Taloustieteilijä Sixten Korkman teki muutamia vuosia sitten uudenlaisen avauksen. Sen myötä syntyi kirja jossa Korkman yhdistää toisiinsa, etäältä katsottuna, kaksi täysin erilaista asiaa; talouden ja humanismin. Sukellus uuteen oli valaiseva ja opettava. Kahden maailman väliin asettuminen oli rohkea ratkaisu ja taustatyötä oli tehtävänä paljon. Kirjan näkökulma on niin poikkeuksellinen että sille on vaikea löytää vertailukohtaa mutta mitä pidemmälle ja syvemmälle teksti etenee, sitä selvemmin lukija huomaa punaisen langan. Radio Suomen Markus Turunen haastatteli Sixten Korkmania maaliskuun lopulla jolloin kriisiytyneet pankit olivat talouden ykkösuutinen.

Kouvolan kaupunki kasvoi 2009 kuntaliitosten myötä ennätysmittoihin. Kymenlaakson jättiläinen ulottuu Päijät-Hämeen porteilta etelän merimaihin ja Uudenmaan rajalta Karjalan kunnaille. Olli Haapakangas matkustaa kaupungin laidalta toiselle tavaten erikoisen seudun mainioita ihmisiä. Aluksi pistäydymme Hartolan kylässä, lähestulkoon Heinolan rajalla. Jaalan kyläkauppa ja kievari on saanut uudet yrittäjät, Ari Lindstenin ja Heli Viitakareen lisäksi äänessä aamukahvittelevia kyläläisiä. 17 minuutin kohdalla kiivetään Palomäen hyppytorneille, jossa mäkeä hyppäävien nuorten valmentaja Tero Koponen esittelee vastikään purkutuomion saanutta K58-hyppyrimäkeä. Puolen tunnin kohdalla Saverolle, lähes Karjalan kunnaille! Taina ja Lasse Rainio kertovat sekä Polven juustolan että Saveron kylän kuulumiset. 47 minuuttia ja matkamme pää, Kouvolan, Kotkan ja Haminan muodostaman kolmion keskellä sijaitseva Inkeroinen. Perinteikkään Luksun Grillin entinen työntekijä Annukka Sakki on ryhtynyt grillinomistajaksi ja ruokkii rouheilla annoksillaan Inksan äijät ja sussut.

Maija-Riitta Ollila on filosofi, tietokirjailija, yliopisto-opettaja ja kouluttaja. Hän kirjoitti Tekoälyn etiikkaa kirjan vuonna 2019. Aihe on tällä hetkellä ajankohtaisempi kuin koskaan. Teknologiatrilogian toinen osa Tulevaisuuden paranneltu ihminen on julkaistu alkuvuodesta 2023. (trilogian kolmas on osa on vielä mietinnässä). Tärkein ajatus on kirjan myötä herättää keskustelua aiheesta jo hyvissä ajoin. Samalla tulee tutuksi termi “transhumanismi”. Toimittajana Markus Turunen. Kuva: Jonne Räsänen

Pääsiäinen on keskivertoluterilaiselle täysin merkityksetön juhla. Piilotellaan pääsiäismunia, kylvetään rairuohoa, päästään ehkä vähäksi aikaa lomalle. Moni viettää pääsiäistä seuraamalla muiden uskontokuntien juhlimista. Telkkarista katsotaan vanhojen, tasa-arvoa vastustavien setien tervehtimisiä tai suitsukkeiden heiluttelua. Paavia tuijotetaan parvekkeella ja ortodoksimunkkeja Valamon luostarissa. Katolisten ja ortodoksien pääsiäistä ihaillaan kuin Uspenskin katedraalin ikonostaasia, tajuamatta, ettei itsellä ei ole mitään asiaa sen taakse tai juhlaan mukaan. Luterilaisen pääsiäinen on kadonnut Kinder-munan ja valmiina ostetun lampaanviulun väliin. Mutta mitä sitten? Entä jos vietäisiinkin tämä nykyinen kehitys vielä pidemmälle? Helsinki ainakin on hyvässä vauhdissa, kun kohta alle puolet eri alueiden asukkaista kuuluu enää kirkkoon. Joista ne loputkin ovat monen mielestä liikaa. Kirkon ja uskonnollisuuden vastustaja ei näe kristillisyydessä mitään muuta kuin ongelmia. Heille kristillisyydestä tulevat mieleen ristiretket, eli vääräuskoisten tappaminen, tai noitavainot, joissa naisia poltettiin elävältä ties millä tekosyyllä. Puhumattakaan tämän päivän uutisoinneista: pedofiilipapeista kuulee vuodesta toiseen ja helpoiten homoliittojen tai naispappeuden vastustajan löytää, jos menee sinne, missä kristinuskoa voimakkaimmin saarnataan. Mitä tapahtuisi, jos kristillisyys katoaisi Suomesta kokonaan? Ajatusleikki poistaisi ensiksi Raamatun ja kirkot. Seuraavaksi lähtisivät uskontotunnit, kirkkohäät, rippikoulu ja joulujuhlat. Ja samalla voitaisiin luopua myös Suvivirrestä ja rukoilemisesta. Ateisti varmaan nyökyttelee päätään ja on sitä mieltä, että tuo se vasta olisi hyvää kehitystä! Mutta se, mitä ihmiset eivät välttämättä ymmärrä, on se, miten syvällä tämä kristillinen kulttuuri meissä suomalaisissa on ja kuinka nerokas tämä kulttuuri parhaimmillaan itse asiassa onkaan. Me, ihmiset, emme kaipaa Raamattua, uskontoa tai kristillisyyttä, jotta meillä olisi moraali. Tai jotta eettiset valintamme olisivat muita kunnioittavia tai olisimme rakastavia ja tuntevia ihmisiä. Me emme jäisi kaipaamaan Jeesuksen oppeja, koska voimme oppia myös muilta filosofeilta. Hienot häät voimme kirkkorakennuksen sijaan aivan yhtä hyvin pitää Suomenlinnassa tai Saimaan rannalla. Ja rippikoulun sijaan voimme lähettää 15-vuotiaat nuoret ihan muuten vaan viikon kesäleirille, jossa he muutaman hyvän opettajan johdolla voisivat pohtia elämän ja kuoleman isoja kysymyksiä, laulaa kivoja lauluja ja ystävystyä uusien ihmisten kanssa. Rukoilemisen voimme korvata meditoinnilla ja hartaat sävelet muuten vaan hyvällä musiikilla. Kirkkotaiteen tilalla ARS17-näyttely saa ravistella meitä. Mutta on ainakin yksi kristillinen asia, mistä luopuminen olisi vaikeaa ja mitä ilman emme oikein osaisi olla, ja se on kristillisen kulttuuri tuoma elämän rytmi. Siis päivärytmi, viikkorytmi ja vuosirytmi. Lapsesta saakka kristitty opetetaan rukoilemaan. Joka ilta pannaan kädet ristiin. Käytännössä: jos iltarukouksesta ottaa sen uskonnollisuuden pois, lapsi opetetaan pysähtymään päivän päätteeksi ja miettimään mitä olemme tehneet, mitä tunteneet, mistä olemme kiitollisia ja mihin olemme menossa. Vastaava päivittäinen pysähtyminen tekee hyvää ihan kenelle vaan, riippumatta siitä, miten suhtautuu uskontoon. Kristillisyys opettaa myös joka viikko kokoontumaan sunnuntaisin naapureiden kanssa yhteen. Se voi tuntua ulkopuolisesta typerältä, etenkään jos ei kirkossa käy, mutta jos siitä karsii kristillisyyden pois, niin oikeasti joka sunnuntainen kirkossakäynti on nerokas: se on melkein kuin ilmainen jokaviikkoinen terapiatunti. Joka viikko pappi – eli terapeutti – puhuttelee meitä pohtimaan omaa elämää uusilta kanteilta. Tämän jälkeen kokoonnumme yhteen naapureidemme kanssa kirkkokahveille. Rakennamme yhteisöllisyyttä tavalla, jossa kahvittelun lisäksi tunnemme toisemme ja jaamme arjen ilot ja surut. Terveeltä naapurustolta voi hädän hetkellä lainata leipomisesta puuttuvan sokerin lisäksi huonona päivänä myös aikaa, korvaa tai vaikka kotiavainta. Eikä se onnistu, jos ei ole luottamusta, eikä luottamusta synny, jos ei säännöllisesti tapaa. Kirkossakäynnin arvoa ei ymmärretä, mutta samaa tarvetta yritetään paikata kaveribrunsseilla tai maksullisilla terapiasessioilla. Eikä niissä mitään vikaa ole, jos on varaa. Mutta sitten kun kirkkoja ei enää olisi, tulisi joku, joka keksisi kunnan maksaman ilmaisen joukkoterapian, johon kuka vain voisi joka sunnuntai ilmoittautumatta saapua paikalle saamaan lohtua. Ja kun siihen vielä lisättäisiin perään brunssi saman alueen ihmisten kanssa, niin alettaisiin olla jo melko lähellä sitä satoja vuosia vanhaa perinnettä, jossa joka viikko soudetaan yhdessä kirkkoveneellä ison selän yli tapaamaan muuta seurakuntaa. Ja tämän jokapäiväisen meditaation eli rukouksen ja jokaviikkoisen ilmaisen ryhmäterapian eli kirkossakäynnin lisäksi kristillisyys antaa meille vuodenkiertoon muistutuksia siitä, että kannattaa myös välillä pysähtyä, kutsua sukulaiset kylään ja juhlia. Joulut suomalaiset klaaraavat ihan hyvin, riippumatta siitä onko kristitty vai ei. Me osaamme panostaa jouluun hyvissä ajoin, siivota paikat, laittaa parasta pöytään, olla lähimmäisten kanssa, antaa lahjoja, nauttia, rauhoittua ja pysähtyä. Mutta luterilaiseen pääsiäiseen emme osaa panostaa. Ei sen takia, että kristillisyys meitä siihen opettaa tai pakotta, vaan siksi, että se tekisi meille hyvää. Nyt on kevään juhla ja valon juhla. Lomailun lisäksi pitäisi muistaa pysähtyä ja miettiä hetken aikaa omaa osaa vähän isommassa tarinassa. Olisi hyvä pohtia lapsia, perhettä ja rakkaita. Ja vaikka ei uskoisikaan kuolemanjälkeiseen elämään, niin silti tekee hyvää vahvistaa uskoa siihen, että valo voittaa, hyvä voittaa pahan ja ihmisten lämpö maailman kylmyyden. Jos meillä ei olisi kristillistä pääsiäistä, pitäisi jonkun keksiä meille vastaava juhla juuri tähän aikaan vuodesta. Koska suomalainen kristitty on tänä päivänä vähän niin kuin ison kartanon piika, joka seuraa sivusta isäntäväen juhlia ja saa lopuksi hieman maistaa niitä juhlaherkkuja, jos niitä sattuu pöydälle jäämään. Suomalainen luterilainen on mukana juhlassa, mutta seisoo sivussa eikä elä sitä itse.

Pelkäsin lapsena kuolemaa. Pitkäperjantaina kuoltiin. Se oli kauhea päivä. Aika pysähtyi, valo lankesi sumuisena, hiljaisuus oli painostavaa. Isoäiti kuoli autokolarissa kevätauringon aikaan vuotta aikaisemmin. Sen jälkeen podin kuolemanpelkoa, joka rajoitti elämääni. En uskaltanut joka aamu lähteä kouluun. Halusin vain roikkua äidin kotitakin helmoissa. Katsoin soikeaa kuvaa, jonka isoäiti oli maalannut. Se oli olohuoneen seinällä. Siinä punakaapuinen Jeesus odottaa ristiinnaulitsemista orjantappurakruunu päässään. Jeesus katsoo kysyvästi kohti taivasta. Onko siellä ketään? Ikkunalaudalla kiemurteli ruukkukasvi. Kutsuimme sitä kärsimyskukaksi. Sen piikikäs varsi oli savenharmaa. Kasvi oli hirveän ruma. Paitsi silloin kun siihen puhkesi pieniä vihreitä lehtiä ja punaisia kukkia. Se kukki harvoin. Kokeilin sormella kasvin piikkejä. Niistä tuoreimmat punersivat ja tuntuivat pehmeiltä. Ne eivät satuttaneet, mutta vanhemmat ja vankimmat piikit lävistäisivät ihon, jos niitä painaisi kovaa. En painanut. Veripisara ei tirskahtanut. Jeesuksen otsalla noroili veri. Kärsimyskruunu satutti. Esirippu halkeaisi ja ukkonen jylisisi. Mustapilvi litistäisi minut maanrakoon. Minäkin olisin haudan oma. Ehdin päivän aikana käydä monta kertaa läpi sen mitä piinatarinasta tiesin. Katsoin mielessäni lapsilta kiellettyä, väkivaltaista elokuvaa. Siinä sankari kuoli lopussa. Oli paljon asioita, joita en ymmärtänyt, paljon tuskaa ja ahdistusta. Vanhempani eivät puhuneet uskon asioista, vaikka isänisä oli pappi ja suvun auktoriteetti. Pyhiä kunnioitettiin ja hartautta vaalittiin vaikenemalla. Isä vetäytyi postimerkkeilemään eikä soittanut pianoa, kuten hänen tapansa muina vapaapäivinä oli. Äidillä oli tapana piilottaa pienessä korissa namuja pääsiäispupun puolesta, muttei pitkäperjantaina. Ei kyläilty, vaikka niin oli siihen aikaan tapana. Kaverit asuivat kaukana. Vanhemmat sisarukset eivät päässeet tansseihin eivätkä elokuviin. Ne olivat kiellettyjä. Levysoittimesta ei laulanut Ricky Nelson. Hauskanpito oli pannassa ja se tuntui rangaistukselta. Eikä kenellekään voinut valittaa. Vuosien mittaan pitkäperjantai on lyhentynyt. Päivät lyhenevät, vaikka ne näin keväällä pitenevät. Lapsen ikuisuus on aikuiselle vain hujaus. Vanhetessa pelot muuttuvat käsiteltävän kokoisiksi. Kun ikää karttuu, kuolema lähestyy, mutta elämä pysyy sitä lähempänä. Tänään valmistan perheelleni juhlavan kala-aterian. Kokoonnumme saman pöydän ääreen. Olen jo koristellut oksat höyhenillä, rairuohon munilla ja tipuilla. Syönnin jälkeen poika soittaa kitarallaan trash metallia. Katselen kevättaivaalle. Kyllä siellä joku on. Aurinko.

Oman lapsen sairastaminen on sydäntä särkevää. Oma voimattomuus puskee tunteisiin; jos vain mitenkään voisin ottaa kuumeen, vatsanväännöt kannettavakseni, tekisin sen. Voin selittää ja ymmärtää melkein minkä rakkauden tahansa, mutta äidinrakkautta en ole koskaan pystynyt sanoiksi pukemaan. Eikä isänkään rakkaus kauaksi siitä jää. Isän rakkautta tulee pääsiäisen nurkalla pohdittua myös työn puolesta. Jeesus Nasaretilaisen mysteeri ei tyhjenny papin sanoihin. Jeesus Kristuksena on sitten jo uskon asia. Jeesuksen maallisesta isästä Joosefista ei paljon tiedetä, siellä kaveri lymyää jouluna taka-alalla. Ainoastaan Matteuksen evankeliumissa on kertomus, kuinka Joosef meinaa kaikessa hiljaisuudessa purkaa avioliittosopimuksen, kun Maria on raskaana. Unessa ilmestyneen enkelin ilmoituksen myötä Joosef tulee kuitenkin toisiin tuuminkeihin ja ottaa Marian vaimokseen ja Jeesuksen pojakseen. Ihailen Joosefia; hän ottaa omakseen lapsen, joka ei ole hänen omansa. Moni meistä miehistä hylkää omansakin. Pojan syntymän jälkeen Joosef saa taas unessa ilmoituksen tulevasta Betlehemin lapsenmurhasta ja vie perheensä pakolaiseksi Egyptiin. Hirmuhallitsija Herodes Suuren kuoltua perhe uskaltautuu palaamaan kotikonnuilleen. Joosef jää sen jälkeen taka-alalle, todennäköisesti kuoleekin. Tilalle astuu toinen isä, taivaallinen, joka antaa poikansa kärsiä ja kuolla Pontius Pilatuksen aikana. Jotenkin tuo maallinen isä tuntuu pitävän huolta jälkikasvustaan paremmin; Jeesuksen rakennusmiehen ammattikin periytyy isältä pojalle. Kahdentuhannen vuoden takaiset kertomukset ja tarinat ovat nykypäivää. Ihmiset joutuvat pakoon hallitsijoiden aiheuttamaa sortoa, sisällissotaa ja lastenmurhaa. Kotikonnut vaihtuvat ja suurin osa ihmisistä on muukalaisia, tarkasti ottaen me kaikki olemme muukalaisia. Moni meistä suomalaisista tietää, mitä on elää muukalaisena vieraassa maassa. Muutama vuosituhat sitten se oli arkea; siksi väkeä ohjeistettiin noudattamaan Raamatun ohjetta: ”Älä sorra muukalaista; olettehan itsekin olleet muukalaisina Egyptissä ja tiedätte, mitä on elää vieraassa maassa muukalaisena.” (2. Moos. 23:9) Moni meistä suomalaisista tietää myös, mitä on elää muukalaisena omassa maassa. Tämän päivän suurin haaste ei ole terrorismi tai turvattomuus, vaan yksinäisyys. Armo on sitä, että kukaan ei jää yksin. Suomi100 -teema on 'Yhdessä'. Minun mielestäni se nimenomaan tarkoittaa yhdessä - ketään ei rajata pois. Viikko sitten lähti kohuttu turvapaikanhakijoiden palautuslento Afganistaniin. On syytä kysyä, onko Suomi oikeusvaltio. Kelan päätösten takkuaminen toimeentulohakemusten käsittelyssä tuo väen seurakunnan diakoniaan. On syytä kysyä, onko Suomi sivistysvaltio. Hätää on hyvin monenlaista. Osaan auttaa raha, osaan inhimillisyys. Meistä on tullut vihapuhevaltio. Rasismi on yksiselitteisesti syntiä. Ihmisten yhdenvertainen kohtelu on puolestaan Jumalasta. Pääsiäisenä me katsomme päin kärsimystä. Ehkä se tekee hyvää meille, jotka tuomme itsestämme vain parhaan puolen esiin. Me katsomme itseämme eteisen ja kuntosalien peileistä, miten saisimme itsestämme näpättyä edustavan selfien someen. Käännetään kamera toiseen suuntaan. Katsokaa merelle, minne Välimeren rantaan huuhtoutuvat parempaa elämää tavoittelevien ihmisten ruumiit. Katsokaa kasvaviin ruokajonoihin, missä nälkäiset ihmiset odottavat annostaan. Heissä teille on selfietä; peiliä ja ikkunaa, Jumalan kuvaa. Kärsimystä ei tule silti glorifioida, ei siinä ole mitään ylpeiltävää. Meitä ei ole pantu rakastamaan kärsimystä, vaan taistelemaan sitä vastaan kaikin keinoin. Vain ihminen voi tehdä kärsimykselle jotain, Jumalan rakkauden avulla. Luukkaan evankeliumissa toistuu ajatus, että Ihmisen Pojan täytyy kärsiä. Ihmisen ja Jumalan Pojan täytyy kuolla, jostain syystä se on ainoa mahdollisuus. Ristiä ei oteta. Ristiä ei valita. Risti annetaan. Meidän on toimittava muiden ihmisten; Jumalan poikien ja tyttärien hyväksi ennen kuin veri maksoittuu Pilatusten eli meidän käsiimme. Me voimme vaikuttaa. Muutos lähtee meistä, me olemme muutos. Siksi otan kuumeisen pojan syliin.

Pulakanista seksipupuun. Ohjelma kaninhoidon sadasta vuodesta Suomessa. Toimittajana Olli-Pekka Ihamäki.

Millainen on papin kuva uskosta, kärsivä riutuva Kristus vai suojelusenkeli selkämme takana? Pitkänperjantain iltapäivässä keskustelua uskon kuvista ja väreistä. Keskustelemassa pappi Jan Ahonen ja toimittaja Olga Ketonen.

Leevi Laitisen ura uskonlahkon orjuudesta taloudelliseen menestykseen. Toimittajana Olli Ihamäki.

Entinen lapsisaarnaaja Leevi Laitinen kertoo vuosistaan kartanolaislahkon vankina. Toimittajana Olli Ihamäki.

Teologi, tietokirjailija Jaakko Heinimäki miettii, miksi pyhäpäivinä syödään eri ruokia kuin arkena. Toimittajana Maija Salminen.

Keväinen Tallinna on kaunis ja aurinkoinen. Tai sitten se on tuulinen ja sateinen. Tämän sai kokea Radio Suomen Markus Turunen, joka seilasi lahden yli haistelemaan kevättuulia Tallinnaan. Hän tapasi Tallinnassa Balticguiden päätoimittaja Mikko Savikon, jonka kanssa maistellaan virolaisia herkkuja. Itse maasta ja sen kansalaisista Markus Turunen keskustelee kirjailija Maimu Bergin kanssa ja lopuksi oman Tallinnansa esittelee muusikko Ilkka Alanko.