyä. Takuusäätiön toimitusjohtaja Juha A. Pantzar näkee yhdeksi syyksi velkaisten suureen määrään nykyisen kuluttamiseen perustuvan elämäntapamme. ”Tavaraa hankitaan ensin ja sitten vasta maksetaan. Yhteiskuntamme perustuu kuluttamiseen. Säästämistä ei enää korosteta missään. Ihmisillä on puutteita taloudenhallinnan perusteissakin, eivätkä uudet ns kätevät maksutavat auta asiassa. Rahasta on korttien ja kännykkämaksamisen yleistyessä tulossa näkymätöntä,” Pantzar sanoo. Pantzarin mielestä kuntien talous-ja velkaneuvonnan pitäisi keskittyä enemmän velkaantumisongelmien ennaltaehkäisemiseen sen sijaan, että siellä ratkotaan jo pahaksi menneitä ylivelkaantumistapauksia. Lisäksi hänen mielestään ihmisiä olisi nykyistä tehokkaammin suojeltava itseltään, ettei ylivelkaantuneille myönnettäisi aina uudelleen lisää luottoa. ”Koska ihmiset kuluttavat, oli mikä oli, niin pitäisi olla olemassa enemmän jonkinlaisia sosiaalisia luottoja. Nykyiset vertaistukilainat ovat moraalittomia, koska niiden rahoitus hankitaan vähävaraisilta ihmisiltä”, Pantzar sanoo. Nora Virtasen velkataakan ulosmittausta on vuosien ajan helpottanut se, että hänen suojaosuutensa on viiden lapsen ansiosta ollut niin suuri, ettei palkkaan ole juuri koskettu. Suojaosuus on nyt laskemassa, koska kotona asuu enää kaksi lasta. ”Mutta toisaalta ensi vuoden aikana iso osa veloistani on vanhentumassa. Loppuosalle koitan hankkia takausta. Enää en osta mitään yli varojeni.” Nora Virtanen työskentelee toiminnanjohtajana vähävaraisten hyväksi toimivassa järjestössä Hopessa. Samaan järjestöön hän tutustui vuosia sitten asiakkaan ominaisuudessa. Nyt hän auttaa monia muita ylivelkaantuneita.

”Vankila pelasti minut. Ilman sitä en olisi nyt tässä,” toteaa moninkertainen ex-pankkiryöstäjä Jan Jalutsi. Hänen kohdallaan vankeusrangaistus on siis tuottanut tulosta. Tosin siihen tarvittiin monta tuomiota ja pitkä aika; Jalutsin elämästä on mennyt parikymmentä vuotta vankiloissa ja karkureissuilla. Nykyään Jalutsi tekee työtä nuorten eteen, jotta heistä mahdollisimman harva joutuisi rikoskierteeseen. ”Vankilan voi kyllä sanoa pelastaneen minut loppujen lopuksi, mutta suuressa kuvassa sanoisin, että yhteiskunnan pitäisi eniten satsata ennalta ehkäisemiseen. Rahat pitäisi suunnata nuorten tukemiseen, eikä vankien hyysäämiseen. Vankiloissa laitetaan satojatuhansia euroja kaikenlaisiin kursseihin, joiden hyöty on kyseenalainen. Siellä on paljon uusavutonta porukkaa, joille työnteko olisi parasta apua,” Jalutsi sanoo. Keskustelun toinen vieras, Kriminaalihuollon tukisäätiön asumispalvelupäällikkö Olli Kaarakka näkee myös, että vankeusrangaistusten sisällössä olisi paljon kehittämisen varaa. Kaiken pitäisi hänen mukaansa tähdätä vangin vapauttamiseen. Siihen, että vanki saataisiin tuomion sovittamisen jälkeen yhteiskunnan jäseneksi takaisin. ”Miten se on mahdollista, jos vankeusrangaistus nimenomaan pyrkii eristämään vangin yhteiskunnasta? Suljettu laitos on siinä mielessä järjetön. On vankeja, jotka eivät ole koskaan asuneet yksin vaan aina laitoksissa. Heillä ei ole mitään arjessa tarvittavia taitoja vapautumisen jälkeen. Rikoksen uusimisriski on silloin suuri. Enemmän systeemiä pitäisi kehittää avovankiloiden, erilaisten yhdyskuntapalveluiden ja valvotun vapausrangaistuksen eli ns pantarangaistusten suuntaan ja tätä kautta saada ihmistä itseään vastuulliseksi elämästään”, sanoo Kaarakka. Kaarakalla on myös kokemusta arjesta muurien sisäpuolella, sillä hän on uransa varrella tehnyt töitä myös vanginvartijana ja vankilan apulaisjohtajana.

Olitko aikana ennen lapsia aina vannonut, että sinusta tulee sitten ihan erilainen äiti tai isä kuin omasi olivat olleet sinulle itsellesi? Ja sitten konfliktitilanteessa huomaatkin tiuskivasi lapsille aivan samalla lailla kuin isäsi tai äitisi aikoinaan? Tai ihmetteletkö, miksi sinun on niin vaikeaa näyttää parisuhteessa tunteitasi ja epäilet syyksi huonoa luonnettasi, mutta et tule ajatelleeksi, ettet itse asiassa koskaan lapsena nähnyt omien vanhempiesi näyttävän toisilleen mitään tunteita? Miten voisit siis osata jotain sellaista, mitä et ole koskaan oppinut? Parisuhdekouluttaja Marianna Stolbow on tehnyt tästä kaikesta kirjan "Vanhempieni kaltainen". Kirjaansa hän haastatteli viittäkymmentä eri-ikäistä ihmistä ja kyseli heiltä, miten he muistavat lapsuutensa. Mitä heiltä odotettiin lapsena, jotta he saivat kokea tulleensa rakastetuiksi? Kokivatko he, että heidän tarpeensa otettiin todesta vai ovatko he nyt aikuisina jääneet tavallaan rakkautta vailla oleviksi lapsiksi? Ovatko he oppineet luottamaan ihmisiin? Mitä he lapsena näkivät vanhempien välisestä rakkaudesta ja vihanpurkutavoista? Näiden kysymysten kautta ihminen voi alkaa hahmottaa sitä, mitkä kaikki asiat vaikuttavat hänen tapaansa olla vanhempi ja puoliso. Ehkä kaikki ongelmat eivät johdukaan huonosta luonteesta vaan kyse on huonosta toimintatavasta, jonka ihminen on alitajuisesti omaksunut lapsuudessaan. Ohjaaja Liisa Mustonen on paljon miettinyt sitä, mitä on olla suuriin ikäluokkiin kuuluneen naisen kasvattama? Miten omaan äitiin oli vaikuttanut se, että häntä kasvatti sodan kokenut sukupolvi? Miten eri sukupolvien käsitys naiseudesta ja mieheydestä eroavat toisistaan? Liisa Mustonen on myös huomannut, että hänen lapsena saamansa ns vapaa kasvatus on vaikuttanut hänen omaan tapaansa olla äiti. Rajattomuuden tunne vaikutti myös hänen ensimmäiseen avioliittoonsa niin, että se päättyi lopulta eroon. Terapian avulla Mustonen on alkanut katkaista erilaisia menneisyyden ketjuja ja löytää tasapainoa omaan vanhemmuuteensa ja tapaansa olla parisuhteessa.

Kuusi vuotta sitten it-alalla työskentelevä Terho Miettinen joutui todistamaan tilannetta, jossa uuskarismaattista hengellistä yhteisöä johtava henkilö "tukijoukkoineen" yritti rukoilla kuollutta miestä henkiin - miestä, jolle oli jo tehty ruumiinavaus ja joka makasi pöydällä oikeuslääketieteellisen laitoksen kappelissa. Tilanne oli makaaberi ja kaikkea muuta kuin vainajaa kunnioittava. "Olin kuulunut syntymästäni asti helluntailaiseen liikkeeseen, mutta tuo hetki avasi silmäni ja päätin erota liikkeestä", kertoo Miettinen. Epäilyksen hetkiä Miettinen oli kokenut jo lapsena ja viimeistään silloin, kun lähti yliopistoon opiskelemaan ja tieteen maailma avautui hänelle. Hän alkoi ymmärtää, miten kritiikittömästi ihmiset hengellisissä yhteisöissä saattavat toimia. Hän alkoi havaita, miten manipulatiivisesti esimerkiksi ihmeparantumisiin tähtäävissä rukousilloissa ihmisiä ohjaillaan ja miten fiksut ihmiset ylipäätään luovuttavat elämänsä kontrollin itsensä ulkopuolelle, liikkeen johtohahmolle. Ja teki lopulta eropäätöksen tuossa vainajan henkiinmanaamissessiossa. Nyt Terho Miettinen on Uskontojen uhrien ry:n puheenjohtaja. Viime viikolla hän julkaisi yhdessä Raija Pellin kanssa kirjan "Harhaanjohtajat vahvassa uskossa" (Docendo 2017). Kirjassa Miettinen käy läpi erinäisiä rikoksia ja muita väärinkäytöksiä, joita uskonnollisissa yhteisöissä on tapahtunut vuosien mittaan ja pohtii, miksi seurakuntalaiset saattavat puhua esimerkiksi johtajansa tekemät talousrikokset tai erilaiseen hyväksikäyttöön syyllistymisen parhain päin. Keskustelussa on mukana Tuija Hovi, joka tutkii Turun yliopistossa karismaattisuutta Suomessa, tällä hetkellä erityisesti Amerikasta lähtöisin olevan Healing Rooms -rukouspalvelun toimintaa meillä. Tutkimuksissaan hän on pohtinut ihmisen kääntymistä uskoon ja karismaattisiin liikkeisiin kuulumisen jäsenyyttä ja käsityksiä terveydestä ja parantumisesta.

Sairaalapapin työ - kärsimyksen ja kuoleman keskellä tapahtuvaa vaikeaa ja raskasta työtä? Sitäkin, mutta ennen kaikkea työtä, jossa saa kokea olevansa tarpeellinen ja tuovansa lohtua ja levollisuutta tolaltaan menneille ihmisille. Näin kokee sairaalapappi Harri Heinonen. Heinonen työskentelee kahden muun papin kanssa Tyksin syöpätautien ja keuhkotautien osastoilla sekä aikuisten teho-osastolla. Lisäksi hän tekee työtä saattohoitokodissa ja kotikäyntejä ALS-potilaiden luona. "Sairastuttuaan ihminen kysyy lähes poikkeuksetta 'miksi'. Miksi juuri minulle käy näin, mitä väärää olen tehnyt, jotta joudun näin kärsimään. On tärkeää, etten yritä lohduttaa väkisin, koska ahdistusta ei voi pyyhkiä pois. Olen se ihminen, joka kestää tämän 'miksi'-kysymyksen. Ihmisten on saatava purkaa pettymyksensä rehellisesti jollekin, " kertoo Harri Heinonen. Harri Heinonen toimi elämässään ensin 20 vuotta kaupallisissa töissä. Hän myi autoja, välitti kiinteistöjä, pyöritti huoltoasemaa. Keski-iässä hän sai vakavan sydänkohtauksen ja joutui makaamaan sairaalassa kuukauden päivät. Sängynpohjalla hän teki päätöksen. "Kaupankäynti ja juokseminen saavat loppua tähän. Muutan elämäni. En vielä silloin tiennyt, miten, mutta tiesin, että nyt jotain muuta." Toivuttuaan hän pääsi kotiin ja eräänä aamuna hän sitten heräsi selvään tietoon: hän haluaa sairaalapapiksi. "En edes tiennyt juuri mitään sairaalapapin työstä. Vaimo hiukan nieleskeli ilmoitustani, mutta alkoi heti kannustaa minua". Sitten Heinonen kävi yhdessä tyttärensä kanssa aikuislukion ja haki teologiseen. Opinnot hän aloitti 44-vuotiaana. "Valitsin mieluummin sairaalan kuin kirkon työympäristökseni. Valmistuttuani olin lyhyen aikaa seurakuntapappina ja vierastin sitä, että kirkon kirkkaiden kristallikruunujen alla pappi jotenkin nostetaan ansaitsemattomalle jalustalle. Sairaalassa sen sijaan kohtaan ihmiset samalta tasolta. Kuljen vertaisena heidän rinnallaan. Sairaalassa ollaan elämän ääritilanteessa ja sieltä puuttuvat kirkkosalien hienot välineet ja puitteet, " sanoo Harri Heinonen.

Kun turvapaikanhakija yritti Helsingin Rautatientorilla itsemurhaa, netin keskustelupalstat riehaantuivat. Eivät siksi, että olisi ihmetelty, miksi kyseinen ihminen ei ollut saanut ahdistukseensa apua vaan siksi, että haluttiin joukolla ilmaista pettymys siitä, ettei henkilö onnistunut yrityksessään. "Miksei kukaan mennyt laittamaan sitä köyttä sen pellen kaulan ympärille? Surkeä vätys, kun ei onnistunut edes tuossa! Olisi sietänyt kuolla!" -tyyliset viestit laittavat miettimään, mitä tapahtuu ihmisyydelle, moraalille ja empatiakyvylle, kun ihminen joutuu netissä tunnekuohun valtaan? Ja keskustelu tuntuu vain kiihtyvän volyymiltaan, kun palstatilat täyttyvät samanmielisistä huudoista. Vastalauseet kun halvennetaan maan rakoon. Ja ovatko nämä toiselle kuolemaa ja tuskaa toivovat nettikommentoijat arkielämässä ihan tavallisia perheenisiä ja -äitejä, jotka eivät kadulla sanoisi kenellekään päin naamaa, että "kuolisit pois?" Mutta netissä he päästävät alhaisimmat piirteensä valloilleen? Mihin empatiakyky katoaa netissä ja miten sitä saataisiin verkkokeskusteluun mukaan, sitä on pohtinut NEMO-työryhmänsä kanssa myös aivotutkija Katri Saarikivi. Hän pyrkii kehittämään teknologiaa, jonka avulla tunteet välittyisivät verkossa. Tunteiden välittyminen voisi aktivoida ihmisen empatiamekanismit ja raivo vähenisi, uskoo Saarikivi. Biologi, tiedetoimittaja ja kirjailija Tiina Raevaara on myös laittanut merkille ihmisten "raivoherkkyyden" netissä. Raevaara on itsekin saanut uhkailevaa vihapostia muun muassa mm kirjoituksistaan uskomushoitojen epämääräisyyksistä. Vielä joku vuosi sitten Raevaara oli valmis puolustelemaan vilkkaita ja vihaisiakin nettikeskusteluja sanomalla, että netti on vain tuonut uuden alustan keskustelulle, jota ennen käytiin ehkä torinkulmalla. Mutta nykyään hän on valmis uskomaan, että somessa on itsessään jotain, joka kiihdyttää ihmisten negatiivisuutta ja sen ilmaisemista toisille.

Kun mikään ei koskaan riitä. Kun aina jää puuttumaan jotain. Kun aina pitää tehdä jotain enemmän, jotta haluttu tulos saavutetaan. Eikä haluttua tulosta saavuteta koskaan. Tällaista on ylisuorittajan elämä. Perfektionisti voi toki kaikessa huolellisuudessaan ja tunnollisuudessaan olla hyvä työntekijä. Mutta ennen pitkää ylisuuret vaatimukset kuormittavat hänet ja hän uupuu. Tamperelainen Katri Syvärinen on yksi uupumuksen kokeneista. Joitakin vuosia sitten hän oli perustanut oman hyvinvointivalmennukseen keskittyneen yrityksen ja samaan aikaan hän treenasi kouluratsastuskisoihin, piti luentoja, oli mukana kirjaprojekteissa, teki yritysviestintää ja toimittajan töitä. Päivät olivat ympäripyöreitä. Mutta kaiken mitä Katri teki, piti olla "hyödyllistä", laiskottelua ei sallittua. Lopulta paineet kasautuivat niin, että Katri löysi itsensä keskellä päivää katukiveykselle romahtaneena ja itkevänä. Tuosta hetkestä lähti liikkeelle hänen sisäinen muutoksensa kohti sallivampaa, rennompaa elämää. Kasvatustieteilijä ja filosofi Juha T.Hakala on laittanut merkille yhteiskunnassa monta ylisuorittamiseen viittaavaa asiaa. Kaiken suorittamisen takana on jatkuva tyytymättömyyden tunne. Hakala väittää, että huolellisuus on työntekijässä pikemminkin haitta kuin etu. Hän myös kehottaa ihmisiä tekemään työnsä mieluummin huonosti kuin tavoittelemaan täydellisyyttä. Meidän on syytä "vähentää purjeita" ja ymmärtää oma mitättömyytemme tässä maailmankaikkeudessa.

Suomessa on noin 300 000 leskeä, joista 240 000 on naisia. Yksi heistä on helsinkiläinen Kirsi Lihr-Koistinen, 67. Hän jäi leskeksi kuusi vuotta sitten. Takana oli yli 20 vuotta kestänyt onnellinen liitto Hannun kanssa. Hannun kuolema kuusi vuotta sitten tuli Kirsille järkytyksenä, vaikka Hannu sairasti vakavasti viimeiset vuotensa. "Hannun poismenon jälkeen olin turta ja väsynyt. Ensimmäinen vuosi meni sumussa, vain itkien. Elämänhalu sammui, millään ei ollut mitään merkitystä. Tuntui kuin yksi raajoistani olisi riuhtaistu pois. Olin toimintakyvytön. Ystävä tuli syöttämään minua kotiin", Kirsi kuvailee. Vähitellen olo parani sen verran, että Kirsi pystyi lukemaan suruoppaita. Hän meni myös kahteen sururyhmään, vaikka ei osaa sanoa, oliko niistä hyötyä. Pari vuotta Hannun kuoleman jälkeen Kirsi suuntasi vanhaan kotimaahansa Itävaltaan kylpylään ja tämä matka osoittautui käännekohdaksi suruprosessissa. "Olin kylpylässä neljä viikkoa ja otin erilaisia hoitoja. Se, että joku kosketti minua, lohdutti. Kävin vesijuoksussa ja istuin kappelissa. Matka alkoi hoitaa minua." Nykyään Kirsi tuntee olonsa jo valoisaksi, vaikkakaan ei koe enää olevansa se sama iloinen ja aurinkoinen ihminen, mitä hän oli ennen miehensä kuolemaa. Kaipaus iskee välillä lujaa, ja varsinkin aamiaispöydän hiljaisuus tuntuu raskaalta kestää. Kirsi käy mielessään liittoaan läpi ja huomaa vasta nyt pitäneensä montaa liiton hyvää asiaa itsestäänselvyytenä. Kiitollisuutta voi kokea jälkikäteenkin. Psykoterapeutti Liisa Salmenperä on jo vuosia vetänyt Eläkeliiton Yhtäkkiä yksin -kursseja leskille. Hän sanoo, että moni leski joutuu muovaamaan oman identiteettinsä uudelleen. "Jos olet aiemmin ollut vaimo, niin mitä olet nyt kun toinen on poissa? Myös arkiset asiat huolestuttavat leskiä. Mistä saa apua asioihin, jotka puoliso aiemmin aina hoiti. Yksinäisyys voi myös yllättää. Aiemmin kylään kutsuttiin pariskuntana, nyt ystävyysuhteita saattaa jopa katketa. Seksuaalisuus on tabu, joka hiertää myös leskiä. Moni kärsii kosketuksen puutteesta." Liisa Salmenperä valaa kuitenkin uskoa leskiin sen suhteen, että surun kanssa oppii elämään ja edessä voi olla uusi ja mielenkiintoinen elämänvaihe.

Elämme keskellä valtavaa tiedon ylitarjontaa. Kohina ja häly turruttavat ihmisiä, on vaikeaa tietää, mitä pitäisi oikeastaan tietää ja mistä sitä tietoa pitäisi etsiä. Tässä tilanteessa aivojemme on helppo rekisteröidä yksinkertaiset, tunteisiin vetoavat tarinat. Elämmekin tarinoiden ympäröiminä. Tarinoita tuottavat meille paitsi elokuvat, tv-sarjat, kirjallisuus, myös journalismi, mainonta, markkinointiviestintä, yritykset ja politiikka, nykyään myös tiede – aina emme edes huomaa, että meihin yritetään vaikuttaa tarinoiden kautta. Sillä sillä on valta, joka osaa kertoa tarinoita. Häntä kuunnellaan, hänet muistetaan. Näin on ollut aikojen alusta, mutta tarinallistaminen on nykyään tehokkaasti tuotteistettu. Tarinat eivät välttämättä ole valheellisia, mutta ne väkisinkin muovaavat todellisuutta yksinkertaisempaan muotoon. Ne karsivat jotain informaatiota pois ja korostavat jotain muuta. Näemmekö enää koko totuutta tarinoiden takaa? Asiaa pohtivat kielitieteen tutkija Janne Saarikivi sekä viestintäyrittäjä Riikka Kämppi.

Nykyään jo päiväkotilapset ovat oppineet puhumaan ongelmien sijaan haasteista. Ihmisen on nykyään ajateltava positiivisesti täyttääkseen ihannekansalaisen vaatimukset. Elämäntaito-oppaat, aikakauslehtijutut, ratkaisukeskeiset terapeutit ja työelämäkonsultit puhuvat yhdessä kuorossa positiivisen ajattelun autuaaksi tekevästä voimasta. Jopa poliitikot käyttävät yleisesti myönteisyyspuhetta, vaikka positiivisella ajattelulla ei työttömyysongelmaa ratkaistakaan. Pois tunnelmanpilaaja-ankeuttajat, tilalle innostuneet optimistit! Mutta tulevatko epäkohdat korjatuiksi vain positiivisesti ajattelemalla? Entä jos ihminen ei pystykään vaihtamaan negatiivisia ajatuksiaan positiivisiksi? Onko hän silloin huono ja välittömän terapian tarpeessa oleva ihminen? Voisiko joskus saada marista ilmoille ikäviä tuntemuksia saamatta ankeuttajan leimaa otsaansa? Entä jos me kaikki kelpaisimmekin sellaisina kuin olemme? Ja mikä vielä parempaa: entä jos meiltä vaadittaisiin mieluummin positiivisia tekoja kuin positiivista ajattelua? Teko kun suuntaa ihmisestä ulospäin, ajattelu aina sisäänpäin. Mitä mieltä tästä kaikesta ovat toimittaja, kolumnisti Anna Perho sekä filosofi Lauri Järvilehto? Toimittajana Sari Valto.

Mikäli mediaa on uskominen, vegaaneja on nyt kaikkialla ja lihansyönnistä on tulossa hyvää vauhtia yleisesti paheksuttavaa toimintaa. Mutta mitä kertovatkaan tilastot? Sen, että suomalaiset syövät lihaa nykyään enemmän kuin koskaan: lähes 80 kiloa henkilöä kohden vuodessa. Vihannesten kulutuksessa piikkiä ei näy, vain hedelmien kohdalla nähdään selvää kasvua. Toisaalta on huomattava, että kulutustilastot laahaavat todellisuudesta jäljessä. Kaupan myyntiluvut kertovat, että vihanneksia myytiin viime vuonna miljoonia kiloja enemmän kuin edellisenä vuonna. Ruokakulttuurin professori Johanna Mäkelä on nähnyt uransa aikana monta ruokatrendiä tulevan ja menevän. Kasvisruokavalion kohdalla hän kuitenkin arvelee, että kyse saattaa olla pysyvämmästä muutoksesta. "Jos ajatellaan esimerkiksi mennyttä karppausbuumia, niin silloin ruokavaliomuutosta perusteltiin vain yksilötasolla eli oman hyvinvoinnin kannalta. Kasvisten valintaa perustellaan tämän lisäksi isoilla muilla asioilla kuten tuotantoeläimiin liittyvillä eettisillä kysymyksillä ja lihantuotannon ekologisilla ongelmilla. Yksi merkki muutoksen alkamisesta on sekin, että isot elintarvikejätit ovat alkaneet ottaa vegaanit tosissaan ja tarjota heille omia tuotteitaan." Elintarviketieteiden maisteri Leena Saarisella on pitkä kokemus elintarviketeollisuudesta muun muassa Unileveriltä. Nykyään hän on suomalaisen start-up -yrityksen Verso Foodin hallituksen puheenjohtaja. Verso Food valmistaa kotimaisesta härkäpapusta Härkistä, jauhelihan korvaavaa kasvisproteiinituotetta. Kun Saarinen kumppaneineen alkoi nelisen vuotta sitten kehitellä härkäpapuvalmistetta, ei kasvisruokavalio ollut vielä niin paljon tapetilla kuin nyt. Hän kuitenkin aavisteli, että kiinnostus kasviksiin on nousemassa. Nyt Härkiksen myynti kasvaa jatkuvasti ja siitä suunnitellaan vientituotetta. Mutta onko suomalainen ruokakulttuuri todella muuttumassa vai onko kyse sittenkin vain pienestä lisästä suomalaisten lautasilla?

Kiusaajatyyppiejä löytyy aina kaikkialta. Päiväkodista, koulusta, yliopistosta, työpaikalta. Mikä saa ihmisen ilkeilemään toiselle? Monet tutkimukset kertovat, että kiusaajalla on heikot sosiaaliset taidot ja huono itsetunto. Psykologi Vesa Nevalainen on tästä eri mieltä: hänen mielestään kiusaaja on yksinkertaisesti "ilkeä paskiainen", jolla on päinvastoin erinomaiset sosiaaliset taidot. Hän osaa iskeä heikkoon kohtaan ja esittää muiden kuin kiusatun edessä viatonta. Hänellä on usein myös hyvä itsetunto. Hän on porukan kuningas. Nevalaisen mielestä ei ole järkeä yrittää liikaa ymmärtää kiusaajaa. Mitä hänen mielestään sitten asialle pitäisi tehdä? Mukana keskustelussa on työvalmentaja Timo Westman, joka otti kouluaikoinaan kiusaajan roolin. Ala-asteella opettaja kiusasi Timoa, yläasteella kapina oli kypsynyt ja Timo alkoi kiusata sekä opettajia että oppilaita. Mitä Timo sanoo Vesan mielipiteistä? Oliko hän nyt jälkikäteen ajateltuna ilkimys vai reppana, joka olisi tarvinnut apua?

Vuosia sitten ekonomi Tommi Kujala tunsi alitajuisesti hakeutuvansa kohti elämänmuutosta. Hän oli tehnyt pitkän uran markkinoinnin johtotehtävissä ja toimi tuolloin mainostoimiston varatoimitusjohtajana. Mutta hän huomasi alkaneensa vältellä työpaikan palavereja ja itse asiassa koko työpaikkaa. Työn merkitys oli alkanut tuntua tyhjältä. Seuraavaksi hän löysi itsensä joogasalilta, vaikka ei koskaan aiemmin ollut harrastanut muuta kuin pallopelejä . Alkoi intensiivinen joogaaminen, joka vei mennessään. Kujalasta tuntui, ettei hänellä ollut enää mitään muuta vaihtoehtoa kuin jättää entinen elämänsä. Hän irtisanoutui ja myi merenranta-asuntonsa. Nyt hän on perustanut oman joogakoulun ja kouluttautunut paitsi joogaopettajaksi myös enneagrammiohjaajaksi ja elämäntaitovalmentajaksi. Miksi ihmeessä korkeasti koulutettu ihminen jättää hyvin palkatun työnsä ja heittäytyy joogan ja enneagrammin maailmaan? Ehkä samasta syystä miksi ihmiset hakevat sankoin joukoin vastauksia elämäänsä erilaisista selfhelp-kirjoista ja henkisen kasvun kursseista ja hyvinvoinnin lisäystä lupaavilta valmentajilta. "Niin, ihmisillä on nykyään elintasonsa puolesta varaa pysähtyä ja miettiä, kuka minä oikeastaan olen ja mikä on elämän tarkoitus," Kujala sanoo. Samoihin kysymyksiin ihmiset toivovat löytävänsä vastauksia psykoterapeutin vastaanotolta. Psykologi Teemu Ollikainen on kuitenkin huolissaan siitä, että tänä psykokulttuurin, alituisen "minän" etsimisen kultakautena markkinoilla vaanii myös paljon huu-haata. "Suomessa kuka tahansa saa kutsua itseään terapeutiksi ja alkaa hoitaa kenties sairaitakin ihmisiä," Ollikainen sanoo. Hän ihmettelee, miksi korkeastikin koulutetut ihmiset turvautuvat nykyään epätieteellisiin selfhelp-kirjoihin ja maallikkoterapeutteihin. Sari Valto kysyykin molemmilta miehiltä, miksi nykyihmiset ylipäätään haluavat ulkoistaa henkisen hyvinvointinsa palveluntuottajille? Emmekö enää itse osaa määritellä, mikä on juuri itsellemme hyvää elämää? Onko käynnissä antiikin toisinto, jolloin ruumiin ja mielenkulttuurin rinnakkaiselo oli pinnalla? Ensin on trimmattava keho, sitten mieli. Tuleeko projektista koskaan valmista?

Avioero johtuu usein pariskunnan välisistä vuorovaikutusongelmista. Kuitenkin juuri vuorovaikutus pitäisi saada toiminaan eron jälkeen, jos pariskunnalla on lapsia, jotta lapsia ei kuormitettaisi aikuisten ristiriidoilla. Miten tämä onnistuu? "Olisi pystyttävä erottamaan omat myrskyisät tunteet ex-puolisoa kohtaan ja lasten asiat. On laitettava tietoisesti lapsi etusijalle. Usein ajatellaan, että jos kaksi aikuista ei tule toimeen, he eivät voi tulla toimeen eron jälkeenkään. Näin ei tarvitse olla," sanoo suunnittelija Päivi Hietanen Ensi-ja turvakotien liitosta. Hietanen on ollut mukana perustamassa Eroneuvo-vertaistukiryhmiä sekä Neuvokahvila-toimintaa ympäri Suomen. Keskustelussa etunimellään esiintyvä Sari kertoo omasta kuuden vuoden takaisesta erokokemuksestaan ja siitä, miten hän kouluttautui vapaaehtoistyöntekijäksi Eroneuvo-vertaistukiryhmän vetäjäksi. "Oma eroni tuli minulle järkytyksenä ja toivoin, että aikanaan olisin itsekin saanut tällaisesta ryhmästä apua. Siellä voi puida huoliaan siitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, miten järjestetään lasten asuminen, miten taloudelliset asiat ja mistä kaikesta eron takia pitää luopua," sanoo Sari. Mukana keskustelussa on noin vuosi sitten eronnut Pasi, joka on myös hakenut erokipuiluunsa paljon ulkopuolista apua. "Jo ennen eroa lähdimme puolisoni kanssa pariterapiaan ja jatkoimme sitä vielä puoli vuotta eron jälkeen. Oli todella iso apu, että saimme käydä eropäätöksen jälkeen käytännön asioita läpi ulkopuolisen kanssa. Lisäksi lähdin myöhemmin itsekseni eroseminaariin ja parhaillaan olen mukana erovertaistukiryhmässä. Siellä puhutaan paljon juuri lasten asioista. Meille kaikille ensisijainen huoli on tietysti lapset," Pasi kertoo.

Kymmenen vuotta sitten sairaanhoitaja Kristiina Arramies heräsi olohuoneensa lattialta. Hän oli tokkurassa ja näki kaikkialla pyörivän valkoisia pillereitä. Hänen elämänsä oli menneet kuukaudet ollut päivittäistä ja runsasta rauhoittavien käyttöä. Rauhoittavien käyttö alkoi hänellä avioeron aiheuttamasta kriisistä. Hän käytti vapaa-ajallaan runsaasti alkoholia, mikä aiheutti hänelle voimakasta "morkkista". Tätä oloa hän oppi lieventämään sitten rauhoittavilla, joiden oli aiemmin kriisinsä keskellä huomannut olevan tehokkaita mielialan tasoittajia. Lopulta käyttö oli jo sekakäyttöä ja aivan viimeisinä vaiheina pelkkien lääkkeiden käyttöä. "Olin tuolloin teho-osastolla töissä sairaanhoitajana ja aluksi päihteiden käyttöni rajoittui vapaa-aikaan. Mutta poissaoloja töistä kertyi paljon ja lopulta jäin pitkälle sairaslomalle ja samalla päihteiden käyttö lisääntyi. En nähnyt, että päihderiippuvuuteni oli se ongelmien alkusyy. Lääkitsin riippuvuutta näillä lääkkeillä," toteaa Kristiina Arramies. Hän pääsi lopulta läheistensä tukemana Minnesota-hoitoon ja raitistui. "Minulle pelkkä raitistuminen ei kuitenkaan riittänyt, vaan halusin lisätä hyvinvointiani ja siksi tarvitsin lisäksi terapiaa," Arramies kertoo. Hän kouluttautui sittemmin itsekin psykoterapeutiksi. Työskennellessään sitten Kalliolan klinikalla hän näki, että asiakkaiksi tuli paljon työssä käyviä ja lääkkeisiin koukahtaneita ihmisiä, myös hoitohenkilökunnan edustajia. Unilääkkeiden, rauhoittavien ja kipulääkeiden väärinkäyttöä on tutkittu Suomessa vain vähän. Käyttäjistä tiedetään se, että heitä on kuukausittain noin 50 000 - 100 000. Keski-ikä on 48 vuotta ja väärinkäyttäjä on useammin nainen kuin mies. Kokopäivätöissä heistä käy 36 prosenttia. Hiukan alle puolella käyttöön liittyy alkoholi. Ongelma onkin, että lääkkeiden väärinkäyttö nähdään samassa sumpussa alkoholin ja muiden päihteiden käytön kanssa, vaikka lääkkeet on alunperin lääkäri määrännyt esimerkiksi unihäiriöihin tai ahdistukseen. Kaikki eivät hae niiden käytöstä päihtymistä vaan saadakseen itsensä "normaalitilaan", mutta koska toleranssi nousee nopeasti, lääkkeitä saatetaan alkaa käyttää yli lääkärin määräyksen. Miten riippuvuus näihin reseptilääkkeisiin syntyy ja miten riippuvuus eroaa muista aineista, siitä ohjelmassa kertoo päihdelääketieteen professori Hannu Alho Helsingin yliopistosta.

Viime vuonna 950 000 suomalaista yritti vakavissaan laihduttaa. Valtaosa heistä epäonnistui. Miksi? "Siksi, koska laihduttaminen ei onnistu, ellei ole ensin treenannut mieltään. Treenaamaton mieli valitsee aina lopulta mielihyvän. Meille tulee jokin tunne, vaikkapa ahdistus, ja ennen kuin huomaammekaan, olemme lääkinneet ahdistusta syömisellä. Annamme tunteen ohjata valintojamme. Tahdonvoimalla tässä ei onnistu ja sama pätee kaikkiin addiktioihin. Mutta mielenhallintaa on mahdollista opetella," sanoo tietokirjailija ja kouluttaja Paula Salomaa. Hän on työryhmänsä kanssa kehittämässä Tekesin rahoittamaa mielen hallitsemiseen tähtäävää mobiilisovellusta. Siinä ideana on, että ihminen oppisi siirtymään "automaattiohjauksesta manuaaliseksi". "Ajatuksia voi oppia pysäyttämään, esimerkiksi negatiivista ääntä sisällämme - 'et sinä kuitenkaan tässä onnistu'. Samaten voimme oppia vaikuttamaan ajatustemme laatuun. Voimme oppia ajattelemaan, että 'olen vahva ja vapaa, en halua vahingoittaa itseäni ruualla. Lisäksi missä tahansa tunnetilassa voimme oppia valitsemaan reaktion. Koemme ahdistuksen, otamme tunteen vastaan, odotamme kaksi minuuttia ja se on jo neutralisoitunut. Emme päästä itseämme toimimaan tietyssä tunnetilassa," selittää kouluttaja Paula Salomaa. Ylen toimittaja Jenny Lehtinen on yksi niistä sadoista tuhansista, jotka ovat aloittaneet lukemattomia kertoja erilaisia dieettejä ja "uusia, räväkkiä alkuja", mutta joutunut sitten toteamaan pettyneenä, että taaskaan ei onnistunut. Nyt Jenny on saanut tarpeekseen ja hän ei halua enää laihduttaa. Sen sijaan hän hakee itselleen lisää hyvinvointia. "Yleensä ajatellaan, että vasta kun olen laihtunut, voin olla onnellinen. Asia on juuri päinvastoin. Ensin pitää voida hyvin ja vasta sitten sitä saattaa laihtuakin."Jenny Lehtinen on perustanut Ylen nettisivuille Vaakakapina-kokonaisuuden, jonka idea on saada ihmisiä tekemään itselleen hyviä muutoksia. Jennyn mukaan kannattaa ensin tarkistaa, nukkuuko hyvin, millainen on ateriarytmi, onko elämässä mielekästä tekemistä, onko elämässä liikaa stressiä, onko sopivasti kivaa liikuntaa ja kun näihin kiinnittää huomiota, alkaa voida paremmin. Mitä mieltä Jenny on mielentreenistä,se kuullaan tässä toimittaja Sari Valton johtamassa keskustelussa.

Pidätkö perhettä tärkeimpänä asiana elämässäsi? Ja huomaat kuitenkin, että suurin osa ajastasi kuluu työpaikalla tai työasioita kotonakin miettien? Pidätkö kunnostasi huolehtimista tärkeänä arvona? Ja huomaat ilta illan jälkeen lösähtäväsi mieluummin sohvalle kuin lähteväsi kuntosalille? Entä onko kaikki periaatteessa hyvin, mutta tunnet elämäsi merkityksettömäksi ja tyhjäksi? Näissä kaikissa esimerkeissä on kysymys arvojen ja tekojen ristiriidasta tai siitä, että emme ylipäätään tunnista arvojamme. Psykologi ja psykoterapeutti Katja Myllyviidan vastaanotolle tulee tämän tästä ihminen, jolla on edellä kuvatun kaltaisia kokemuksia. Psykologi, psykoterapeutti Arto Pietikäinen puolestaan on kirjoittanut aiheesta kirjankin "Kohti arvoistasi - suuntaa mielekkäisiin muutoksiin". Myllyviita ja Pietikäinen kertovat, millaisten prosessien ja harjotteiden kautta ihminen voi muuttaa elämäänsä merkityksellisemmäksi. Ensin on löydettävä itselleen tärkeät arvot, sitten pohdittava, millaiset asiat oikeastaan estävät toimimasta näiden arvojen mukaisesti ja lopulta alettava tekemään harjoituksia, joiden avulla omaa käyttäytymistä aletaan muuttaa arvojen suuntaisiksi. On myös opittava tulemaan toimeen sellaisten ajatusesteiden kanssa kuin "ei sinusta kuitenkaan tähän ole" tai "ei mikään muutu kuitenkaan, anna olla". Omalle ystävälle osaamme kenties olla kannustavia, itsellemme emme. Myllyviidan ja Pietikäisen puheista kuullaankin myös nyt psykologian kentällä niin muodikkaat sanat kuin "itsemyötätunto" ja "tietoisuustaidot". Yksi asia on Myllyviidan ja Pietikäisen mielestä selvä: pelkästään jotain ulkoisesti päättämällä asiat eivät muutu. On tutustuttava itseensä syvällisemmin.

Kirkon tutkimuskeskuksen mukaan 47 prosenttia suomalaisista uskoo enkeleihin. Millaisina enkeleitä pidetään ja miksi niihin uskotaan? Sari Valton vierailla on aiheeseen kaksi erilaista näkökulmaa. Teologi ja tietokirjailija Esko Miettinen näkee enkelit kristinuskoon vankasti kuuluvina olentoina, kun taas entinen tangokuningatar ja nykyinen enkeliseminaareja ja -iltoja pitävä Kirsi Ranto edustaa niin sanottua modernia enkeliuskoa.

Kun lapsi syntyy maailmaan, ensimmäinen kysymys sukulaisilla ja ystävillä on useimmiten: ”Kumpi tuli?” Kysymys ärsyttää Leo Straniusta. Luonto-Liiton toiminnanjohtaja Stranius ei tähän kysymykseen välttämättä vastannut, kun hänen lapsensa syntyivät. ”Haastoin kyselijät miettimään, miksi he haluavat tietää sukupuolen. Miksi se on oikeastaan tärkeää? Muuttaako se jotenkin aikuisen suhtautumista lapseen, jos hän tietää lapsen olevan poika tai tyttö? Itselleni on jo selkärangassa se, etten erottele lapsia sukupuolittain, he ovat yksinkertaisesti ’lapsia’. Vaalimme sukupuolisensitiivisyyttä puolisoni kanssa muussakin kielenkäytössä. Emme puhu esimerkiksi virkamiehistä vaan viranhaltijoista, emme tädeistä tai sedistä vaan henkilöistä, emme äitiyslomasta vaan vanhempainlomasta,” selittää Stranius. Sukupuolisensitiivisyys on kuitenkin muutakin kuin kielenkäyttöä. Lastenkasvatuksen kohdalla se on opettamista tasa-arvoisuuteen pois kahlehtivista sukupuolirooleista, se on opettamista yhtäläisiin mahdollisuuksiin molempien sukupuolien kohdalla. ”On valtava yhteiskunnallinen merkitys sillä, jos emme saa yksilöiden koko kykypotentiaalia käyttöön. Jos tyttö on oppinut rajoittamaan älykkyyttään tai poika herkkyyttään, niin siitä on haittaa koko yhteiskunnan kehitykselle, ” sanoo akatemiatutkija Tuija Huuki Oulun yliopiston nais-ja sukupuolen tutkimuksen yksiköstä. Huukin mielestä on havaittavissa, että tytöille kuitenkin sallitaan omassa sukupuolessaan enemmän liikkumavaraa kuin pojille. ”On jotenkin sallitumpaa olla rasavilli tyttö kuin pehmeä, hoivaava poika. Kuitenkin esimerkiksi miesjohtajilta kaivataan usein enemmän tunneherkkyyttä.” Leo Stranius pyrkii pienten lastensa kanssa välttämään kulttuurisesti meihin iskostettuja sukupuolirooleja. ”Tärkeää on mallioppiminen. Totta kai se vaikuttaisi lapseen, jos hän näkisi, että se on aina äiti, joka ompelee vaatteita tai isä, jonka urheilusuoritusta kehutaan. Vaikea pala minulle on ollut se, kun tyttöni haluaa pukeutua prinsessaksi. Se kirpaisee, mutta sallin sen hänelle,” Leo Stranius sanoo.

Jos koti on sekainen, pitää tavarat laittaa paikoilleen ja koti on taas siisti. Tämän luulisi kuusivuotiaankin osaavan. Vaan eipä osaa ja eivät osaa aikuisetkaan. Japanilainen Marie Kondo teki havainnon: ihmiset luulevat osaavansa siivota, mutta miksi sitten niin monella koti on kohta taas sekaisin? Siksi, ettei ongelma ole itse siivoamistaidossa vaan siinä, että tavaraa on yksinkertaisesti liikaa ja se on väärin säilytettyä. Marie Kondo on nuori nainen, joka jo pienenä tyttönä ihasteli sisustuslehtien kauniita ja avaria koteja ja joka innostui sitten siivoamaan perinpohjin oman lapsuudenkotinsa jokaisen sopen. Nyt aikuisena Kondo johtaa supermenestyvää ammattijärjestämisen yritystä. Hänen kirjansa "KonMari – siivouksen elämänmullistava taika" on ollut hitti kaikkialla, Suomessa sitä on myyty 50 000 kappaletta ja maailmalla yli 6 miljoonaa. KonMari -nimi tulee Marie Kondon etu ja sukunimien yhdistelmästä. KonMari –kirjassa Kondo vakuuttaa, että mikään ei ole perusteellisen uudelleen järjestämisen jälkeen enää ennallaan. Ja nyt paino on sanalla perusteellinen uudelleen järjestäminen. Nyt ei puhuta mistään imuroimisesta ja uusien säilytyslaatikoiden ostamisesta vaan kodin jokaikisen tavaran läpikäymisestä. Jokainen tavara - olkoon se sitten mikä tahansa - on heitettävä pois, mikäli se ei tuota iloa omistajalleen. Toki on myös pakollisia ei-niin-iloa-tuottavia asioita, joita on pakko säilyttää. Esimerkiksi erilaiset tärkeät paperit. Niidenkin määrän voi kuitenkin Kondon mukaan karsia vain muutamaan muovitaskulliseen. Karkkilalainen Mira Ahjoniemi innostui KonMari-metodista ja teki kotonansa suursiivouksen. Nyt hänen vaatekaappinsa on väljä, kengät siellä luotisuorassa rivissä, keittiössä vain yhden astiasarjan välttämättömimmät astiat. Mitään turhaa roinaa ei näy missään. Ahjoniemi vetää Suomen KonMari-ryhmää Facebookissa. Hän kokee, että KonMari sai hänet miettimään, kuka hän on ja mitä hän elämältään haluaa. Elämänasenne muuttui iloisemmaksi. Turkulainen perhelähihistorian tutkija Ilana Aalto on myös ammattijärjestäjä. Hän uskoo, että KonMari-metodin suosio kertoo aikamme muuttuneesta ilmapiiristä. Kulutusyhteiskunnasta ollaan siirtymässä yhä tietoisemman kuluttamisen kullttuuriin. Enää ei olekaan hienoa omistaa mahdollisimman paljon vaan mahdollisimman vähän. Myös jakamiskulttuurin nousu kertoo samasta ilmiöstä. Aallon mukaan minimalistien blogit USA:ssa saavat miljoonia seuraajia. Ammattijärjestämisen buumi on sekin nousemassa.

"Minulla on kolme kotia. Yksi on perhe, toinen on teatteri ja kolmas on seurakunta", sanoo joulukuussa 80 vuotta täyttävä näyttelijä Seela Sella. Nämä kolme asiaa ovat olleet hänen elämässään oikeastaan aina. Isoäiti vei vasta 5-vuotiasta Seelaa Pelastusarmeijan tilaisuuksiin esiintymään, teatteria Seela on käynyt katsomassa lapsesta asti ja näyttämöllä hän on ollut jo lähes 60 vuotta. Seurakunta vaihtui juutalaiseen seurakuntaan 1970-luvulla. Seela Sella ei ole jäänyt eläkeiässä laakereilleen lepäämään. "Jäljellä on enää tämä tekemisen ilo. Enää ei tarvitse päteä." Sellalla on ilmiselvästi taito vanheta. Elämänilo ja intohimo omaan työhön ei ole kadonnut mihinkään. Elämä on yhtä ihanaa ja mielenkiintoista kuin lapsena, kun on pystynyt säilyttämään uteliaan mielen. Miten se on onnistunut? Entä onko ikääntyminen muuttanut hänen käsityksiään rakkaudesta tai elämän tarkoituksesta? Muuttuko ihmisen sisin oikeastaan vuosien mittaan? Tammikuussa 2017 Sella esittää Kansallisteatterissa juhlavuoteensa liittyvän monologin "Pieni eläin -  Seela Sella 80 vuotta". Siinä Seela esittää Nasun roolia ja ihmettelee maailman menoa Nasun silmin.

Ihannekansalaiselta vaaditaan nykyään suvaitsevaisuutta. Mutta mitä suvaitsevaisuudella oikeastaan tarkoitetaan? Jos sanon olevani suvaitsevainen, se tarkoittaa, että on olemassa ihmisryhmä, jota täytyy erikseen suvaita, koska se on erilainen kuin oma yhteisöni. Onko tämä tasa-arvoinen lähtökohta todelliselle kohtaamiselle? Samoin kun sanon olevani suvaitsevainen, haluan erottautua niin kutsutuista suvaitsemattomista. Tämä asenne puolestaan ärsyttää kriittisesti esim maahanmuuttoon suhtautuvia.  Se saattaa lisätä vaikkapa maahanmuuttokriittisten kommenttien julkituontia siihen mittaan, että kyse on jo rasismista. Voimistaako ylenpalttinen suvaitsevaisuuden vaatimus siis paradoksaalisesti rasismia? Tai ainakin kärjistää keskustelua, kun päinvastoin pitäisi päästä kärjistyksistä lähemmäs toisiaan, jotta voitaisiin keskustella varsinaisista ongelmista. Olisiko parempi, että meiltä vaadittaisiin suvaitsevaisuuden sijaan toistemme sietämistä? Ja toistemme sietämistä ihmisinä, ei tietyn kulttuurin tai aatteen edustajina? Sari Valton vieraina ovat kulttuurintutkija ja tietokirjailija Olli Löytty ja dogmatiikan dosentti, yliopistolehtori Olli-Pekka Vainio.

Narsistinen eli itsekeskeinen käytös näyttää lisääntyneen yhteiskunnassamme. Mutta milloin puhutaan varsinaisesta persoonallisuushäiriöstä? Millainen ihminen on narsisti ja miksi hänestä on tullut sellainen? Sari Valton vierainaina ovat sosiaalipsykologi Janne Viljamaa sekä narsistin otteessa pitkään elänyt Anne.

Kun televisiossa mennään ensitreffeillä alttarille, niin miten paria etsitään oikeassa elämässä? Onko siitä tullut jo liian tunteetonta, kun Tinderissä klikkaillaan sekunnin miettimisen jälkeen tykkää- tai ei-tykkää-nappia? Miten saada maaseudulla asuvat vapaat miehet kohtaamaan kaupungissa asuvat sinkkunaiset? Miten parin etsiminen on erilaista viisikymppisellä kuin parikymppisellä? Entä jos kumppania ei vuosienkaan etsimisen jälkeen löydy, niin onko etsijä liian kranttu vai ovatko vapaana olevat vaihtoehdot toivottomia tapauksia? Sari Valton vieraina ovat sinkkuuden "kokemusasiantuntijat" deittausvalmentaja Mia Halonen ja kolumnisti, toimittaja Kyösti Niemelä.

Eriarvoisuus Suomessakin syvenee. Usein huomio kiinnitetään huono-osaisuuteen ja syrjäytymisen ehkäisemiseen. Vähemmälle huomiolle keskustelussa on jäänyt se, miten itse asiassa huono-osaisuutta hanakammin hyväosaisuus kasautuu tietyille ihmisille. Kehitys lähtee jo lapsista: varakkaissa perheissä lapsiin ja heidän harrastuksiinsa ja koulutukseen panostetaan ja tämä avaa aivan erilaisia näkymiä lapsen tulevaisuuteen kuin sellaisilla lapsilla, joiden perheissä ei ole taloudellisia eikä henkisiä resursseja satsata lasten monipuoliseen kehitykseen. Kysymys on ennen kaikkea sosiaalisen ja henkisen pääoman kasautumisesta. Onko sitten hyväosaisuuden kertaantuminen elämässä edes ongelma, jolle pitäisi mitään tehdä vai onko se vääjäämätön luonnonlaki? Sari Valton kanssa keskustelevat nyt hyvinvointivaltiota kirpeästi kritisoinut kirjailija Jari Ehrnrooth sekä köyhyystutkija Maria Ohisalo.

Mikä saa ihmisen vahingoittamaan kaltaisiaan, tappamaan toisen, tekemään joukkomurhan, kiduttamaan? Miten ihmisestä tulee pahoja tekoja tekevä hirviö? Vai onko pahuus meissä kaikissa ja voisiko meistä jokainen syyllistyä hirmutekoihin tietyissä olosuhteissa? Voidaanko paha kitkeä meistä pois? Sari Valton ohjelmassa pohditaan pahuuden ilmiötä filosofisesta, moraalisesta että lääketieteellisestä näkökulmasta. Vieraina ovat pitkän linjan filosofi Torsti Lehtinen sekä mielentilatutkimuksia tekevä oikeuspsykiatrian ylilääkäri Allan Seppänen.

Mitä voisimme oppia maailmalta löytyneistä niin sanotuista "sinisistä alueista", joilla asuvat ihmiset ovat eläneet yli satavuotiaiksi? Näitä alueita on löydetty Kreikasta, Sardiniasta, Costa Ricasta, Japanista ja Ruotsista. Mitä ihmiset näillä alueilla syövät? Tuskin hampurilaisia tai nakkeja. Hyvän ruuan ja pitkän elämän yhtälöstä puhuvat Sari Valton kanssa elintarviketieteiden tohtori Merja Suominen sekä ruokaa antropologisesta näkökulmasta tutkinut kirjailija Joonas Konstig.

Suomessa on noin 93 000 keskivaikeasta ja vaikeasta muistisairaudesta kärsivää ihmistä. Lisäksi lievän muistisairauden kanssa elää noin 100 000 ihmistä. Kun laskee näiden ihmisten omaiset mukaan, muistisairaudet koskettavat hyvin suurta osaa kansasta. Väestön eliniän jatkuvasti kasvaessa myös muistisairaukset lisääntyvät. Lasketaan, että vuoteen 2050 mennessä muistisairaiden määrä on kolminkertaistunut. Muistisairauden sanotaan olevan ennen kaikkea omaisten sairaus. Omaisten - lapsen tai puolison - on otettava vastuulleen muistisairaan elämä: miten tämän hoito järjestetään, miten taataan läheiselle arvokas loppuelämä. Sari Valton ohjelmassa omista kokemuksistaan muistisairaan omaisena kertovat kansanedustaja Päivi Räsänen, jonka isä sairastaa hyvin pitkälle edennyttä Alzheimerin tautia sekä sairaanhoitaja Anne-Maarit Koivuniemi, jonka molemmat vanhemmat sairastuivat Alzheimeriin 70-vuotiaina.

Sari Valton ohjelmassa keskustellaan ajan ilmiöistä, arjen puheenaiheista ja joskus kipeistäkin ihmiselämän ongelmista. Ohjelman vieraat tuovat keskusteluun erilaisia ja usein vastakkaisiakin näkökantoja ja maailmankuvia. Sari Valton keskustelusarjan pohjavireenä liikkuu isompi tarina siitä, millaisten arvojen keskellä elämme ja mitä pidämme oikeana.

Sari Valton ohjelmassa keskustellaan ajan ilmiöistä, arjen puheenaiheista ja joskus kipeistäkin ihmiselämän ongelmista. Ohjelman vieraat tuovat keskusteluun erilaisia ja usein vastakkaisiakin näkökantoja ja maailmankuvia. Sari Valton keskustelusarjan pohjavireenä liikkuu isompi tarina siitä, millaisten arvojen keskellä elämme ja mitä pidämme oikeana.

OAJ:n työolobarometrin mukaan opettajat kokevat oppilaiden taholta aiempaa enemmän kiusaamista ja epäasiallista kohtelua ja sen myötä opettajien työhyvinvointi on parin viime vuoden aikana laskenut. Jos ennen vanhaan oppilas niskuroi tunnilla, hän joutui nurkkaan tai lensi ulos luokasta. Mitä opettaja voi nykyään tehdä huonosti käyttäytyvälle oppilaalle? Onko koulun järjestyshäiriöiden syynä huonosti käyttäytyvät lapset vai opettajien heikot ihmissuhdetaidot? Miten kouluihin saataisiin työrauha? .Aiheesta keskustelevat nyt Sari Valton kanssa kolmasluokkalaisten opettaja Kati Laivuori Espoon Kirkkojärven koulusta sekä yhteisöpedagogi Jari Koponen.

Kun uni on katkonaista yöstä toiseen ja viikosta toiseen, olo muuttuu päivällä tahmeaksi, sydän tykyttää ja keskittymiskyky heikentyy. Kun tätä jatkuu vuosia, alkaa tilanne olla epätoivoinen. Kotiliesi-lehden entinen päätoimittaja ja nykyinen yrittäjä Leeni Peltonen tietää parinkymmenen vuoden kokemuksellaan, millaista sinnittelyä arki pahimmillaan huonounisena on. Peltonen on kuitenkin nyt vihdoin selättänyt unettomuutensa. Uniterapeutti Susan Pihl valaa toivoa kadonneen unen metsästäjille: on olemassa paljon erilaisia harjoituksia, joiden avulla tilanne saadaan korjattua.

Tuomo Meretniemi, Aurinkomatkojen entinen toimitusjohtaja, on haaveillut pitkästä purjehdusmatkasta jo teini-iästä lähtien. Kesäkuussa haave vihdoin toteutuu - ja mukaan lähtee Tuomon perhe: vaimo Riikka sekä kolme pientä lasta. Matkasuunnitelman mukaan maailmalla purjehditaan peräti kuusi vuotta. Millainen valmistelutyö Meretniemillä on takana ja miten he ovat ottaneet huomioon sen, että 3-7-vuotiaiden lasten lapsuudesta iso osa kuluu veneessä? Millaisia riskejä näin pitkään reissuun liittyy? Mutta ennen kaikkea: millaista on, kun unelmasta tulee totta? Toimittajana Sari Valto.

Henkimaailma alkoi ottaa kuvataiteilija ja kirjailija Kaija Juurikkalaan yhteyttä yöllä kuuluvin koputuksin. Torjuttuaan aikansa näitä koputuksia Juurikkala uskalsi vihdoin kysyä, kuka siellä. Hänelle ilmestyi pienen tytön henkiolento, jolla oli tarina kerrottavanaan. Tästä alkoi Juurikkalan vaiherikas matka henkimaailmaan. Maailmaan, jonka olemassaolosta hänellä ei ollut aiemmin mitään tietoa. Nyt hän halutessaan voi ottaa yhteyttä kuolleisiin ihmisiin ja saattaa henkiä valoon. Juurikkala keskittyy kuitenkin nykyään kanavoimaan henkimaailmakokemuksensa maalaamiinsa sielunkuviin. Yliluonnollisia, järjen ylittäviä kokemuksia tutkitaan Turun yliopistossa. Tutkija Kaarina Koski sanoo, että tutkijat eivät ota kantaa, ovatko yliluonnolliset kokemukset totta vai ei. He tutkivat, millaisia merkityksiä ihmiset itse näille kokemuksilleen antavat ja miten he niitä itse tulkitsevat. Onko nyt menossa vaihe, jossa kirkko menettää asemaansa, mutta erilaiset henkiset liikkeet nostavat suosiotaan? Mihin ihmiset hakevat vastausta meedioilta ja enkelihoitajilta?

Pertti Salolainen ja Lasse J Laine kiinnostuivat luonnosta jo nuorina poikina. "Asuin lapsuuteni lähellä Viikkiä ja kävin melomassa Vanhankaupunginlahdella. Linnut eivät pelänneet kanoottiani ja oli huikeaa nähdä lintuja niin läheltä. Minulla on aina ollut kyky ymmärtää luontoa, taidan olla jonkinlainen intiaani sisimmässäni. Vietin lapsuuden kesät tätini kalastajatilalla Kustavissa. Silloin Itämeri oli vielä kristallinkirkas, näkyvyys oli jopa kahdeksan metriä. On ollut surullista nähdä, miten ihminen on pilannut Itämeren. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä arvokkaampana asiana näen luonnon," kertoo kansanedustaja Pertti Salolainen, panteistiksi tunnustautuva luonnonsuojelija. Lasse J Laine muistelee puolestaan, miten lintuharrastus vei mukanaan jo 15-vuotiaasta alkaen. "Välillä tuli vähän skipattua koulustakin, kun sattui hyvä sää lintujen bongaamiseen. Elämäni aikana olen känyt 92 maassa lintuja tarkkailemassa. Kyse ei ole vain bongaamisesta, vaan kun lintuhavainnon tekee, se on kuin uudelleensyntymisen tunne, jotain hyvin syvää," kertoo Lasse J Laine. Miehet kertovat myös yhteisestä kokemuksestaan parinkymmenen vuoden takaa, kun olivat todistamassa huikeaa lintujen massamuuttoa Virossa. "Puolitoista miljoonaa lintua kerralla taivaalla. Kerran elämässä -kokemus. Silloin oltiin oikeassa paikassa oikeaan aikaan."

"Tiesin, että jos nyt en saa apua, en selviä. Olin aivan voimaton," sanoo helsikiläinen luova johtaja Natalia Baer, joka hakeutui vuonna 2008 ahdistuksen ja unettomuuden takia lääkärin vastaanotolle. Taustalla oli omia pelkotiloja ja haasteellinen tilanne perheessä. Diagnoosiksi tuli keskivaikea masennus. Lääkäri ohjasi Natalian ryhmäpsykoterapiaan, johon piti sitoutua kolmeksi vuodeksi. "Aluksi kauhistelin, miten pystyn ryhmässä kertomaan omia intiimejä asioitani, mutta vähitellen luottamuksen syntyessä ryhmästä tuli minulle rakas ja tärkeä. Ryhmä auttoi myös minua olemaan vähättelemättä ongelmiani." Kolmen vuoden terapiaprosessi toi Natalian elämänilon takaisin ja hän parantui masennuksesta. Perheterapeutti Eija-Liisa Rautiainen on tutkinut pariterapiaa masennuksen hoidossa. "Masennus koskee koko perhettä ja erityisesti parisuhdetta. On tärkeää ottaa huomioon myös puolison jaksaminen tilanteessa," hän sanoo. Rautiainen on myös tutustunut Länsi-Pohjassa parikymmentä vuotta toimineeseen Keroputaan malliin, jossa apua annetaan heti vuorokauden sisällä ihmisen yhteydenotosta ja läheiset otetaan alusta asti hoitoon mukaan. Terapeutti menee vaikka ihmisen kotiin. Diagnoosin hakeminen ei ole tärkeää, vaan se, että kuunnellaan ihmistä. Lääkkeiden käyttö on vähentynyt ja hoitojaksot lyhentyneet tämän mallin seurauksena. Voisiko Keroputaan mallia laajentaa muuallekin Suomeen? "Itse ainakin tiedän, että tuo malli olisi suuresti auttanut meidän koko perhettämme. Nyt apua sain vain minä, mutta toki prosessi toi lopulta apua perheenkin tilanteeseen, "sanoo Natalia Baer.

"Pelottavan moni tuntuu olettavan, että sosiaalitoimistossa on pohjaton yleinen kassa, josta saa rahaa mihin vain. Monelle etuuksien varassa eläminen näyttää olevan luonnollinen ja itsestään selvä elämäntapa. Sivukorvalla kuullusta keskustelusta välittyy väite, että 'sossun kuuluu maksaa vuokra'", kertoo sosiaalityöntekijä Susanne Kivi. Kivi on huolestunut näiden ihmisten asenteesta. "He eivät näytä ymmärtävän omaa vastuutaan elämänsä rakentamisen suhteen, vaan ajattelevat olevansa uhreja. He saattavat elää jo kolmannessa polvessa etuuksien varassa," Kivi kertoo, että hänellä on ollut asiakas, joka on vasta 40-vuotiaana soittanut menneensä vihdoin työvoimatoimistoon täyttämään hakulomakkeen. Jotkut eivät mene koskaan. Diakonia-ammattikorkeakoulun dosentti Sakari Kainulainen on samaa mieltä, että joskus köyhyyskulttuuri tuottaa köyhyyttä. Hän kuitenkin muistuttaa, että näiden ihmisten taustalla on repaleisia kokemuksia ja usein diagnosoimattomia oppismishäiriöitä tai sairauksia, jotka ovat estäneet opiskelun tai työnteon.

Lasse Nordlund rakentaa käsivoimin hirsitaloa Valtimon Rumossa. Hän viljelee perheensä ruuat, keräilee syksyisin sienet ja marjat talteen. Hän tekee työkalut ja vaatteet itse. Nordlund haluaa esimerkillään osoittaa, että omavaraistalous on Suomessa mahdollista. Riippumattomuus rahasta ja yhteiskunnan tuottamista palveluista tuo hänelle henkistä tasapainoa. Nordlundin mielestä nykyinen kulutukseen perustuva yhteiskuntamalli on vääjäämättä tuhon edessä ja hän uskoo, että hänen elämäntyylinsä voisi olla ratkaisu muillekin. Niukkenevista resursseista on huolissaan myös tietokirjailija ja filosofi Ville Lähde. Lähteen mielestä yhteiskunta ei voi toimia ilman politiikkaa ja politiikan suunnanmuutoksessa on myös ratkaisu ongelmaan. Talouden ja politiikan suunnanmuutos on yksilövalintojakin tärkeämpää, hän sanoo. Meidän kaikkien olisi muutoksessa kuitenkin sopeuduttava laskemaan elintasoamme.

Elämäkertakirjoittamisen kursseista on tullut viime vuosina hyvin suosittuja. Sadat suomalaiset ovat halunneet koota elämänkokemuksensa kirjaksi. Kirjoittaminen voi olla taiteellinen harrastus, itseilmaisun väline, terapiaa tai omien juurien etsimistä. "Oman elämäntarinan kirjoittaminen kirjaksi on keino kasvaa ihmisenä täyteen mittaansa." Näin sanoo suosittuja Elämänkaari-kirjoittamiskursseja vetävä psykoterapeutti Pepi Reinikainen. Iisalmen Runnista kotoisin oleva Jouko Jauhiainen on tehnyt elämäntyönsä Helsingin Maunulan koulun opettajana ja rehtorina. Jouko Jauhiainen on kirjoittanut elämästään kaksi kirjaa. Hänelle kirjoittamisprosessi oli antoisa retki, jossa mieleen nousi monia tarinoita vuosikymmenien takaa.

Mikä olisi oikea suunta alkoholilainsäädännölle? Voidaanko lainsäädännöllä ylipäätään opettaa kaikkia kansalaisia juomaan vastuullisesti ja fiksusti? Helsingin yliopiston kansanterveystieteen dosentti Peter Eriksson toivoo, että valtio tiukentaisi sääntelyä, jotta alkoholinkäytön haittoja saataisiin vähennettyä. Kansanedustaja Wille Rydman (kok) puolestaan toivoisi nykyistä liberaalimpaa alkoholipolitiikkaa.

Kuolema ja kuolemanpelko ovat aiheita, joista yleensä vaietaan. Mitä miettii kuolemasta yli 20 vuotta asiaa tutkinut Gustaf Molander? "Pelkään sitä," hän vastaa. Kuolemantutkimuksen dosentti Gustaf Molander haluaa kuitenkin meistä itse kunkin miettivän, mitä pelkää kun pelkää kuolemaa. Monilla pelko liittyy itse kuolemisprosessiin, ei niinkään itse kuolemaan: pelätään, että menetetään hallinta, joudutaan virumaan pitkä aikoja jonkinlaisena muista riippuvaisena tahdottomana puolikuolleena olentona. Podetaan myös tuskaa siitä, että joudutaan eroamaan kaikista rakkaista ihmisistä. Molander sanoo, että moni pystyy puolustautumaan olemassa olemisen päättymistä vastaan sillä, että kehittää ajatuksen rajantakaisesta jälleennäkemisestä, oman mielensä jatkaessa elämää. "Tutkimukseni kenttätyötä tehdessäni olen ollut arkuttamassa ihmisiä ja minua ahdistaa itseäni kovasti ajatus siitä, että ahtaan paikan kammoisena joutuisin arkkuun ja toisekseen, että mieleni vielä tarkkailisi arkuttamistani jossain huoneen yläilmoissa." Sairaanhoitaja Kirsti Marttinen on avannut muutama vuosi sitten perheneuvoja, pastori Matti J. Kurosen kanssa Lappeenrantaan Tuonen tuvan - se on Kuoleman kahvila, paikka, jossa ihmiset voivat keskustella avoimesti kuolemasta. "Ihmisillä on tarve puhua asiasta, josta arjessa yleensä puhutaan kiertoilmaisuin. Tuonen tuvassa ihmiset voivat miettiä, millaisen muistokirjoituksen kirjoittaisivat itsestään. He voivat miettiä, mitä haluavat jättää jälkeensä. Tärkeintä on, että käymällä läpi ajatusta kuolemasta, me vapaudumme elämään tätä elämää," sanoo Kirsti Marttinen, joka on saattohoitoon erikoistuneena sairaanhoitajana ollut läsnä monien kymmenien ihmisten viimeisillä hetkillä.

Kuuluuko yhteiskunnan maksaa itse aiheutetun lihavuuden leikkaushoito tai 90-vuotiaan sydänleikkaus, jos leikkauksella saavutettaisiin muutama kuukausi lisää elinaikaa? Terveydenhuollon menot ovat paisuneet siihen mittaan, että jotain pitää tehdä. Riittävätkö hallinnolliset uudelleenorganisoinnit hillitsemään kuluja vai pitäisikö lääkärien alkaa rankemmin priorisoida, mitä julkisella puolella hoidetaan ja mitä ei? Tällaisia hoitolinjauksia on ainakin alettu jo kaikessa hiljaisuudessa tekemään sosiaali-ja terveysministeriön nimittämässä neuvostossa. Miten saada terveydenhoidon kulut kuriin, siitä keskustelevat Sari Valton kanssa nyt HUS:n tutkimusjohtaja Anne Pitkäranta sekä terveyspolitiikan professori Ilkka Vohlonen Itä-Suomen yliopistosta.

Sari Valtolla on kansainvälisen naistenpäivän kunniaksi vieraina kaksi naista, jotka katsovat ikänsä puolesta suomalaisen naisen asemaa tyystin eri näkökulmista: eläkkeellä oleva entinen Helsingin Sanomain päätoimittaja Reetta Meriläinen sekä Vihreän langan päätoimittaja Riikka Suominen. Onko Reetta Meriläinen rikkonut jo kaikki lasikatot nuorten puolesta vai vieläkö rikottavaa riittää?

Onko meidän kaikkien pakko nykyään brändätä itsemme pärjätäksemme työmarkkinoilla? Millainen merkitys esiintymistaidolla ja puhetaidolla on työnhaussa ja oman imagon rakentamisessa? Pyyhkäisevätkö sanavalmiit ekstrovertit hiljaiset ja vaatimattomat työnhakijat tieltään? Näitä kysymyksiä Sari Valto pohtii nyt puhetaidon kouluttaja Antti Mustakallion sekä viestintäasiantuntija Katleena Kortesuon kanssa.

Yhteiskunta on maallistunut ja silti kouluissa opetetaan sitkeästi ev.lut -kirkon mukaista uskontoa. "Kun uudet seiskat tulevat opetukseeni, heillä ei ole mitään käsitystä siitä, mitä on ev.lut tai mitä ortodoksisuus on. Useimmilla heillä ei ole läheistä suhdetta mihinkään uskontoon. Silti heille opetetaan sitä ns omaa uskontoa. Nyt Helsingissä opetetaan kaikkiaan kolmeatoista eri uskontoa ja oppilaita siirrellään kouluista toiseen näiden ryhmien takia. Olisi paljon parempi, jos meillä olisi kaikille yhteinen yleissivistävä aine, jossa käsiteltäisiin kaikkia maailman uskontoja ja katsottaisiin, millaista maailmankäsitystä ne edustavat. Maailmaa ei voi ymmärtää ymmärtämättä uskontoja," sanoo helsinkiläinen yläkoulun uskonnonopettaja Mikko Taristo. Hän siis kannattaa ehdotusta siitä, että uskonto ja elämänkatsomustieto sulautettaisiin kaikille yhteiseksi ”katsomusaineeksi”. Kansalaisaloite asiasta ei toteutunut helmikuussa, mutta aloitteen tekijät aikovat yrittää uudestaan, jotta tarvittava lakimuutos saataisiin aikaan. Heidän mielestään on vääjäämätöntä, että ennen pitkää Suomen on seurattava muita Pohjoismaita ja aloitettava kaikille yhteisen katsomusaineen opettaminen. Osa opettajakunnasta haluaisi kuitenkin laittaa tälle suunnalle stopin. Yksi heistä on lukion elämänkatsomustiedon ja psykologian opettaja Arno Kotro. Hän ei haluaisi missään nimessä heittää hyväksi aineeksi havaittua elämänkatsomustietoa pois kouluopetuksesta. Kotro pelkää, että uudessa katsomusaineessa käsiteltäisiin kaikkea loppujen lopuksi uskontojen kautta, kun hän taas ET-tunneilla pohtii oppilaiden kanssa vaikkapa somen vaikutusta elämään tai elokuvien ja musiikin vaikutusta maailmankatsomuksen syntyyn – siis asioita joita ei tarvitse linkittää uskontoihin mitenkään. Hän ehdottaa, että kaikki lukisivat sekä elämänkatsomustietoa että uskontotietoa.

Kun nuori vaikkapa afganistanilainen maahanmuuttaja tulee työelämävalmentaja Katja Mannerströmin asiakkaaksi Helsingin kaupungin Ohjaamo-palveluun, hän saattaa reippaasti kertoa olleensa kotimaassaan 6-vuotiaasta lähtien rakennuksilla töissä ja osaavansa hitsata ammattimaisesti. "Laittakaa minut heti vaan töihin!" hän ilmoittaa Katjalle. Into laantuu, kun hänelle kerrotaan, miten asiat täällä menevät. Rakennukselle ei ole asiaa, ennen kuin suorittaa alan opinnot jossakin oppilaitoksessa. On oltava todistus ammattitaidosta suomalaisella paperilla. On suoritettava tulikortti ja työturvallisuuskortti. Opiskelu vie vuosia ja saattaa olla hyvin vaikeaa ihmiselle, joka ei ole tottunut tekemään kirjallisia opintoja. Katja Mannerström tietää myös sen, että vaikka kaiken tämän tekisikin, työtä ei välttämättä löydy, sillä työnantajat suhtautuvat ennakkoluuloisesti ulkomaisiin hakijoihin, ellei työntekijä satu tulemaan Virosta, Puolasta tai Venäjältä. Mannerström kertoo myös esimerkin somalimiehestä, joka halusi apulaiseksi päiväkotiin. Hän haki sitkeästi 50 paikkaan ja kävi päiväkodeissa paikan päällä. Ei onnistunut. Sen sijaan kun virolainen nainen soitti vastaavaan tehtävään, hän sai sen yhdellä puhelinsoitolla. Mamut vaan kortistosta töihin, huudetaan helposti. Mutta työllistymisen tiellä on paljon esteitä. Iranilainen Morad Azizi muistuttaa kuitenkin, että asenne ratkaisee aina. On mentävä eteenpäin, on yritettävä aina uudelleen. Azizin ensimmäinen palkallinen työ Suomessa oli mansikanpoiminta. Nyt hän on Omniassa järjestelmäasiantuntijana.

Varpaillekin voidaan tehdä rasvaimu. Tähän on päädytty USA:ssa ja sitä kohden ollaan meilläkin menossa, mikäli naisten paineet päästä kaikesta läskistä eroon vain jatkavat kasvuaan. "Naiset ovat sisäistäneet miehisen katseen, kun he arvioivat itseään. Laihduttamisvaatimuksissa on kysymys naisen kontrolloimisesta. Mitä tapahtuisi, jos naiset vapautettaisiin näistä paineista ja he saisivat käyttää energiansa johonkin todelliseen kuten vaikkapa väitöskirjan tekemiseen kuten itse tein," sanoo feministi, tutkija Saara Särmä Tampereen yliopistosta. Särmä on itse lopettanut laihduttamisen ja peräänkuuluttaa itsensä hyväksymistä. Samaa sanoo Läski-monologin Teatteri Takomoon käsikirjoittanut teatterintekijä Raisa Omaheimo. Hän ei enää tuskaile kilojensa kanssa, vaan iloitsee kehonsa toiminallisuudesta. "On tärkeämpää, että jaksan kantaa kauppakasseja ja pystyn kävelemään pitkiä matkoja kuin että saavuttaisin tietyn kilomäärän," hän sanoo. Omaheimo kertoo omakohtaisia kokemuksiaan siitä, millaisia kommentteja miehet ovat ottaneet oikeudekseen hänelle laukoa julkisissa tiloissa. "Olen kuullut rumaksi, läskiksi huoraksi haukkumista hyvinkin usein. Joka ikinen kerta kyse on ollut valkoisesta, keski-ikäisestä suomalaisesta miehestä. He katsovat, että heillä on oikeus omistaa julkinen tila ja oikeus kommentoida tuntemattomien ihmisten ulkonäköä." Läskiaktivismikeskustelua on käyty jo pitkään maailmalla, nyt keskustelu on käynnistymässä meilläkin.

"Voinko ostaa oman asunnon? Tämä on niin uusi ja outo kysymys minulle, että muiden on vaikea ymmärtää tätä pohdintaani. Ei minun lapsuusperheeni eivätkä sukulaiset asu omistusasunnoissa", sanoo kansanedustaja Tiina Elovaara (ps.). Hän on elänyt koko elämänsä niukkuuden kanssa ja ennen kansanedustajan uraansa noin 15 000 euron vuosituloilla. Asiat, jotka muille ovat itsestäänselviä, eivät ole sitä hänelle. Tiina Elovaara keskustelee suomalaisen köyhyyden olemuksesta ja sen vähentämisen keinoista THL:n köyhyystutkija Jouko Karjalaisen kanssa.

Miten kansanedustaja Sirkka-Liisa Anttila perustelee lihan syömisen ja sen tuottamisen henkilökohtaisellla ja ekologisella tasolla? Entä miksi Helsingin vihreiden kaupunginvaltuutettu ja Suomen Luonnonsuojeluliiton vs toiminnanjohtaja Leo Stranius ei suostu syömään palaakaan lihaa ja vaatii kaikkia siirtymään kasvisruokavalioon? Jos koko ihmiskunta siirtyisi vegaaneiksi, ratkaisisiko se kuitenkaan ekologisia ongelmia ja kysymystä ruuan riittävyydestä?

Henkimaailma alkoi ottaa kuvataiteilija ja kirjailija Kaija Juurikkalaan yhteyttä yöllä kuuluvin koputuksin. Torjuttuaan aikansa näitä koputuksia Juurikkala uskalsi vihdoin kysyä, kuka siellä. Hänelle ilmestyi pienen tytön henkiolento, jolla oli tarina kerrottavanaan. Tästä alkoi Juurikkalan vaiherikas matka henkimaailmaan. Maailmaan, jonka olemassaolosta hänellä ei ollut aiemmin mitään tietoa. Nyt hän halutessaan voi ottaa yhteyttä kuolleisiin ihmisiin ja saattaa henkiä valoon. Juurikkala keskittyy kuitenkin nykyään kanavoimaan henkimaailmakokemuksensa maalaamiinsa sielunkuviin. Yliluonnollisia, järjen ylittäviä kokemuksia tutkitaan Turun yliopistossa. Tutkija Kaarina Koski sanoo, että tutkijat eivät ota kantaa, ovatko yliluonnolliset kokemukset totta vai ei. He tutkivat, millaisia merkityksiä ihmiset itse näille kokemuksilleen antavat ja miten he niitä itse tulkitsevat. Onko nyt menossa vaihe, jossa kirkko menettää asemaansa, mutta erilaiset henkiset liikkeet nostavat suosiotaan? Mihin ihmiset hakevat vastausta meedioilta ja enkelihoitajilta?

Nunna Elisabet elää ortodoksisen luostarikilvoituksen mukaista elämää keskellä Helsinkiä, mutta käy edelleen myös päivätyössään Valvirassa. Miten hän päätyi ortodoksinunnaksi ja millaista on yhdistää kaksi niin erilaista roolia elämässä? Entä millainen merkitys joululla on nunnalle? Sari Valton jouluvieraana on nyt lääkintäneuvos Liisa Toppila, joka vihittiin nunna Elisabetiksi kolme vuotta sitten.

Äkkiseltään voisi ajatella, että bussissa hiljaisina ja synkkinä istuvat suomalaiset eivät välitä lainkaan, miten vierustoverilla menee. Kylmiltä vaikuttavat suomalaiset ovat kuitenkin todellisuudessa lämminsydämisiä auttajia. 40 prosenttia kansasta on mukana vapaaehtoistyössä. Miksi juuri Suomessa vapaaehtoistyö kukoistaa? Sari Valton kanssa keskustelevat HelsinkiMission kansalaistoiminnan johtaja Henrietta Grönlund ja koko eläkeikänsä vapaaehtoistyötä tehnyt Seija Laurimaa.

Koirille ostetaan vaatteita, leluja, herkkuja ja niitä viedään päiväkotiin, hierontaan, uimaan ja leikkipuistoon. Yhdysvalloissa järjestetään jo koirien häitä ja koirille on siellä omia hääpalveluyrityksiä, samaten hautaustoimistoja. Ruokavalio noudattelee sekin ihmismallia: koirille on nykyään tarjolla vähähiilihydraattista, vehnätöntä ruokavaliota ja raakaravintoa. Myös muut lemmikit kuin koirat ovat nousseet arvoasteikolla lähemmäs ihmistä. Mistä ilmiö kertoo ja mikä on eläimen oma etu? Siitä keskustelevat koiramuotia tutkiva dosentti Annamari Vänskä ja ympäristöfilosofian dosentti Leena Vilkka.

Vuoteen 2030 mennessä yli 85-vuotiaiden määrä kaksinkertaistuu, heitä on silloin 226 000. Vuoteen 2017 mennessä tavoitteena on asuttaa kotona 91% yli 75-vuotiaista, mutta kotihoitoon ei ole toistaiseksi lisätty resursseja. Lisäksi on laskettu, että 10 vuoden päästä meillä on pula 100 000:sta hoitotyöntekijästä. Luvut kuulostavat siltä, että niihin pitäisi alkaa varautua jo nyt. Tarvitsemmekin nyt uusia ideoita siitä, miten ikääntyneiden hoito tulevaisuudessa järjestetään. Asiasta keskustelevat hoitolaitoksissa työyhteisövalmennuksia tekevä visionääri Anna Pylkkänen sekä Ikäteknologiakeskuksen erityissuunnittelija Lea Stenberg.

Pitäisikö "suosi suomalaista" -kehotus vaihtaa "etsi eettistä" -ohjeeksi nyt, kun lähestulkoon kaikki kotimaiset brändit ovat siirtäneet tuotantonsa ulkomaille? Jos täysin suomalaista tuotetta on enää vaikea kaupasta löytää - ruokaa lukuunottamatta - niin ehkä olisi viisasta keskittyä kysymään, millaisissa olosuhteissa tuote on valmistettu. Tässä kuluttajalla on kuitenkin vähäiset mahdollisuudet, sanoo Finnwatchin toiminnanjohtaja Sonja Vartiala. Sen sijaan hänen mielestä on kansalaisvaikuttamisen kautta mahdollista nostaa keskusteluun kysymys yritysten yhteiskuntavastuullisuudesta. Fiskarsin tuotantojohtaja Risto Gaggl korostaa, että vaikka Arabian astiat tehdään jatkossa Thaimaassa, kyse on silti suomalaisuutta edustavista tuotteista, koska niiden suunnittelu on yhä suomalaista. Gaggl myös vakuuttaa, että Fiskarsin omistamien Arabian ja Iittalan tuotteiden laatu pysyy korkealla ja että aasialaisten tehtaiden oloja valvotaan tarkasti.

Kun lapsi alkaa oireilla homeisen koulurakennuksen takia, alkaa vanhemmilla vääntö sekä koulun että lääkärien kanssa. Löytyykö apua vai menettääkö lapsi lopullisesti terveytensä? Miksi kouluissa ylipäätään on tällä hetkellä niin paljon homeongelmia? Taina Laurinaho toimii Keski-Suomen Hengitysyhdistyksen kautta tukihenkilönä vanhemmille, joiden lapsi on sairastunut sisäilmasta. Laurinaho tietää kohtaamisensa ihmisten kautta, että lastensuojelu saattaa alkaa epäillä vanhemmuudessä olevan jotain vikaa, jos lapsella on paljon poissaoloja koulusta. Jaana Savolaisellä on kerrottavanaan positiivinen tarina vanhempien joukkovoimasta. Hän toimi lahtelaisen Jalkarannan koulun vanhempainyhdistyksessä, kun koulussa alettiin epäillä homeongelmaa. Vanhempainyhdistys alkoi kartoittaa tilannetta ja painosti kaupunkia nopeuttamaan uuden koulun rakentamista. Keskustelussa on mukana työtervevyshuollon ja ympäristötieteen professori Tuula Putus Turun yliopistosta.

Pysyykö vangin leima otsassa ikuisesti? Kiasma-teatteriin Vapauden kauhu -teoksen ohjannut Jussi Lehtonen haluaa herättää keskustelua vapautuneiden vankien tilanteesta. Miksi niin usein vangista tuntuu, että hän vapautuu vankilasta tyhjän päälle: valmiiksi yhteiskunnan ulkopuolelle? Entä millainen merkitys teatteriteokseen osallistumisella voi olla pitkän laitoselämän kokeneelle ihmiselle? Keskustelussa on mukana pitkää huumetuomiota istuva vanki Kari Wiippola, joka vastaa näin: "En ollut kahteenkymmeneen vuoteen itkenyt ja teatteri toi kyyneleet silmiini."

Mitä on hyvä elämä? Pitääkö ihmisen kehittyä ja eheytyä tullakseen onnelliseksi vai pitäisikö hänen päinvastoin antaa itsensä olla sellainen kuin on ja hyväksyä itsensä? Voiko kävelemällä löytää onnen? Näistä teemoista keskustelevat pitkiin vaelluksiin erikoistunut luova yrittäjä Mirja Karna sekä tänä syksynä Hyvän elämän filosofiaa -kirjan julkaissut filosofi Ilkka Niiniluoto.

Pitäisikö lääkärillä olla oikeus kieltäytyä tekemästä aborttia, jos toimenpide on vastoin hänen vakaumustaan? Ehdottomasti kyllä, sanoo kansanedustaja ja gynekologi Sari Tanus. Ei tosiaankaan, sanoo puolestaan Lääkäriliiton varatoiminnanjohtaja ja gynekologi Hannu Halila. Tanuksen mielestä on järkyttävää, että lääkärit pakotetaan nykylain mukaisesti tappamaan elämää. Siksi hän ajaa lakiin omantunnonvapauspykälää. Halila taas muistuttaa, että lakimuutos tekisi tilanteen epäreiluksi: jotkut lääkärit saisivat sen ansiosta kieltäytyä ikävän toimenpiteen tekemisestä ja voisivat vain sysätä sen muiden tehtäväksi.